Sadepäivä Pariisin taivaan alla kuulostaa romanttiselta. Toki se riippuu siitä keneltä kysyy – Lorna Shoren kitaristi, biisintekijä ja perustajajäsen Adam De Micco ei ole kaupungin säätilasta erityisen hurmaantunut, jos nyt ei pahoillaankaan.
Hänen yhtyeensä ei ole ensi kertaa Ranskan pääkaupungissa. Itse asiassa se soitti Pariisissa viimeksi vasta joitakin viikkoja sitten festivaalikiertueellaan. Riemukaaren, Eiffelin tornin ja kaiken muunkin nähneen miehen on hyvä kuunnella pisaroiden ropinaa hotellissa.
– Pariisin nähtävyydet on jo katseltu. Kun sataa kaatamalla, ei maksa vaivaa lähteä tarpomaan kaupungille, De Micco sanoo hyväntuulisena.
– Mutta onhan rundaaminen hienoa. Olen tehnyt tätä niin kauan, että olen tottunut kiertuerutiineihin eli käytännössä siihen, että koko ajan on kiire jonnekin odottamaan jotakin. Olen onneksi myös oppinut keksimään tekemistä odotusajaksi, jota todellakin riittää.
Lorna Shore ei tosiaan ole ensi kertaa tien päällä. New Jerseyssä perustettu bändi nappasi nimensä fiktiohahmon lemmityltä: Lorna Shore oli Batmanina paremmin tunnetun Bruce Waynen ensirakkaus. Yhtye julkaisi uransa alkuun ep:t Triumph (2010) ja Bone Kingdom (2012) ja kiersi esimerkiksi Deiciden, Fit for an Autopsyn, The Black Dahlia Murderin ja Cattle Decapitationin kanssa.
Metalcorella aloittanut yhtye käänsi kurssinsa deathcoren suuntaan vuonna 2013 julkaistulla Maleficium-ep:llä. Se oli ensimmäinen Lorna Shore -äänite, jota ei julkaistu pelkästään digitaalisesti. Samalla Maleficium oli pienimuotoinen läpimurto, josta oli hyvä jatkaa kohti suurempia kuvioita.
Albumikantaan Lorna Shore siirtyi vuoden 2015 Psalms-levyllä, jonka julkaisi Karnivoolin ja Cult of Lunan tallina tunnettu Density Records. Toinen albumi Flesh Coffin (2017) ilmestyi Outerloop Recordsin kautta, ja sitten bändi solmi diilin merkittävän metallimerkin Century Median kanssa. Immortal (2020) ja tänä syksynä saapunut Pain Remains ovat tehneet Lorna Shoresta tunnetumman bändin.
Adam De Miccon mukaan Maleficium-ep on varhaisin levytys, joka vielä jollakin tapaa edustaa sitä, mitä Lorna Shore on nykyisin. Hän kuitenkin huomauttaa, että sitä uudemmatkin julkaisut kuulostavat hänestä vierailta. Kun bändi kehittyy koko ajan, viisi vuotta on pitkä aika, kymmenestä puhumattakaan.
– Vanhojen julkaisujen kuunteleminen on kuin katselisi vanhoja valokuviaan tai lukisi vuosien takaisia somepäivityksiään. Siinä miettii, että sanoinko muka oikeasti noin ja olinko tosiaan tuon näköinen, herranen aika, tämäpä vasta vaivaannuttavaa. Kyllähän me soitamme keikoilla joitain vanhoja biisejämme, mutta niiden kuunteleminen tuntuu oudolta. Kun aikaa on kulunut, bändi ja biisin kirjoittaja eivät ole enää samanlaisia. Siksi biisikään ei enää tunnu samalta.
Lorna Shoren maailmassa kehityksen pitää olla jatkuvaa. Suuntaa ei varsinaisesti suunnitella. Bändi on rikkonut jo pitkään genrerajoja ja hakenut vaikutteita yllättävistä paikoistailmeisen piittaamattomana siitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat. Elementit voivat olla deathmetallisia, sinfonisia, blackmetallisia ja hardcoremaisia, erikseen tai yhtä aikaa.
– Uudet biisimme ovat aina musiikkia, mitä kulloinkin haluamme kuulla. Niillä on meille erilaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Ne kuulostavat tunteilta, joita niiden on tarkoitus välittää. Jos uudesta Pain Remains -levystä puhutaan, se on tietyllä tavalla jatkoa …And I Return to Nothingness -ep:lle, jonka tekeminen oli nautittavaa.
Kylmää kyytiä
Vuoden 2021 …And I Return to Nothingness oli Lorna Shoren ensimmäinen ep-levy sitten Maleficiumin ja sen tavoin uuden aikakauden aloittava julkaisu. Ensinnäkin se oli ensimmäinen levy, jolla laulaa bändin tuorein kiinnitys Will Ramos, joka peri CJ McCreeryn paikan vuoden 2020 alussa.
De Micco vakuuttaa, että uuden laulajan myötä bändin miehistö on mitä ihanteellisin. Ramosia hän kehuu monipuoliseksi laulajaksi, joka kykenee puhaltamaan hengen vaikka minkälaisiin biiseihin.
– Tämä on meille uutta. Ennen laulu ja musiikki eivät olleet näin hyvin synkassa. Enää meidän ei tarvitse lokeroida itseämme tiukasti, koska Will pitää biisin koossa silloinkin, kun yritämme olla entistä monipuolisempia. Hän vieläpä tekee sen todella helpon oloisesti. Ennen mietimme usein, että emme pysty johonkin, mutta enää meidän ei tarvitse surra sitä. Rajoituksia on entistä vähemmän.
Joskus vanhat konstit ovat kuitenkin ne parhaat. Pain Remainsin biisejä tehdessään Lorna Shore yritti uudistaa työskentelytapojaan, mutta ei onnistunut siinä.
– Aluksi koko bändi oli läsnä ja teimme musiikkia yhdessä, mutta loppujen lopuksi se ei oikein johtanut mihinkään. Siispä palasimme vanhaan systeemiin. Se toimii niin, että minä panen biisin alulle ja sitten rumpalimme tulee soittamaan sitä kanssani. Sitten mukaan otetaan muutkin ja biisi kehittyy. Se tuntuu sopivalta työskentelytavalta meille.
Mainittu rumpali on Lorna Shoressa vuodesta 2012 soittanut Austin Archey. Hänen, De Miccon ja Ramosin lisäksi mukana ovat kolme vuotta yhtyeessä ollut kitaristi Andrew O’Connor, joka soitti aiemmin Frameworkissä ja Oath of Insanityssä, ja Pain Remains -levyn äänitysten aikaan bändiin liittynyt basisti Michael ”Moke” Yager.
Lorna Shoren deathcore on monessakin mielessä kylmää kyytiä. Yhtye ei päästä itseään helpolla soitannollisesti eikä taiteellisesti. De Micco sanoo, että bändin levyjen tekeminen on uuvuttavaa palapelien rakentamista, koska biiseissä sattuu ja tapahtuu koko ajan.
– Studiossa täytyy kokeilla monenlaisia juttuja ja edetä yrityksen ja erehdyksen kautta. Olemme siellä aina myöhään yöhön ja nousemme aikaisin jatkamaan töitä, eli unet jäävät vähiin. Eikä se ainakaan helpommaksi muutu. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin Pain Remainsin tekeminen. Olin täysin loppu. Tuntui kuin olisin laihtunut 25 kiloa. Enkä edes tehnyt mitään fyysisesti väsyttävää, toisin kuin ennen muusikon uraani, jolloin puskin duunarinhommia.
Nykyisin De Micco tekee muusikon toimen ohella kitaransoitonopettajan töitä. Hän antaa Skypen välityksellä soittotekniikan, tehokkaan treenaamisen, biisinteon, musiikin teorian, improvisaation ja otelaudan visualisoinnin yksityistunteja.
Sisäpiirin basistivitsi
Lorna Shore kiertää nyt Eurooppaa ilman rumpali Archeya. De Micco kertoo pitkäaikaisjäsenen olevan kotonaan sairauslomalla.
– Austinin selkä kipeytyi viime vuonna. Se parani sen verran, että pystyimme lähtemään keikoille. Tämän vuoden festivaalikiertueella tapahtui kuitenkin käänne pahempaan, ja Austin oli joka päivä yhä enemmän tuskissaan. Lopulta hän ei pystynyt enää edes kävelemään kunnolla. Sanoin hänelle, että ei ole mitään järkeä kärvistellä helvetissä, mene kotiin ja hoida itsesi kuntoon.
Soolokitaristi jatkaa, ettei bändi haluaisi soittaa keikkoja ilman Archeya, mutta tilanne on mikä on.
– Jos hän olisi jatkanut entiseen malliin, selälle olisi voinut koitua pysyvää vahinkoa. Austin voi kuulemma jo paremmin.
Hän lähti kotiin kävelykyvyttömänä, mutta nyt liikkuminen on jo helpompaa. Hän käy läpi kuntoutusta, joka toimii, mutta ei tee ihmeitä yhdessä yössä.
Nyt keikoilla soittaa Michael Yager. Ihmisbasistia bändillä ei juuri nyt ole, mutta se ei ole uutta.
– Bassoa soittaa tietokone. Niin se oli silloinkin, kun Mike ei vielä ollut bändissä. Tällaisella kokoonpanolla keikkaileminen ei ole ollut mikään ongelma. Olemme tottuneet soittamaan neljästään. Siinä mielessä Austinin tapauksesta selvittiin helposti.
Häkellyttävintä on, miten hyvin Yager on saanut haltuun Archeyn kompit, jotka eivät ole sieltä simppelimmästä päästä.
– Mike ei ole rumpalina mikään keltanokka. Itse asiassa hän ei ollut soittanut bassoa kovin kauan ennen bändiin liittymistä, vaan on jopa opiskellut rumpujensoittoa.
Ennen uutta uraansa Lorna Shoren basistina Yager on soittanut rumpuja Depreciatorissa ja Underthrowssa, jotka nekään eivät ole helppoja nakkeja rumpaleille.
De Micco painottaa ennen kaikkea henkilökemioiden tärkeyttä.
– Teimme mieluummin rumpalikaveristamme basistin kuin otimme bändiin jonkun vieraan. Itse asiassa se perustui vanhaan sisäpiirivitsiin. Meillä oli tapana höpistä, että otamme hänet basistiksi ja annamme kenkää. Yhtenä päivänä kysyin häneltä, että tämä saattaa vaikuttaa huumorilta, mutta haluaisiko hän alkaa Lorna Shoren basistiksi. Hän halusi. Pian kävi ilmi, että Mike oli hyvä lisäys bändiin myös levyn tekemisen kannalta. Hän oli mukana suunnittelemassa albumin rumpuosuuksia ja toi niihin uusia näkökulmia, vaikka Austin ne soittikin.
Lorna Shorella on enemmän entisiä kuin nykyisiä jäseniä. Kahdeksasta miehistönvaihdoksesta eniten huomiota on saanut laulaja CJ McCreeryn lähtö vuonna 2019. Siihen vaikutti negatiivinen julkisuus, jota bändi sai osakseen McCreeryyn kohdistuneiden, netissä levytettyjen väkivalta- ja seksuaalirikossyytteiden vuoksi.
De Miccon mukaan asia ei ollut yhtyeelle sinänsä kovin hankala, vaikka niin voisi luulla.
– CJ ei ehtinyt olla bändissä kuin vuoden, ja vaikka hänen erottamisensa olosuhteet olivat erikoiset, tilanne sinänsä oli meille tuttu. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun vaihdoimme laulajaa. Se edellinen kerta tuntui paljon haastavammalta. Laulaja vaihtui ensimmäisen kerran jo bändin perustamisvuonna, ja sitten Tom Barber lauloi Lorn Shoressa kahdeksan vuotta ja minä ja Austin olimme hyviä ystäviä hänen kanssaan.
Barber lähti Lorna Shoresta vuonna 2018 liittyäkseen Chelsea Griniin. Se teki De Miccosta bändin ainoan jäsenen, joka on ollut mukana perustamisvuodesta lähtien.
Lorna Shore ei tosiaankaan tuntunut ottavan liikaa paineita entisen laulajansa ympärille kehkeytyneestä draamasta. McCreeryn tapaus sattui jouluna 2019, ja tammikuussa 2020 bändi oli jo kiertueella ilman häntä. Laulajana toimi Monument of a Memoryn ja A Wake in Providencen Will Ramos, vielä tuolloin määräaikaispestillä. McCreeryn viimeiseksi jäänyt Lorna Shore -levy Immortal julkaistiin kiertueen aikana. Keikkailu tyssäsi pandemiarajoituksiin.
– Oikeastaan koko tapauksen ajoitus oli hyvä. Maailmantila tietenkin hirvitti, mutta toisaalta meillä ei ollut enää kiire mihinkään. Normaalitilanteessa olisimme puskeneet keikkoja uuden laulajamme kanssa tietämättä jääkö hän bändiin. Ja Will olisi joutunut laulamaan pitkään muiden tekemiä biisejä.
Will Ramos virallistettiin Lorna Shoren jäseneksi vasta kesällä 2021 …And I Return to Nothingness -ep:n julkaisun kynnyksellä. McCreery on puolestaan jakanut viime aikoina julkisesti omat näkemyksensä syytteistä ja yrittänyt tehdä varovaista paluuta musiikkialalle.
Tarinoita unitilasta
Pain Remains -albumin päättävä nimikkobiisi on trilogia, joka koostuu osista Dancing Like Flames, After All I’ve Done I’ll Disappear ja In a Sea of Fire. Muutos on läsnä myös tässä: De Micco pitää kolmeosaista kokonaisuutta uutena aluevaltauksena yhtyeelleen.
– Olen aina halunnut tehdä jotakin sellaista. Olen kuunnellut paljon progressiivista musiikkia ja ihaillut esimerkiksi Dream Theaterin pitkiä ja moniosaisia sävellyksiä. Between the Buried And Me’n teosmainen Colors on yksi lempilevyistäni. Myös The Facelessin Autotheismin Movement-osat ovat komeita. Mietin, että olisi hienoa tehdä musiikkia niiden hengessä. Aloimme rakentaa Pain Remains -teosta toisesta osasta, koska sen teema oli meillä valmiina. Kokonaisuus lähti laajenemaan kumpaankin suuntaan.
Pain Remainsin kolmea osaa yhdistää musiikillinen teema. Ennen albumia ilmestynyt ep sisälsi sanoituksellisen konseptin, siis tarinan. Niin on myös Pain Remainsin seitsemällä ensimmäisella biisillä, jotka muodostavat oman kokonaisuutensa.
– Ensimmäisestä kappaleesta seitsemänteen liikutaan erään olennon unitilassa. Kolmas biisi on tarina tarinan sisällä. Niissä seurataan hahmoa ja sen kehitystä tietyssä tilassa. Siinä on jotain samaa kuin elokuvassa Inception. En halua kertoa tarinasta paljoakaan, koska uskon, että on kiinnostavampaa kuunnella se itse.
Seuraava looginen askel taitaa olla kokonaisen konseptialbumin rakentaminen.
– Minua kiinnostaisi kyllä katsoa, pystyisimmekö tekemään sellaisen. Ehkä jonakin päivänä, De Micco nauraa.
Kun seuraa Lorna Shoren julkaisujen saamaa somepalautetta, fanien huomaa pitävän biisejä hyvin samastuttavina. Se tuntuu yllättävältä, koska yhtyeen kompleksiset deathcore-teokset ovat kaukana helposta musiikista. De Micco on asiasta imarreltu, mutta arvelee, että samastuttavuus riippuu biisistä.
– Metallibändien sanoitukset ovat usein hyvin metaforisia ja taiteellisia. Mekin menemme usein piiloon taiteen taakse ja tanssahtelemme itse asian ympärillä. Tämä koskee varsinkin Pain Remainsin seitsemää ensimmäistä kappaletta.
Pain Remains -trilogia taas on suoraa puhetta tunteista ja hyvin henkilökohtaista ilmaisua myös musiikillisesti.
– Olemme siinä osuudessa haavoittuvassa asemassa. Siksi on erityisen hienoa, että ihmiset pitävät niistä biiseistä. Niillä ei ole naamioita. Ne näyttävät meiltä.
Julkaistu Infernossa 9/2022.