Mastodon-kitaristi Bill Kelliher muisteli hiljattain Let There Be Talk -podcast-sarjan haastattelussa varhaisia esikuviaan ja omaan soittoonsa vaikuttaneita bändejä sekä levyjä. Ensimmäinen suuren vaikutuksen tehnyt soittaja saattaa tulla jopa pienoisena yllätyksenä.
”Isäni tulee Irlannista ja ensimmäinen häneltä saamani levy oli U2:n War. Siihen aikaan U2 oli todella outo… Se oli minulle esipunkkia. Ihmettelin, keitä nämä kummat tyypit oikein ovat”, Kelliher muistelee.
”The Edgen soitto oli todella uniikkia, hän käytti paljon avointen kielien tekniikoita ja kaikuja. Heillä oli paljon outoja juttuja ja pyysin isääni ostamaan minulle kaiku- ja säröpedaalin. Aloin soittaa paljon avoimia kieliä. Mitä silloin opinon muokannut soittotyyliäni paljon, mitä tulee riitasointuihin ja nuotteihin, jotka eivät oikeastaan sovi yhteen. Se antoi lähtölaukauksen omalle soitolleni, kun opettelin Sunday Bloody Sundayta ja New Year’s Dayta ja sellaisia.”
Syvälle metallimusiikin vesille Kelliherin vei kuitenkin Metallican klassikkoalbumi Master of Puppets, jonka Mastodon-kitaristi sanoo napanneensa levykaupasta mukaan kansikuvan perusteella.
”Käänsin levyn ympäri ja näin kuvan pitkätukkaisista jätkistä Misfits-paidoissa ja revityissä farkuissa. Ajattelin, että näitä kavereita ei kiinnosta vittujakaan, miltä he näyttävät ja silti he soittavat tyyliin miljoonayleisölle. Biisien nimet kuulostivat myös siisteiltä, joten vein levyn kotiin. Ajattelin, että tämä on kuin klassista musiikkia sähkökitaroilla, se oli tehty niin kauniisti”, Kelliher toteaa.
Saman aikakauden toinen hevijättiläinen, Iron Maiden, tuntui puolestaan Kelliheristä liian kaukaiselta ja ”hyvältä”.
”En päässyt sisään laulutyyliin ja kitarat olivat niin täydelliset. Kaikki ne harmoniat… Nykyään arvostan heitä, mutta silloin he olivat aivan liian korkealla tasolla minun aivoilleni.”
”Muistan kuitenkin opetelleeni Number of the Beastin kaverini Ernien kanssa. Hän oli kova Maiden-diggari ja tuputti sitä aina minulle. Se riffi oli kuitenkin… Olin juuri opetellut demppaamaan ja siinä riffissä oli juuri sitä, vielä todella tarkasti. Riffi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta teknisesti ottaen se on vähän outo ja tavallaan epätahdissa.”
Kelliher sanookin olleensa aina enemmän kiinnostuneita rytmeistä ja rytmikitaroista kuin sooloista ja tiluttelijoista.
”Metallicaa kuunnellessa tykkään soolojen taustalla olevista hulluista rytmeistä, ne ovat paljon mielenkiintoisempia. Battery esimerkiksi on ihan sairas, aivan mahtava ja tarkka thrash-riffi. Se mullisti koko maailmani. Ilman heitä ja varhaisia punk rock -juttuja olisin nyt luultavasti tiskaajana jossain.”