Bruce Dickinson tänään 60 vuotta – infernolaiset muistelevat monitaiturin uran hienoimpia ja erikoisimpia hetkiä

Paljon onnea Paul Bruce Dickinson!

Kuva: Tomi Pohto

Laulaja, esiintyjä, säveltäjä, sanoittaja, olympiatason miekkailija, kirjailija, käsikirjoittaja, lentokapteeni, bisnesmies, oluenpanija, tv-juontaja… Bruce Dickinson on näitä kaikkia ja paljon muuta.

Iron Maidenin keulilta sekä menestyksekkäästä soolourastaan parhaiten tunnettu Paul Bruce Dickinson syntyi 7. elokuuta 1958 Nottinghamshiren Worksopissa. Tällä päivämäärällä tasan 60 vuotta täyttävä laulaja – lempinimeltään Air Raid Siren – paiskii edelleen hommia hullun lailla ja kiertää Iron Maidenin kanssa vanhoja klassikoita lämmittelevällä Legacy of the Beast -kiertueella.

Infernon toimittajakunnan Dickinson-fanit kertaavat seuraavaksi muutamia mieleen erityisesti syöpynitä hetkiä tai asioita miehen pitkältä ja monivivahteiselta uralta, jotka osaltaan kertovat, miksi Dickinson on kiistatta yksi maailman suurimmista ja kovimmista heavy metal -laulajista.

”Ryhdyin kuuntelemaan hevanderia hyvissä ajoin ennen kouluikää. Ensimmäinen vinyylilevy, jonka muistan omistaneeni, oli Axe Attack Vol II -kokoelma (1981). Sain sen silloiselta hoitotädiltäni, jolla oli pelisilmää ruokkia syttynyttä liekkiä.”

”Anyhoo, kiekko tarjosi kattavan läpileikkauksen 1980-luvun alun heavybändeistä. Levyltä löytyi myös palanen Iron Maidenia, joskin silloisen solistinsa Paul Di’Annon tulkitsemana. Hauskaa sinänsä, kokoelmalle oli valittu myös lupaavan NWOBHM-ryhmän Samsonin kappale Earth Mother. Yhtyeessä lauloi tuolloin nuori Bruce Bruce, syntyjään Paul Bruce Dickinson.”

”’Air raid sirenin’ vimmainen ulosanti tarttui kuin tatuointi: se ei lähde irti miehestä kuin laserilla. Hälyttävän monta vuosikymmentä myöhemmin huomaan edelleen ihmetteleväni, miten käsittämättömän kova solisti-keulamies Dickinson on ollut ja on edelleen. Ja se on vain yksi viipale äijän kakkua. On se ihme epeli.” –Markus Laakso

”Kun kuulin Bruce Dickinsonin viidennen sooloalbumin, Chemical Weddingin, ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2000, ajattelin välittömästi: ’Ei helvetti! Tässähän on paljon kovempi levy kuin yksikään Iron Maidenin albumeista sitten kymmenen vuotta aiemmin julkaistun Seventh Sonin’. Nyt 20 vuotta myöhemmin huomaan huomaan saman ajatuksen yltävän ajallisesti myös toiseen suuntaan: Chemical Wedding on paras Bruce-albumi sitten Seventh Sonin, mutta samalla myös parempi albumi kuin yksikään sen jälkeen ilmestynyt Iron Maidenin levytys.”

”Albumia on hehkutettu jo vuosikymmenet, eikä siitä voi todeta juuri mitään, mitä ei olisi jo todettu. Mutta todetaan silti! Koska se on niin perkeleellisen hieno levytys. Viiden tähden albumi.”

Chemical Weddingilla tähdet osuivat linjaan. Yksi näistä tähdistä on Bruce Dickinson itse, toinen on tuottaja-kitaristi Roy Z ja loppupeleissä tähdiksi voisi nimetä kaikki levyllä vaikuttaneet tahot. Isot ja raskaat biisit ovat täydellisessä jyräävyyden, melodisuuden ja tarttuvuuden tasapainossa. Sanoituksissa on riittänyt pureskeltavaa tähän päivään asti ja mikä tärkeintä, albumi ei sisällä kerta kaikkiaan yhtään hutikappaletta, keskinkertaisuutta tai sen kilpeä naarmuttavaa veisua.”

”Jos lähtisin nyt listaamaan viisi kaikkien aikojen parasta ’Bruce-levyä’, olisi Chemical Wedding hyvin todennäköisesti omalla listallani kolmen joukossa Iron Maidenin Somehwere in Timen ja Seventh Son of a Seventh Sonin rinnalla. Se jos mikä kertoo varmasti jotain levyn laadusta” -Aki Nuopponen

”Bruce Dickinsonin väärentämätön ammattilaisuus on näkynyt kaikessa, mihin mies on ryhtynyt, mutta ilmiselvimmin tietysti laulajana ja muusikkona.”

”Kuten muun muassa Dickinsonin vuonna 2017 ilmestyneestä What Does This Button Do? -omaelämäkerrasta selviää, ukko leipääntyi silloiseen Iron Maiden -uraansa bändin yhdeksännen pitkäsoiton Fear of the Darkin jälkimainingeissa. Albumia seuranneen promokiertueen jälkeen Dickinson teki päätöksen lähteä bändistä, mutta veti silti yhtyeen keulilla vielä seuraavan A Real Live Tourin. Huomionarvoisinta on, että kulisseissa tehdyt päätökset eivät juurikaan näyttäneet vaikuttaneen miehen , tai yhtyeen, suorituksiin mitenkään.”

”Ja tuon ajanjakson jäljiltähän julkaistiin peräti kolme virallista livetallennetta (Live at Donington, Real Live One ja Real Dead One), jotka nekin todistavat, että bändi veti (sillä erää) viimeiset Bruce-kiertueet kuin ne olisivat sen viimeiset – kuin ne siinä mittakaavassa melkein olivatkin.” -Jaakko Silvast

”Kuten todettua, Dickinsonista puhuttaessa mieleen tulee ensisijaisesti musiikki ja olisikin ollut helppoa nostaa esiin vaikkapa oma suosikkini miehen soolotuotannosta (turhaan Chemical Weddingin varjoon jäävä, vähintäänkin yhtä hyvä ellei kovempi Accident of Birth) tai jokin miehen Iron Maidenille tekemistä biiseistä (Powerslave tai eeppinen Empire of the Clouds). Mutta koska Dickinson on tehnyt paljon muutakin, nostetaanpa tällainen hieman vähemmälle huomiolle jäänyt erikoisuus…”

Inside Spontaneous Human Combustion (2006) on tv-dokumentti, jossa pureudutaan ilmiöön, jossa ihminen syttyy itsestään tuleen. Ja kukapa muukaan olisi parempi juontamaan kyseistä ohjelmaa kuin itse Bruce Dickinson? No, taatusti aika moni muu, mutta ei sen väliä! Bruce puhuu aiheesta yhtä suurella innostuksella ja intohimolla kuin vaikkapa toisen maailmansodan lentokoneista. Hyvä!”

”Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei kaikki mihin Dickinson koskee ole automaattisesti puhdasta kultaa. Katsokaapa vaikka miehen käsikirjoittama, Aleister Crowleyn myyttiseen hahmoon (tavallaan) perustuva elokuva Chemical Wedding, joka uppoaa kategoriaan ’niin huono että se on jo hyvä’.-Vesa Siltanen

”400 kilometrin junamatka oli tosiasia, kun Iron Maidenin entisen ja parhaan vokalistin keikka varmistui Tampereen Pakkahuoneelle. Elettiin lokakuun 23. päivää, vuosi oli 1998. Bruce Dickinson oli lähes tasan kuukausi sitten julkaissut Chemical Wedding -levynsä, yhden parhaista soolojulkaisuistaan. Omissa kirjoissani vuoden 1994 irtautumisriitti Balls to Picasso on edelleen ylittämätön eepos, mutta hevimpi CW pääsee likelle. Mutta tärkeintä oli päästä näkemään lähietäisyydeltä, kun tuo nahkaan vuorattu hevilaulannan kunkku soittaisi ilmahyökkäys-sireeniään lähietäisyydeltä. Iron Maidenin ukot eivät kultakurkun taustalla soittaisi, mutta aivan sama.”

”Varauduinkin tilanteeseen saapumalla mestoille hyvissä ajoin, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle lavaa. Vanha Maiden-laituri Adrian Smith astelee paikoilleen, kannujen taakse istahtaa tarkan tanakasti lyövä David Ingraham, sitten saapuvat toinen kitaristi The Guru (mahdollisesti, sillä keikasta on sen verran aikaa että hahmon henkilöllisyyttä on hankala muistaa tarkasti) ja sympaattinen basisti Eddie Casillas. Trumpets of Jericho käyntiin ja Bruce juoksee lauteille…harmaissa verkkareissa ja kulahtaneessa, vaaleassa teepaidassa!”

”Aivan sama. Ukko bändeineen on nimittäin kuin juuri 220 voltin sähköiskun saaneessa vireessä. Bruce ravaa tuossa nenäni edessä pitkin lauteita, seisoo haara-asennossa laulumonitorin päällä, Pakkahuone mylvii ja huudan mukana sen mitä kitusista irtoaa. Hyväntuulinen ja rennon oloinen Dickinson höpöttelee suomalaisyleisölleen ja porukka, kuten aina täällä, tuntuu syövän karismaattisen pienen laulajaihmeen kädestä.”

Illan settilista ei voisi olla kovempi. Paitsi että voi. Bruce Brucen sooloura käydään komeasti läpi, myös suosikkini Balls to Picasson Tears of the Dragon, Laughing in the Hiding Bush soitetaan timangisti raskaammalla vireellä ja biisit saavat kokonaan uuden ilmeen. Hienon Accident of Birth -albumin (1997) vahvasti Maiden-henkinen, rauhallisesti alkava ja keinuvaan riffiin nojaava Darkside of Aquarius päättyy. Sitten seuraa yllätys: Powerslave! Klassikon soittaminen saa porukan tolaltaan, se on täydellinen siirto ennen encorea. Tattooed Millionaire, ensimmäinen soolo-Bruce -hitti ja sitten soitetaan toinen Maiden-veto, 2 Minutes to Midnight. Dickinson tietää, kuinka tärkeä maa Suomi Maidenille on ja illan päättää erittäin komeasti tulkittu Piece of Mind -helmi Flight of Icarus.”

”Hämmentyneen onnellinen yleisö poistuu pikimustaan Tampereen yöhön. Pökerryttävän kova keikka! Onhan tuon nyt palattava takaisin Maideniin, tuumin. Vaikka kelpaa kyllä hyvin tällaisenakin.”

”Onneksi olkoon, ihmemies. Anna sireenin soida!” –Tomi Pohto

”Jokainen heavy metalin ystävä tuntee Iron Maidenin Piece of Mind -albumin (1983) sisäkansien ikonisen otoksen, jossa bändi murkinoi keskiaikaisessa linnassa viikatemiehen pitäessä vahtia. Juhlissa on perin yrmeä meno, minkä syytä ei tarvitse tutkailla kauan…”

”Useimpien mielistä suurimman muistitilan lienee vallannut kekkereiden pääruoka, vetelänharmaa läjä aivoja, jota yhtye vahtaa pelonsekaiset ilmeet kasvoillaan – tai siis neljä viidesosaa yhtyeestä vahtaa. Laulaja Dickinson nimittäin kyylää suoraan kameraan, ja hänen jalohaukankatseensa on täynnä itsevarmuutta – onhan hän juuri hotkaissut palan kiellettyä hedelmää, kiiltävää omenaa, joka hohkaa punaa tikarin nokassa.”

”Elinvoimaa uhkuva Dickinson on kuvan keskeinen elementti, eivät suinkaan mainitut aivot, ja miehen hohdetta vahvistavat paksut kutrit, joilla Maiden-solisti on kehystänyt kasvonsa. Vaikka kyseinen malli oli muotia miltei koko tuonaikaisen Rautaneitsyen joukoissa, vain Sir Bruce onnistui kantamaan hiuslaitteensa tavalla, joka synnytti legendan: Bruce Dickinson, maailman ainoa mies, jolle otsatukka sopii kuin tukka vain voi otsaan sopia!”

”Nämä sanat kertovat osaltani kaiken: leikkaisin jos uskaltaisin.” –Matti Riekki