Vuonna 1993 perustettu Aura Noir on paketoinut uransa aikana kuusi tasalaatuista studioalbumia. Alkuvuosien tiheän julkaisutahdin jälkeen levyjen väliset kuilut ovat venyneet hiljalleen kahdesta vuodesta neljään, ja uusimman Aura Noiren ja tätä edeltävän Out to Dien väliin mahtuu jo metallipiireissäkin pitkältä tuntuvat kuusi vuotta.
Syyt mittavalle julkaisubreikille ovat helposti ymmärrettäviä.
– Uusi levy kirjoitettiin valmiiksi muutamassa eri osassa. Kuten ehkä tiedät, asumme aika pitkien välimatkojen päässä toisistamme, jopa eri maissa. Taloutemme ei kestä kovin tiheitä yhteisiä tapaamisia, joten tällä kertaa vuokrasimme talon Portugalista sen jälkeen, kun olimme soittaneet siellä muutaman keikan, rumpali-laulaja-kielisoittaja Ole Jørgen ”Apollyon” Moe muistelee.
– Kitaristillamme Blasphemerilla [Rune Eriksen], joka siis asuu Portugalissa, on ystäviä, jotka lainasivat meille sopivat soittovehkeet. Treenasimme vuokraamassamme talossa, esittelimme keksimiämme riffejä toisillemme ja loimme samalla uusia riffejä. Nauhoittelimme myös treenejämme kokonaisen viikon ajan.
– Myöhemmin toistimme saman projektin ystävämme studiokamoilla Romanian Bukarestissa: vuokrasimme kämpän Airbnb:n kautta ja vietimme viikon treenaten, biisejä kirjoittaen ja demoja äänitellen. Mielestämme tämä on paras tapa toimia, koska näin voimme keskittyä täysillä Aura Noiriin ilman mitään häiriötekijöitä tai arkielämän asettamia rajoitteita.
– Lopuksi minä ja Aggressor [Carl-Michael Eide, kielisoittimet ja laulu] vuokrasimme Oslosta treenipaikan muutamaksi kuukaudeksi ja tapasimme siellä kerran viikossa kappaleita viimeistellen. Uskoisin, että teimme pari kolme uuttakin biisiä käyttämällä vanhoja riffejä muista sessioista. Joka tapauksessa homman ydin oli pienten yksityiskohtien hiomisessa ja demojen äänittelyssä.
Menneisyydessä toimintapa oli tyystin erilainen.
– Kun olimme parikymppisiä, jokainen meistä asui maksimissaan 15 minuutin matkan päässä treenikseltä, joten hommat olivat luonnollisesti paljon helpompia. Tuolloin pystyimme menemään koteihimme kuuntelemaan treeninauhoja ja lisäilemään yksityiskohtia biiseihin lyhyellä varoitusajalla. Nyt joudumme odottelemaan yhteisiä treenejä vuodenkin verran, joten kaikki ottaa luonnollisesti kauemmin! Pienet detaljit biiseissä ovat meille erittäin tärkeitä, joten asiat täytyy tehdä näin.
– Yksi juttu oli, että rumpalimme Tankin [Rolf Kristian Valbo] piti soittaa tällä albumilla, mutta hän joutui jättäytymään kyydistä pari vuotta sitten, joten minun täytyi palata taas rumpuihin ja treenata itseni vähän parempaan soittokuntoon. Minulla ei ole koskaan edes ollut rumpuja, joten homma ei todellakaan ollut helppoa! Teen fyysistä päivätyötä ja olen joka ilta ihan vitun väsynyt, joten ei ollut mitenkään mukavaa lähteä iltaisin ajamaan johonkin käppäiseen loukkoon paukuttamaan.
Tee-se-itse
Yhdeksän raitaa pitkä, optimaalisesti hieman päälle puoli tuntia kellottava Aura Noire kuulostaa yksinkertaiselta, tarttuvalta ja suoraviivaiselta kokonaisuudelta, jonka sekaan on ujutettu muutamia hieman oudompiakin riffejä, kuten jo sinkkuna julkaistu avauskappale Dark Lung of the Storm hyvin osoittaa.
Meininki on siis kauttaaltaan puhdasverisen tuttua Aura Noiria, mutta yleisilme vaikuttaa jopa odotettua pelkistetymmältä.
– Kaikkein oudoimmat riffit tulevat enimmäkseen Aggressorilta, joskin jotkin niistä ovat myös Blasphemeriltä, Apollyon paljastaa.
– Pyrimme pitämään musiikkimme rakenteen tiukkana, ja mukana on sopivasti myös suoraviivaista kamaa. Musiikkimme on todella tarkkaan mietittyä, vaikka moni ei sitä ehkä arvaa. Lisäilemme kyytiin paljon pieniä juttuja, joita ei huomaa ensimmäisillä kuunteluilla, mutta olemme ajatelleet, että näin levyt kestävät paremmin kuuntelua.
Bändien itsensä mukaan nimetyillä levyillä tahtoo yleensä olla jokin erityinen merkitys. Aura Noire on lähellä Aura Noiria, joten onko tässä tapauksessa samoin?
– Ei varsinaisesti, tavallaan Aura Noire on vain yksi albumi muiden joukossa ja arvostan jokaista levyämme tavalla tai toisella. Jokaiselta kiekoltamme löytyy kappaleita, joista olen äärimmäisen ylpeä, ja minusta meillä on suurempi määrä loistavia riffejä kuin monella muulla samanikäisellä bändillä.
– Albumeita ei voi kuitenkaan laittaa samalle viivalle, koska ne ovat aina vähän erilaisia. Tällä kertaa lopputulos on bändin yhteistyön summa ilman ulkopuolisia väliintuloja. Minä sekä tuotin että miksasin levyn itse. Jopa albumin kansikuva ja kansilehti ovat liverumpalinamme kahden viime levyn välillä soittaneen Tankin tekemiä, joten paketti on todella omavarainen.
– Teimme Aura Noiren kanssa toisin sen, että pyrimme ”huijaamaan” mahdollisimman vähän. Vaikka äänitämme aina triona, nauhoitamme normaalisti päällekkäin kaksi, mutta joskus jopa kahdeksan kitararaitaa pelkästään tuhdimman äänimaailman vuoksi. Nyt päätimme taltioida vain yhden kitararaidan, joten soolojen aikana taustalla kuulee todellakin vain basson ja rummut.
– Sama pätee lauluihin. Aina kun kuulet laulutuplauksia, niissä ovat äänessä minä ja Aggressor yhtä aikaa, ei yksi jätkä tuplaamassa omia laulujaan. Nämä eivät ole missään nimessä isoja juttuja, mutta tämä oli meille hyvin inspiroivaa. Se tuntui jopa haastavalta – ei niinkään rumpalin näkökulmasta, mutta tuottajana. Kaikki kuulostaa nyt siltä kuin me kuulostamme livenä.
Pois taivaasta
Aura Noirin musta äärimetallirynkytys ei ole tavoitellut koskaan kovin hengellisiä ulottuvuuksia, vaan kyseessä on lähinnä fyysinen kokemus – sekä hyvässä että huonossa.
Bändin sanoituksissa käsitellään kuitenkin toismaailmallisia ja hengellisiksikin luonnehdittavia asioita. Teksteissä vilisee viittauksia helvettiin, demoneihin ja kuolemaan, mutta vastapainoiksi kuullaan Hades Rise -albumilta (2008) löytyvän South American Deathin kaltaisia ”huumorirepäisyjä”.
Millaiseksi kuvailisit sanoitustenne hengellistä puolta?
– Olet ehkä oikeassa tuon fyysisyyden suhteen, koska sanoitukset ovat olemassa vain kappaleita palvellakseen. Ne voivat olla henkeviä tai sitten puhtaan yksinkertaisia, pelkästään kappaleiden suoraviivaisuutta korostavia. Nämä jutut helvetistä ja muusta vastaavasta riippuvat niin paljon kappaleen luonteesta. Yritämme pitää biisit ajattomina ja meillä on sanoitusten sisällöstä omat kirjoittamattomat sääntömme, joita moni voi pitää primitiivisinä. Yritämme todellakin tehdä kaiken perusteellisesti, vaikka lopputulos saattaa kuulostaa aika rähjäiseltä.
– Mitä tulee uskonasioihin, en koe mitään pointtia uskoa johonkin, mistä kenelläkään ei ole konkreettisia todisteita. Ihmiset pelkäävät kuolemaa ja ikuisuutta… ja jokaisella on mahdollisuus uskoa mihin haluaa, mutta jos taivas olisi olemassa, en todellakaan haluaisi joutua sinne!
Vuosien varrella Dødheimsgardin, Immortalin, Mayhemin, Ulverin ja Ved Buens Enden kaltaisissa norjalaisen mustan metallin kulmakivissä ja äärimetalli-innovaattoreissa soittanut Aura Noir -kolmikko eli nuoruutensa paikallisen black metal -kentän keskipisteessä. 1990-luvun alussa skene oli monelle ulkopuoliselle etäinen, salaperäinen ja rikollisen sivuraiteensa vuoksi myös pelottava – melkeinpä kaikkea sitä, mitä jokaisen kotikoneen ulottuvilla oleva musta metalli ei tänä päivänä edusta.
Apollyon, onko black metal enää vaarallista?
– Se on ehkä liian pitkälle kaupallistettua. Tarkoitan sitä, että kun homma lähti käyntiin täällä Norjassa, mukana oli vain pieni joukko fanaatikkoja. Oikeastaan touhua voisi verrata tämän päivän jihadisteihin – siis todella armotonta porukkaa! Palvoimme kaikkea pahaa, ja moni meistä uskoi oikeasti Saatanaan. Tätä vaihetta ei kestänyt kauan, mutta olimme todella vakavissamme asian suhteen.
– Myöhemmin mukaan tuli lisää porukkaa ja koko touhu vesittyi nopeasti, koska skene oli täynnä typeriä faneja, bisnesporukkaa ja bändejä, jotka halusivat soittaa black metalia vain huvin vuoksi. Minulla on silti edelleen se sama ”black metal -fiilis” kun kuuntelen tiettyjä levyjä tai käyn tietyissä paikoissa. Saan sen tunteen päälle aika helposti, ja luulen, että tämä tapahtuu myös kun soitan livenä tai treeneissä. Päälle puskee jokin riivattu tunne täydellisestä voittamattomuudesta ja siitä, että on välittämässä jotain todella pahantahtoista ja ilkeää.
– Vakavasti omistautuneita tyyppejä ja bändejä on tänäkin päivänä vähän siellä sun täällä, ja monet yhtyeet saavat jopa välitettyä sen julman tunteen, jota on oikeutettua kutsua black metaliksi. Kun sitten näen nämä bändit lavalla tai tapaan heitä, kokemus ei olekaan enää kovin vaikuttava – ja puhun nyt siis pääasiallisesti undergroundkamasta. Mielestäni puhtain black metal -kokemus syntyy, kun musiikista nauttii yksin, ei missään pubeissa tai muissa pippaloissa. Mehän soitamme thrash metalia, joten selviämme tästä kuin koirat veräjästä, heh heh.
– Olen myös sitä mieltä, että monet black metal -artistit hyötyisivät siitä, jos he olisivat hieman älykkäämpiä ja yrittäisivät palvella suurempaa tarkoitusta. Ei ole millään tavalla vakuuttavaa, että kaikki ilkeys ja vaarallisuus, jota muusikko yrittää välittää, romahtaa täysin jonkun kännisen perseilyn tai natsisympatioiden myötä. Siinä tapauksessa on parempi kokeilla onneaan vaikka jalkapallohuligaanina! Tässä touhussa tarvitsee omanlaistaan älykkyyttä ja viekkautta.
Saavutetut linjat
Monet Aura Noirin aikalaisbändeistä ovat muuttaneet vuosien kuluessa soundiaan. Esimerkiksi niin ikään vuonna 1993 aloittaneet Dimmu Borgir ja Ulver eivät kuulosta enää lainkaan siltä kuin neljännesvuosisadan takaisilla julkaisuillaan.
Oslon tuhokolmikon tyyli taas on pysynyt käytännössä täysin samanlaisena blackillä höystettynä thrash metalina, eikä liioille kokeiluille ole ollut sijaa. Miehet ovat takuulla tehneet musiikilliset kokeilunsa jo aiemmin mainittujen Mayhemin, Ulverin ja Ved Buens Enden matkassa…
– Joo, onhan touhumme pysynyt kieltämättä aika samana. Tässä bändissä homman juoni on kehitellä ilkeää ja pelottavaa, mutta samaan aikaan lumoavaa tunnelmaa, jonka parissa me muusikkoina kasvoimme. Uskoisin, että yhtyeemme on kehittynyt jonkin verran, mutta mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut.
Myös Aggressorin, Apollyonin ja Blasphemerin (joka tuli mukaan ”vasta” vuonna 1996) muodostama kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Ainoa muutos on mainitun Tankin vierailu rumpujen takana. Metal Archives -verkkosivusto kertoo myös entisen Gehenna- ja Enslaved-kannuttajan Dirge Repin (Per Husebø) soittaneen Aura Noirissa, mutta pestin tarkempi ajankohta ei ole tiedossa.
Kolmikkonne on liimautunut varmasti tiukasti yhteen. Onko bändi ollut koskaan aidosti lähellä hajota?
– Eipä oikeastaan. En ollut ihan varma tulevaisuudesta, kun Aggressor loukkaantui vakavasti ja joutui pitkäksi ajaksi sairaalahoitoon The Mercilessin [2004] jälkeen, mutta onneksi hän rupesi kirjoittamaan uusia kappaleita heti tervehdyttyään.
Pallo nuorisolle
Aura Noirin musikantit ovat hyvän matkaa yli nelikymppisiä miehiä, ja mikäli tarkastelee kansainvälisen äärimetalliskenen kärkipään bändejä, musiikkityyli ei ole todellakaan enää pikkulasten puuhastelua. Asia on puhuttanut metallin tulevaisuudesta huolestuneita jo vuosien ajan, mutta suurempaa muutosrintamaa ei ole edelleenkään näkyvissä.
Erityisesti black metal tuntuu muuttuneen nuoruuden raivoa ja tulenhehkuista elinvoimaa hohkaavasta kulttuurimuodosta keski-ikäisten miesten temmellyskentäksi, jolla nuorten ja edistyksellisten artistien määrä on hälyttävän vähäinen. Tämä on yllättävää ottaen huomioon, että käytännössä kaikki genren tunnustetut kulmakivet ovat lähtöisin teini-ikäisten, monissa tapauksissa jopa alaikäisten muusikoiden kynistä.
Apollyon näkee asian omalla tavallaan.
– Minusta tämä ei ole mikään keski-ikäisten miesten juttu, kaikki ovet ovat täysin avoinna myös nuorille bändeille. Sen kuin potkivat vanhat jäärät pois valtaistuimiltaan!
– Ihmiset ostavat kuitenkin suosikkiyhtyeidensä levyjä ja lähtevät katsomaan väsyneitä keikkoja pelkästä tottumuksesta, joten homma jatkaa tällä radalla varmasti vielä jonkin aikaa. Kaupalliset voimat ovat ehkä hieman liian suuret muutoksen toteutumiseksi.
Rivien välistä on luettavissa, että vaikka bändistä löytyy vielä paljon potkua, Aura Noirin ura on ehtoopuolella. Totuus on, että yli neljännesvuosisadan tahkoaminen äärimetallin parissa puristaa mehuja ulos kovemmastakin tekijästä.
Mistä toivoisit ihmisten muistavan yhtyeenne, kun pistätte jonain päivänä pillit pussiin?
– Siitä, että pysyimme rehellisenä musiikillemme, sillä se on ainoa asia urallamme, johon meillä on täydellinen kontrolli.
– En jaksa enää välittää, kenen kanssa soitamme tai teemme töitä. Olemme hylänneet lukuisia tarjouksia vuosien varrella… ihan vain idealistisista syistä. Jos soitamme joillain festareilla vain paskojen bändien kanssa, se ei ole meidän syytämme. Olemme tottuneet siihen, että sovimme useimpiin tapahtumiin huonosti.
Julkaistu Infernossa 4/2018.