Miten menee, Dani?
– No, olen ollut hautautuneena studioon monta monituista kuukautta. Mutta kyllä tässä on aika hyvä fiilis. Tuntuu kuin olisin juuri kotelosta kuoriutunut perhonen. Iso, karmiva, kummallisen värinen sellainen.
Studiosta on kuoriutunut myös Cradle of Filthin yhdestoista levy, heinäkuussa ilmestyvä Hammer of the Witches. Bändille tuttuun tapaan albumi on kokonaisvaltainen, väljästi tarinallinen elämys. Mistä idea keskittyä noitiin ja noitavainojen historiaan?
– Ainahan noituus on ollut osa tätä bändiä. Kun aloin kirjoittaa melkein valmiiden biisien sanoituksia, ensimmäisen nimeksi tuli Hammer of the Witches. Nimi on siis käännös sanoista Malleus Maleficarum [suom. Noitavasara]. Se oli keskiaikainen opus, jota käytettiin työkaluna noitien metsästyksessä ja oikeudenkäynneissä. Se tuntui aluksi hyvältä työnimeltä koko albumille.
– Kansitaiteilijamme innostui nimestä ja käytti sitä perustana albumin kansikuvalle, jossa on hirvenpäinen örkki ja kahdentoista naisen noitapiiri. Teema vain jotenkin kasvoi siitä. Ja sitten en enää voinut muuttaakaan sitä, koska olin maininnut sen sosiaalisessa mediassa ja ihmiset todella tykkäsivät siitä.
Oletko lukenut Malleus Maleficarumin, vai onko kirja lähinnä löyhä taiteellinen inspiraatio albumin konseptille?
– Totta kai olen lukenut sen. Kauan sitten, ja ihan tässä viime aikoina.
Mitä pidit?
– Se on hakuteos, joka on jaettu kolmeen osaan. Vähän Raamatun tapaan kaikki kiinnostavat jutut on säästetty loppuun, se tavara, josta ihmiset oikeasti haluavat tietää: miten noitia kidutettiin ja miten heiltä saatiin irtoamaan tunnustukset. Kaikki se toden teolla kiehtova matsku.
– Mutta koko opushan perustuu pelkkään roskaan. Juoruille ja taikauskolle. Ihmisille maksettiin palkkio jokaisesta ilmiannetusta uhrista, ja siitä noitalöytöjen määrä vasta ponkaisikin nousuun. Siis… Sehän on aivan helvetin huono kirja.
Dani heläyttää ilmoille hellyttävän kikatuksensa, joka saa aikuisen miehen kuulostamaan riemastuneelta pikkupojalta.
– Ei se tosiaan pursua huumoria!
– Koko kirja on myös aika misogynistinen. Mi-so-gy-nistinen? Siinä naiset ovat alemman luokan kansalaisia, muka helpommin demonien vietävissä ja siten paljon taipuvaisempia noituuteen. Totta kai miespuolisiakin noitia tuomittiin, erotettiin kirkosta, poltettiin ja niin edespäin, mutta enemmistönäkemys oli se, että naiset ovat alhaisempia pahiksia kuin miehet.
Dani innostuu naisnäkökulmasta.
– Levymme heijastelee kaikkea tuota. Mutta siinä vasara on noitien käsissä eikä toisin päin. Se ei todellakaan ole mikään tuomarinvasara lyömässä noitia päähän. Meidän näkökulmastamme kyse on noitien vallasta, kapinasta ja kostosta.
– Me kannatamme aina altavastaajaa!
Danin viimeisin kommentti osoittautuu hämmästyttävän enteelliseksi ja ihan kirjaimelliseksi pari minuuttia myöhemmin. Olen puolivälissä seuraavaa kysymystä, kun mies yhtäkkiä keskeyttää ja käskeä töksäyttää minua soittamaan kohta uudelleen. Hänen täytyy kuulemma juosta ulos heti nyt. Jään ihmettelemään perjantain pikkutunneilla Australian yössä, mistä on kyse.
Kun saan Danin uudelleen langan päähän puolitoista tuntia myöhemmin, hämmingin syy selviää. Auto oli kolhaissut pyöräilijän katuun aivan perheen talon ulkopuolella, ja Danin oli pinkaistava auttamaan altavastaajaa.
Noitasapatteja, räyhähenkiä ja muuta arkipäiväistä
Jatkamme taianomaisilla teemoilla. Cradle of Filthin materiaali on tihkunut kautta bändin historian kauhua ja yliluonnollisia vaikutteita. Dani on myös aihealueesta henkilökohtaisesti kiinnostunut – ainakin taiteessa. Mutta uskooko hän näihin juttuihin myös arkielämässä?
– Olin aiemmin paljon kiinnostuneempi ja enemmän mukana okkultismissa. Mutta sitä vanhenee ja ura etenee ja tulee asuntolainoja maksettavaksi. Sellaisia tavallisia elämän sivutuotteena vastaantulevia juttuja. Olen nykyään niin kiireinen, että roolini niissä hommissa on olla enemmän tarkkailijana. Minulla on kasoittain ja kasoittain okkultistista kirjallisuutta ja osallistun menoihin milloin pystyn, mutta kyllä se on nykyään enemmän innoitusta luomistyöhöni kuin aktiivista tekemistä.
– Eli nykyään musiikin tekeminen on enemmän se syy, miksi olemme edelleen vahvasti mukana okkultistisessa liikkeessä. Mutta emme me enää käy tanssimassa alasti kuunvalossa.
Enää?
– Niin. Kun ei ole aikaa.
Onko sinulla omakohtaisia kokemuksia yliluonnollisista voimista?
– Vaikka kuinka paljon. Asuimme ennen pienen kylän kummitustalon kahdessa siivessä. Siellä tapahtui koko ajan outoja juttuja.
Kerropa yksi.
– Meillä oli ystävä, jolla oli taipumusta meedion lahjoihin. Hän tapasi tulla käymään ja näki kaikenlaista huoneiden nurkissa. Ja kissamme sai mielipuolisia hepuleita jatkuvasti.
– Kerran, kun minä olin kiertueella, vaimoni heräsi keskellä yötä. Hän oli yksin kotona ja nukkui silloin mieluummin talon olohuoneessa, koska siellä oli kunnon takka ja sinne oli mukava kaivautua yksinään. Hän heräsi kolmelta aamuyöllä siihen, että koko talon läpi kävi valtava tuulenpuuska ja kaikki oli jään peitossa. Tuuli yritti vetää peittoa hänen yltään ja vaimo oli kauhusta kankeana. Ihan tällaisia outoja juttuja siellä tapahtui ajoittain.
Mutta enää ette asu samassa talossa?
– No ei! Poltergeistit ajoivat meidät ulos. Tai ok, talohintojen inflaatio meidät sieltä ajoi.
Rokkarin elämää ennen, nyt… ja aina?
Cradle of Filth on pitkän linjan bändi, jolla on historiaa vaikka muille jakaa. Miltä Danista tuntuu ajatus, että bändi on jo lähes neljännesvuosisadan ikäinen?
– No se kuulostaa paljon enemmältä kuin jos olisit sanonut 25 vuotta!
Minua kiinnostaa Danin näkemys siitä, miksi bändi on sinnitellyt kuvioissa näinkin kauan. Aloitetaan sieltä neljännesvuosisadan takaa, 1990-luvun alusta.
– Olin jotain seitsemäntoista ja halusin tehdä jotain, mikä heijastelisi kaikkea sitä, mistä olin innostunut siihen aikaan. Se oli black metalin toisen aallon aikaa, ja meitä kiinnostivat noituus ja demonologia ja kaikki sellainen. Olimme nuoria pienessä kylässä. Asuin sellaisessa upeassa goottikartanossa, joka oli jaettu pieniin asuntoihin. Se kaikki oli tosi inspiroivaa.
– Kaveripiiriimme kuului paljon englantilaisia doompohjaisia bändejä kuten Paradise Lost, Anathema ja My Dying Bride. Otimme tietty vaikutteita heiltä, mutta olimme myös tosi innoissamme sen ajan death metalista, etenkin skandinaavibändeistä kuten Dissection ja At the Gates. Death ja Paradise Lost olivat kovia juttuja. Halusimme tehdä jotain, joka yhdistelisi sitä kaikkea.
– Toisaalta harrastimme kauhuleffoja ja elokuvamusaa ja tykkäsimme melodisesta musiikista. Halusimme valaa omaan juttuumme todellista intohimoa. Kaikki tämä kai sekoittui yhteen, ja siitä tuli bändin perusta. Totta kai matkan varrella on muuttunut aika moni asia, mutta olen sitä mieltä, että raivasimme jo alkuaikoina ihan oman polkumme.
Ja tässä sitä ollaan pari tusinaa vuotta sen jälkeen juttelemassa tuoreesta albumistanne ja noitavainoista… Dani. Miksi Cradle of Filth on olemassa vuonna 2015?
– Koska haluan uuden luksusjahdin Välimerellä. Yksityislentokoneeni tarvitsee bensaa. Melko usein.
– No ei. Teemme tätä edelleen, koska se on elämäntyyli. Ura. Ja se on hyvä ura, koska saamme tehdä aika pitkälti mitä haluamme. Tottahan on tiettyjä linjauksia ja juttuja, joita fanit meiltä odottavat, mutta homma toimii edelleen – näistä nykyisen musiikkiteollisuuden katastrofeista, laittomasta latailusta ja kaikesta siitä paskasta huolimatta.
– Onhan tämä hieno työ. Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat luovaa vapautta. En ole koskaan ollut oikeissa töissä. Tai siis, kun olin teini, tein joskus neljää viittäkin hommaa viikossa, eli en minä töitä pelkää. Mutta minun täytyy saada tehdä niitä omaan tahtiini ja tyyliini.
– Tämä touhu on luovaa. Täytyy vain löytää tasapaino luovan puolen ja kaiken muun tähän kiinteästi liittyvän toiminnan välillä. Sitä esimerkiksi viettää neljä kuukautta vuodesta studiossa ja sitten neljä kuukautta tien päällä. Keikkailu ja omien biisien esittäminen on edelleen jännittävää ja hienoa.
– Bändin kautta tapaa samanhenkisiä, luovia ja kiehtovia tyyppejä. Ei vain muusikkoja, vaan kaikenkarvaisia taitelijoita, valokuvaajia ja levy-yhtiöiden henkilökuntaa. Sehän on hienoa. Elämme sellaisessa hämyisessä vaihtoehtoisessa todellisuudessa muuhun maailmaan verrattuna.
Kuulostaa siltä, että Cradle of Filth saattaa hyvinkin olla voimissaan vielä seuraavallakin vuosikymmenellään?
– En tiedä. 15 vuotta sitten olisin varmaan kammoksunut ajatusta, että bändi olisi aktiivinen vielä nykyään. Samaan tapaan vierastan ajatusta, että tekisimme tätä 15 vuoden kuluttua. Olisimme yli viisikymppisiä. Kyllähän se tuntuu kummalliselta kun sitä ajattelee nyt. Mutta ehkä se ei tunnu oudolta sitten, jos pääsemme sinne asti.
– Sitten kuvioissa on tosin varmaan jo vähemmän tukkaa.
Ikääntymisestä puheen ollen, millaista on 85-vuotiaan Dani Filthin elämä, mitä luulet? Mitä eläköitynyt Dani puuhailee?
– Humph. En tiedä, en todellakaan tiedä. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat nykyään nuorempia vanhempina, jos siinä on mitään järkeä. Kun miettii aikaisempia sukupolvia… Olemme siinä mielessä onnekkaita, että ikäluokkamme on ensimmäinen, tai ehkä toinen, joka on saanut elää tällaisen rokkarin elämän. Ainakin metallimusiikin puolella. Koko genrehän ei ole paljon 40 vuotta vanhempi. Eli meitä on tietyllä tavalla lykästänyt. Aiemmilla sukupolvilla ei ehkä ole ollut samanlaista nuorekasta otetta elämään, mutta me vanhenemme myöhemmin, jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Eli et aio asettua kliseiseen ikäihmisen rutiiniin?
– No en! Toivottavasti en.
Omistatko vielä silloinkin komean kummallisten esineiden kokoelmasi?
– Satavarmasti. Siihen mennessä se on eittämättä vain ihmeellisempi ja kummallisempi.
Mikä on hulppein omituinen kapistus, jonka olet löytänyt kokoelmiisi viime aikoina?
– Sain vaimoltani synttärilahjaksi jäljennöksen sarvikuonon päästä, joka ripustettiin heti seinälle. Se täydentää hienosti koko tätä viktoriaanista museotunnelmaa. Meillä on egyptiläisiä muumioita, Nefertitin ja Ramses II:n rintakuvia ja kaikenlaisia antiikkisia ötököitä lasivitriineissä. Se näyttää tosi hyvältä.
Vähemmän bändi ja enemmän elämäntyyli
Dani puhuu bändistään elämäntyylinä, ja arkielämä selvästi innoittaa miehen taidetta ja toisin päin. Cradle of Filth onkin kokonaisvaltainen elämys. Bändi on jaksanut panostaa antaumuksella ei vain musiikkiin, vaan johdonmukaisesti kaikkeen videoista ja kuvakielestä tarinakonsepteihin ja omaleimaisiin fanituotteisiin.
Nykyinen popkulttuuri tuntuu palkitsevan mieluummin lyhytikäisiä, helppoja ratkaisuja. Onko bändistä koskaan tuntunut siltä, että linjaa pitäisi vaihtaa helpommin nieltävään suuntaan? Vai onko tässä kaikki–mulle–heti–nyt-kulttuurissa erityisen tärkeää pitää oma suuruudenhullu linjansa?
– Minusta on tärkeää pistää kaikki likoon. Yksi syy musateollisuuden kuolinkoreisiin on juuri se, että ihmiset alkoivat tehdä asioita helpoimman kautta. Kyllähän luovan työn haluaa antaa kasvaa ja kukoistaa niin upeaksi kuin millään mahdollista. Ei tämä nykykulttuuri sitä miksikään muuta.
– Sitä paitsi myös meidän fanimme ovat aika uppoutuneita tähän elämäntyyliin. He seisovat bändin takana ja ovat sitoutuneita meihin. He ovat lojaaleja. Vaikka ehkä iso osa siitä liittyy tähän sukupolveen. Moni heistä ostaa edelleen levyjä ja bändituotteita. He tuntevat olevansa kiinteä osa koko bändiä. Metallifanit ylipäänsä taitavat olla enemmän sitä tyyppiä. He eivät ole ihan niin pinnallisia.
Kun puhut tietystä sukupolvesta, tarkoitat selkeästi omaasi. Ehkä vielä minunkin, kolmekymppisen toimittajan, ikäluokkaa. Vaan miten on, onko bändin faneissa enää yhtään teini-ikäisiä?
– No tuota. Heh! Onhan meillä. Tai tietty, ennen kuin pääsemme takaisin tien päälle, en pysty sanomaan ihan varmasti!
Masturboiva nunna ei lakkaa kummittelemasta
Olen viime aikoina miettinyt teinejä ja popkulttuuria enemmänkin. Ovatko nykyajan älypuhelimiinsa kiinni kasvaneet teinit aivan hukanneet sen uhman ja kapinallisuuden, joka meillä oli kun olimme nuoria? Mitä Dani miettii 16-vuotiaan tyttösen isänä ja yhtenä hevimusiikin historian kohutuimmista hahmoista?
– Heh! Saatan olla väärä ihminen vastaamaan tällaiseen… Minusta vähän tuntuu, että elämänmeno on nykyään jollain tavalla kliinistynyt. Olen huomannut, että 70-luvulla syntyneet ovat eri lajin ihmisiä. Meidät kasvatettiin niin eri lailla. Meillä ei ollut internetiä. Mutta eri ruskehtavansävyisiä autoja oli paljon! Ihmiset polttivat ihan vapaasti, ja lapset leikkivät ulkona, kiipeilivät puissa, pelasivat jalkapalloa ja urheilivat. Oli Star Wars. Ja lelut olivat oikeita leluja eivätkä elektronisia vimpaimia. Me olemme kotoisin ihan eri kontekstista.
– Kaikki on muuttunut niin totaalisesti. Arkielämään on tullut uusien sukupolvien myötä niin paljon uusia juttuja. Kaikki ovat riippuvaisia puhelimistaan ja tableteistaan, siitä on tullut normi. Sitä menee ihan minne tahansa, jopa pubiin, ja kaikki istuvat tutkailemassa nettiä.
”Elämänmenon kliinistyminen” on aika hauska tapa pukea ajatus sanoiksi. Mieleeni muistuu se Cradle of Filthin kuuluisa T-paita, joka sokeerasi koko maailmaa 90-luvulla. Nunna masturboimassa etupuolella, ja takana iskulause ”Jesus Is A Cunt”. Mitä jos Cradle of Filth tarjoaisi maailmalle jotain vastaavaa nykyään? Olisiko sillä enää lainkaan samanlaista vaikutusta?
– Eihän sitäkään paitaa luotu sokeeraustarkoitukseen. Sen alkuperä on oikeasti aika vaatimaton. Keksimme koko iskulauseen ihan sattumalta. Ja meistä se oli hassu, nauroimme sille, ja lykkäsimme kiertuepaidan selkään. Meidän täytyi vain keksiä joku slogan kiertuepaidalle, koska olimme lähdössä Emperorin kanssa tien päälle.
– Emme tajunneet yhtään, että se seuraisi meitä niin pitkälle tulevaisuuteen. Joku haastattelija kysyi minulta, mikä on kaikkein suurin kohu, joka tätä bändiä on kohdannut. No se T-paita. Ei se ehkä silloin räjähtänyt käsiin yhtenä helvetillisenä tulivuorenpurkauksena, mutta kun se vain jaksaa nostaa rumaa päätään edelleen näin 25 vuotta myöhemmin.
– Tänäkin vuonna yksi nainen Uudessa-Seelannissa yritti sabotoida sitä, kun paita oli pistetty museoon näytille. Mikä toi tietenkin vain enemmän huomiota koko jutulle. Ja tämä on vain jäävuoren huippu siinä loputtomassa listassa ketjureaktioita, jotka ovat seuranneet tuosta paidasta.
Mikä on tyrmistyttävin asia, mitä Cradle of Filth voisi tehdä nykyään? Kirjoittaa kantrialbumin?
– En minä nyt tähän hätään keksi mitään. Aika villi kysymys. Se on vähän kuin tiedustelisit, mitä keksisin ihmiskunnan tilanteen parantamiseksi tällä sekunnilla. ”No vastauksena kysymykseesi, satuinpa juuri keksimään parannuskeinon syöpään.” Joo, en tiedä. Jos yrittäisin keksiä jotain sokeeraavaa sen itsensä vuoksi, eikö se olisi aika keinotekoista?
Dani kihertää metkaa nauruaan.
– Tosin, jos miettisin asiaa pitempään, keksisin varmasti jotain aika coolia.
Haastattelu julkaistu Infernossa 6/2015.