Kenneth Keith Downing ei ole lähtenyt Judas Priestistä. Hän ei soita bändissä enää, mutta omistaa yhä neljäsosan sen taustayhtiöstä. Bisnesmielessä hän on naimisissa vanhojen soittokavereidensa kanssa mahdollisesti hamaan tappiin asti.
Sitäkin olennaisempaa on, että hänen juttunsa kääntyvät bändiin päin silloinkin, kun siitä ei ole puhe. Priest ei lähde miehestä.
Äskettäin suomeksikin julkaistu (tämän jutun kirjoittaja käänsi kirjasta puolet) omaelämäkerta 40 vuotta Judas Priestissä – Kitaristin muistelmat on Downingille ennen kaikkea sanomisen kanava. Sen kautta Judas Priestin perustajajäsen ja kitaristi on saanut puhutuksi ääneen asioita, jotka ovat rassanneet häntä vuosikymmeniä.
Downing kertoo, että kirjan perään on kyselty hänen bändistä eroamisestaan lähtien. Aluksi hän kieltäytyi. Mutta kun vuosia kului ja elämä asettui uuteen uomaan, kirja alkoikin tuntua hyvältä idealta.
– Minulla oli muutama hyvä syy tehdä se. Ensinnäkin olen 67-vuotias. Muistini pelaa hyvin, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Ajattelin, että fanit oppisivat tuntemaan minut kirjan kautta paremmin ja saisivat tietää, miten metallia aikoinaan tehtiin. Tahdoin kertoa rohkaisevan tarinan siitä, miten nousin huteralta pohjalta maailman suurimmille lavoille.
Elämä on opettanut K. K. Downingille, että ikävästä tilanteesta on parasta poistua. Hän itse on tehnyt niin ainakin kahdesti. Ensimmäisen kerran se tapahtui teini-iässä, kun kotona asuminen kävi mahdottomaksi. Toisen kerran hän lähti, kun Judas Priestissä oleminen alkoi tuntua sietämättömältä.
Nuo tapahtumat ovat hyvin tärkeitä käänteitä Downingin elämässä, ja kirjassaan hän ruotii niihin johtaneet syyt ansaitun tarkasti. Käytännössä se tarkoittaa, että hän ei säästele sanojaan sen enempää isästään kuin bändikavereistaan puhuessaan.
– Ajattelin, että kerron totuuden, seuratkoon siitä mitä tahansa. Halusin kertoa kaiken hyvän, pahan ja ruman Judas Priestin uran varrelta. Yritän kuitenkin aina korostaa, että kerron kirjassani vain oman tarinani eli sen, miten minä nämä asiat näin ja koin.
Pelastus löytyi musiikista
Toimittaja Mark Eglingtonin kanssa kirjoitetun kirjan traagisinta antia ovat Downingin nuoruuskuvaukset. Jos elämä olisi moottoriurheilurata, hänen ei tosiaankaan voisi sanoa startanneen paalupaikalta. Neuroottinen ja peliriippuvainen isä piti käytöksellään huolen siitä, että nuoren Kennyn maailmassa ihan mikä tahansa voitti kotiolot.
Downing kuvailee nuorta itseään ”kadotetuksi sieluksi”.
– Lopetin koulun ja lähdin kotoa nuorena. Päätin, että en edes yritä kestää huonoja oloja, koska tiesin niiden muuttuvan pahemmiksi. Yhteenotot isäni kanssa olisivat kärjistyneet lopulta tappeluiksi. Olin valmis siivoamaan vessoja ja lakaisemaan katuja, tekemään ihan mitä tahansa, kunhan vain saisin elää normaalia elämää normaalien ihmisten parissa.
Taistelussaan ahdistusta ja ankeutta vastaan Downing sai voimaa musiikista.
– Musiikki pelasti minut ja näytti suunnan. Se oli ainoa asia elämässäni, josta sain otteen. Siitä tuli minulle uskonto. Musiikki on suuri voima, joka yhdistää ihmisiä.
Nuoren Downingin ihanteita olivat aikakauden bändeistä rankimmat. Cream ja Jimi Hendrix olivat heviä ennen heviä.
– Hendrix oli ensimmäinen, jonka näin soittavan hevimetallia. Eiväthän kaikki hänen biisinsä sitä olleet, mutta Purple Haze ja Foxy Lady olivat. En saanut kyllikseni sellaisesta riffikamasta.
Hendrixin biiseissä oli tietynlainen tunne, jota Downing ei löytänyt muualta. Ei edes Black Sabbathista.
– Kun Sabbath tuli kuvioihin, olin toki iloinen, koska meillä oli selvästikin jotakin yhteistä. Se ei kuitenkaan pitänyt itseään hevimetallibändinä, vaikka oli siinä niitäkin elementtejä, kuten riffeistä rakennetut biisit.
Downingin omien tunteiden ilmaisukanavaksi muodostui Judas Priest. Se oli alun perin paikallinen bändi, johon hän pyrki ensin turhaan kitaristiksi – ja jonka hän päätyi perustamaan kokonaan uudelleen.
– Minähän tosiaan kävin koesoitossa Judas Priestissä, mutta en päässyt mukaan, koska en ollut blueskitaristi, Downing nauraa.
Klassisen kokoonpanon jäsenistä Downing ja basisti Ian Hill soittivat Judas Priestissä jo vuonna 1970. Laulaja Rob Halford tuli mukaan 1973, ja toinen kitaristi Glenn Tipton 1974. Loppu on metallin historiaa, ja nyt Downing on vetänyt päivänvaloon sekä sen kunnian että häpeän päivät.
Metallia ennen metallia
Judas Priest on yksi heavy metalin luojista ja suurimmista vaikuttajista, joidenkin mielestä jopa genren tärkein yhtye. Downing ei tietenkään lähde kiistämään sitä. Hän kertoo pitäneensä Judas Priestiä aina uraauurtavana bändinä, joka yritti tehdä musiikkia uudella tavalla.
– Alkuaikoina olin kokeellinen soittaja. Halusin tehdä raskasta, synkkää ja tunnelmallista musiikkia. Sellaiset biisit kuin Never Satisfied, Winter ja Victim of Changes olivat nykyaikaisen hevimetallin sikiöitä.
Priestin biiseistä eniten Downingin mieleen olivat aina ne hurjimmat, kuten Sinner, Dissident Aggressor ja Painkiller. Hän kuitenkin huomauttaa ymmärtäneensä jo varhain, että yleisölle oli heiteltävä helpompiakin täkyjä.
– Glenn toi bändiin kaupallisempia ideoita, kuten Rocka Rolla -biisin. En erityisemmin tykännyt sellaisista kappaleista, mutta tajusin, että meidän oli yritettävä saada suosiota ja kontakteja ja sopimuksia.
Downing kertoo kirjassaan, että ensimmäisillä albumeillaan Judas Priest etsi soundia, jota ei ollut vielä olemassa. Se voi olla jälkiviisauttakin, mutta yhtä kaikki hän kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten hankalaa oli soittaa heviä, kun siihen tarvittavia aseita ei ollut vielä keksitty.
– Meillä ei tosiaan ollut välineitä kuulostaa siltä kuin halusimme. Musiikissamme oli aina hyviä, metallisia elementtejä, mutta soundimaailma ei mennyt kohdalleen.
Judas Priestin palaset napsahtelivat paikoilleen 1980-luvun taitteessa. Downingille British Steel (1980) oli bändin albumeista ensimmäinen, johon ei ollut lisättävää sen enempää musiikillisesti kuin visuaalisestikaan.
– Se oli valmiin ja luonnollisen kuuloinen levy, jossa oli hieno kansi. Sen kiertueella meillä kaikilla oli yllämme nahkaa ja niittejä. Aluksihan niin pukeutui vain minä, sitten Rob ja minä, Downing kertoo.
– 1960-luvulla popbändit näyttivät yhdenmukaisilta. Kun blues ja rock tulivat kuvioihin, bändit eivät enää pukeutuneet niin, koska eivät halunneet muistuttaa popbändejä. Näin oli myös varhaisen Judas Priestin laita. Vuoden 1976 kieppeillä aloin miettiä, että jos bändillämme olisi yhtenäinen look, se tekisi meistä voimakkaamman ja yhtenäisemmän. British Steelistä eteenpäin meillä oli yhteinen univormu. Ennen keikkoja minä katselin bändikavereitani hienoissa nahkavermeissään ja tunsin, että meillä on vahva bändi.
Downing veti Judas Priest -asun ylleen viidellä eri vuosikymmenellä. Niistä onnellisimmaksi hän nostaa 1980-luvun.
– Se oli sikäli erikoista aikaa, että metalli ja rock saavuttivat todella suuren yleisön. Se oli minulle hieno vuosikymmen, ja ihmisillä ylipäänsä oli hyvä fiilis. Silloin bändit soittivat pienemmissäkin kaupungeissa: Priestillä oli yhdellä rundilla 148 keikkaa pelkästään Pohjois-Amerikassa. Se oli fanien kannalta hieno juttu.
Oma lukunsa oli vuonna 1986 julkaistu pophevilevy Turbo, jolla Judas Priest yritti murtautua valtavirtaan Yhdysvalloissa. Downing kertoo idean lähteneen turhautumisesta.
– Olimme olleet kiertueilla vuosi toisensa perään, ja entiset lämmittelybändimme kuten Iron Maiden, Def Leppard, Scorpions ja AC/DC alkoivat myydä jopa kymmeniä miljoonia levyjä. Judas Priest myi parhaimmillaan, eli Screaming for Vengeancellä [1982], pari miljoonaa. Vaikka olimme kiitollisia, että olimme pärjänneet niinkin hyvin, se tuntui turhauttavalta.
Turbosta ei tullut edes Priestin myydyintä levyä. Downing ei tiedä oikein vieläkään, miksei.
– Menestyksen syyt ovat aina bändikohtaisia. Def Leppard alkoi tehdä hiottuja levyjä, ja sillä oli hyvä tuottaja ja manageri. Toisaalta Iron Maidenin ja AC/DC:n suosio perustuu siihen, että ne eivät koskaan ole muuttuneet, ainakaan kovin paljon.
Ongelmia ja pettymyksiä
Vaivainen parin miljoonan levymyynti oli Judas Priestin murheista pienin. Downing tekee kirjassaan selväksi, että bändissä oleminen kävi hänen hermoilleen niin pahasti, että keväällä 2011 hänen oli lähdettävä. Huonoimmin hän tuli toimeen Glenn Tiptonin kanssa.
Yksi hankausta aiheuttanut asia oli päihteiden käyttö. Downing pysytteli kaukana huumeista ja joi hyvin vähän, mutta Tipton toimi hänen mukaansa toisin.
– Usein minua jännitti ennen keikkoja, koska tiesin, että Glenn joi ennen lavalle menoa, eikä hänen soittonsa tulisi olemaan tiukkaa. Tuntui kuin olisin noussut perheeni kanssa lentokoneeseen tietäen, että pilotti on kaljoissaan.
– Rakastan itsekin pubeja ja lageria, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Odotin kiertueilta kovaa työntekoa ja rajuja keikkoja. Nautin, kun bändi soitti tiukasti ja tarkasti. Hyvän keikan jälkeen olin pilvessä siitä, mitä olin juuri tehnyt. Siihen ei tarvittu huumeita tai alkoholia vaan musiikkia.
Downing tähdentää, ettei ole ikinä juonut pisaraakaan ennen keikkaa.
– En edes aivan alkuaikoina, koska halusin soittaa hyvin ja pysyä kartalla. En sano, että kannabissätkän ja viskipullon kanssa lavalla heiluminen on väärin, mutta itse en halunnut toimia niin. Sellainen ei olisi ollut kunnioittavaa muita soittajia ja yleisöä kohtaan.
Nahka ja niitit saivat Priestin näyttämään yhtenäiseltä, mutta todellisuus oli toinen. Kaikkein eniten Downingia kismitti bändidemokratian rapistuminen.
– Kaikki jäsenet eivät saaneet vaikuttaa bändin asioihin. Robilla ja Ianilla oli siitä ihan sama fiilis kuin minulla. Näin oli siitäkin huolimatta, että minä tiedän, mikä on parhaaksi Judas Priestille. Olin bändissä alusta saakka ja kehittelin monia juttuja, muutakin kuin musiikkia. Judas Priest oli alun perin minun unelmani.
– Rob oli poissa neljätoista vuotta, mikä teki hallaa bändille, ja Glenn käytti vuosia sooloprojektiinsa. Minulla ei ollut koskaan mitään henkilökohtaisia hankkeita. Pysyin aina uskollisena Judas Priestille. Lopulta kyllästyin tiettyihin juttuihin ja päätin, että nyt saa riittää.
Downing mainitsee bändin jäsenistä läheisimmäksi ystäväkseen Ian Hillin. Se, että Hill sanoi taannoin kitaristinvaihdoksen olleen bändille hyväksi ja etteivät fanit kaipaa Downingia, surettaa häntä.
– Olen todella pettynyt hänen lausuntoihinsa. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä jätkänä, ja me kasvoimme yhdessä. Ilmeisesti se, kenelle kukin on lojaali, on muuttunut.
Downing ihmetteli taannoin netissä, miksei häntä pyydetty takaisin bändiin, kun Tipton vetäytyi syrjään terveysongelmiensa vuoksi. Hän ei kuitenkaan ole varma, olisiko suostunut, vaikka olisi pyydettykin.
– No, juuri Glenn oli bändissä se, kenen kanssa en oikein tullut toimeen… Joka tapauksessa me olemme kuolevaa rotua. Emme ole maan päällä ikuisesti. Priestin pitäisi kysyä, mitä fanit haluavat. Yleisölle pitäisi suoda vielä tilaisuus nähdä se bändi, jota se on rakastanut vuosikymmeniä. Tässä on nyt hukattu se mahdollisuus.
Tämä hetki ja tulevaisuus
K. K. Downingin elämä jatkuu Judas Priestin ja kirjan viimeisen sivun jälkeenkin. Sittemmin hän on myynyt pitkäaikaisen kotinsa, Astburyn kartanon, jonka hän lunasti itselleen kauan sitten, kun Priest ensi kerran paiskasi hänen tililleen oikein kunnolla puntia.
Kirjassaan hän kertoo tiedostaneensa taloa ostaessaan millainen klisee pörröpäinen rocktähti ostamassa maaseutukartanoa on ja rauhoitelleensa itseään ajattelemalla sen olleen sijoitus. Nyt, kun rahahommat ovat menneet jossain määrin pieleen, oli sopiva hetki muuttaa kiinteistö rahaksi.
– Uusi kotini on muutaman mailin päässä Astburysta. Se on kiva paikka, ja siellä on hyvät mahdollisuudet soittaa ja äänittää. Minua kiinnostaisi autella nuoria bändejä ja perustaa ehkä studio. Teen nyt paljon sellaisia juttuja, joita olen aina halunnut tehdä.
Tällä hetkellä Downingilla on kiireitä kirjansa kanssa, mutta aikansa kutakin. Kunhan talvi tulee, kitaristi aikoo sulkeutua kotistudioonsa.
– Katsotaan, mitä sieltä kevään mittaan kuuluu. Ajattelin tehdä uutta musiikkia. Ajatus sooloalbumista ei kuitenkaan oikein innosta. Mieluummin perustaisin yhtyeen. Tuntuu kuitenkin vaikealta aloittaa alusta, kun on ollut sitoutuneena yhteen bändiin koko ikänsä. Tavallaan minun paikkani on Judas Priestissä, Downing pohtii ja innostuu taas ruotimaan Priestin nykytilaa.
– Heidän pitäisi hankkiutua eroon niistä jättiscreeneistään ja satsata kunnon lavasteisiin. Ja kun bändin jäsenet vaihtuvat, ensimmäinen kiertue saattaa mennä hyvin, koska fanit ovat uteliaita. Mutta sitten saattaakin käydä niin kuin Vince Neilille Englannissa, että seuraava rundi ei enää kiinnostakaan ketään.
Downing ei ole vielä kokeillut, miten paljon hänen uusi musiikkinsa kiinnostaa yleisöä. The Whon tribuuttilevyllä vuonna 2012 ilmestynyt Eminence Front ja Devilstar-nimellä tänä vuonna tehty luenta hänen vanhan bändinsä Beyond the Realms of Deathistä ovat hänen ainoat Priestin jälkeiset julkaisunsa.
Elämää on myös musiikin ulkopuolella. Yksi kirjan tunnustuksellisimmista teemoista on suhde naisiin. Downingin rakkauselämää on leimannut lapsuudesta juontuva sitoutumisen pelko. Seitsemääkymmentä lähestyvä kitaristi toteaa itseironisesti, ettei ole vielä tavannut sitä oikeaa.
– Erosin juuri muutaman vuoden suhteesta. Sellaista sattuu, kun toinen on 25 ja toinen 66. Täytyy myös myöntää, etten ole nähnyt kauheasti vaivaa parisuhteideni eteen. Minä annan ajan näyttää, mitä niistä tulee. Ellei mitään, niin ainahan voin mennä pubiin katsomaan futista kavereiden kanssa.
Ja niin tarina jatkuu, vaikka sen tulisimmat käänteet on jo nähty. Kun Downingin unelma toteutui, se paljasti itsestään sekä hienot että huonot puolet.
– Olen Priestin jäsenille ikuisesti kiitollinen ja kunnioitan heitä. En olisi voinut saavuttaa näitä asioita ilman heitä. Se, että yhteistyömme ei päättynyt hyvissä merkeissä, vituttaa minua hieman. Mutta nyt olen sanonut suoraan, mihin olin Judas Priestissä tyytyväinen ja mihin en.
Julkaistu Infernossa 11/2019.