Modernia melodista metallia esittävän Bloodred Hourglassin edellinen albumi, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Your Highness, toi bändille näkyvyyttä ja tunnustusta muun muassa listasijoitusten ja Emma-ehdokkuuden muodossa. Se oli monessa mielessä yhtyeen siihenastisen uran suurin levy ja kohokohta.
Seuraavasta haluttiin tehdä vielä parempi. Sellainen siitä bändin mielestä tulikin.
– Valehtelisin, jos väittäisin, ettei olisi ollut minkäänlaista paineen tuntua. Toisaalta uuden levyn sävellysprosessin alkaessa tuli aika nopeasti fiilis, että biisit kantavat, rumpali Jarkko Hyvönen kertoo.
Tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvän How’s the Heartin ensimmäiset demot syntyivät vain muutamia kuukausia edeltäjänsä ilmestymisen jälkeen. Nauhoituksia tehtiin jo kesällä 2022. Ensimmäisen singlen In Lieu of Flowersin ilmestymisen ja albumin julkaisun välillä kului lopulta vuosi.
– Ekat raidat äänitettiin jonkin verran aikaisemmin kuin loput levystä, mutta soundimaailma naulattiin jo siinä vaiheessa. Toki kaikki biisit ovat saman äänittäjän ja miksaajan kädenjälkeä, mikä puristaa ne yhteen ainakin tuotannollisesti. Ydinkohdat eli aloitus, puoliväli ja loppu hahmottuivat nopeasti, ja sitten mietittiin, mihin väliin loput biisit laitetaan. Vähän siitä väännettiinkin, kitaristi Lauri Silvonen kertoo.
– Vääntö kuuluu aina asiaan. Jos kaikki olisivat aina samaa mieltä, olisimme jossain diktatuurivaltiossa, Jarkko sanoo.
How’s the Heart? esittelee suoraviivaisen edeltäjänsä vastapainoksi entistä värikkäämpää meininkiä. Bändi halusi tietoisesti laajentaa spektriään ja sitä, mitä kaikkea sen musiikkiin voi sisältyä. Yksi hyvä esimerkki on sinkkubiisi The Sun Still in Me, jossa on niin edm-vaikutteita kuin lapsikuoroa.
– Ei meillä ole mitään musiikillisia rajoja. Diggaamme tosi paljon erilaisista elementeistä, joita musiikkiin voi ympätä, ja nyt siellä on sitten kaikkea mahdollista. Tuo kappale lähti liikkeelle edm-vibasta, jonka ympärille rakennettiin kuitenkin täysivetoinen metallibiisi. En tiedä, mistä sain idean siihen lapsikuoroon, mutta hyvin se sinne upposi, kun vähän hangattiin, laulaja Jaredi Koukonen kertoo.
– Se oli siisti kokeilu. Yleensä metallibiiseissä syntikat jauhaa taustalla tai tuo massaa kertsiin ja kitarat on päällimmäisenä. Nyt tehtiin niin päin, että syna hakkaa päällä ja meitä on seitsemän kepittäjää hakkaamassa nollaa. Pohjalle on pitänyt tehdä vielä ihan kusisen vaikea riffi, jota kukaan ei kuule, Lauri nauraa.
Haastateltavan kolmikon lisäksi yhtyeeseen kuuluvat kitaristi Joni Lahdenkauppi, basisti Jose Moilanen ja Laurin kitaristiveli Eero Silvonen. Bändissä on siis kuusi jäsentä, joista neljä säveltää biisejä. Sanoituspuoli jakautuu Jarkon ja Jaredin kesken solistin panokseen painottuen.
– Onhan tämä hyvin demokraattinen bändi, välillä liiankin! Aina ei mene jokaisen preferenssit läpi ja inputtia tulee joka suunnasta, mutta siinä on myös tämän homman suola. Mitä enemmän on näkökulmia, sitä monivivahteisempaa lopputulosta pystymme suoltamaan ulos, Jarkko sanoo.
– Kun kaikki menee tämän porukan myllyn läpi, siinä nähdään, kantaako materiaali. Jos suurempi enemmistö on vaikkapa sitä mieltä, että biisi kannattaa julkaista, jonkinlainen seula on läpäisty jo siinä vaiheessa, Lauri miettii.
Ulkopuolista tuottajaa yhtyeellä ei ole koskaan ollut, sillä sellaiselle ei ole koettu tarvetta.
– Your Highnessille pestattiin Eero tavallaan tuottajan rooliin ja sovittiin, että hän on mukana levyn teossa. Siinä kävi sitten hänen onnettomuudekseen niin, että mies kiinnitettiin bändiin! Lauri tokaisee.
– Uskallan sanoa, että bändissä on jonkin verran musikaalista lahjakkuutta, ja tuollainen sisäinen pallottelu tuo hyvän lopputuloksen. Kehitystäkin on matkan varrella tapahtunut. Jos verrataan vaikka edellisen ja tämän levyn tekoa, niin moni jätkä on mennyt aika paljon eteenpäin esimerkiksi syntikkaraitojen puolella.
Ilman rajoja
Bloodred Hourglassin levyillä on ollut tarttuvaa kamaa, mutta uuden albumin biisit ovat aiempaakin menevämpiä. Yhtye myöntää, että hitikkyyteen on aina pyritty, enemmän tai vähemmän.
– Taidot ovat ehkä kehittyneet vuosien saatossa ja biiseistä on opittu tekemään entistäkin iskevämpiä, korvamadollisempia ja mieleenpainuvampia, Jaredi sanoo.
– Taito varmaan kehittyy, ainakin toivottavasti, tulevaisuudessakin. Näkisin, että meillä on se superiso biisi vielä tekemättä. En tiedä, löytyykö se tältä levyltä, mutta se on varmasti tuloillaan. Ja eihän termi ”kertosäe” ole sattumaa. Sehän on se, mikä kertautuu ja jonka pitäisi jäädä mieleen. En lähde tippaakaan valehtelemaan, etteikö sitä olisi pyritty painottamaan, Jarkko toteaa.
– Biiseissä tapahtuu kaikenlaista, mutta siellä on selkeä punainen lanka ja koukku, miksi niihin haluaa palata uudelleen. Ainakin minusta livenäkin on mukavinta veivata niitä biisejä, joissa on iso ja tarttuva kertsi. Ne ikään kuin räjäyttää pankin ja sytyttää porukan liekkeihin, Lauri sanoo.
How’s the Heartilla on myös uusia elementtejä ja kokeiluja. Puhtaita lauluja on aiempaa enemmän, ja kahdessa kappaleessa kuullaan bändin kotikylän eli Mikkelin kaupunginorkesterin soittoa. Yhtyeessä kannustetaan tuomaan erilaisia ideoita pöytään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.
– Joskus tuntuu, että täytyy vääntää joku Torture Killer -riffi, ja toisessa hetkessä tarvitaan isoa poppikertsiä. Tässä porukassa ei tarvitse säikkyä tai miettiä, voiko tämmöistä tehdä tai kuulostaako tämä Bloodred Hourglassiltä. Oli se idea hyvä tai ei, Lauri sanoo.
– Ja kyllä palautteen saa nopeasti, jos se ei ole hyvä, Jarkko nauraa.
– Yleensä se kertoo eniten, kun palautetta ei tule lainkaan! On työstänyt kuukauden jotain maailman kauneinta kappaletta ja lyö sen tiskiin, niin Whatsapp-ryhmässä tulee täysi hiljaisuus. Nuolenväkäset vaan muuttuvat sinisiksi ja jossain vaiheessa joku kysyy, että niin, pitäisikö siihen mailiin vastata. Siitäkin voi vetää johtopäätöksiä, Lauri nauraa.
Kitaristi uskoo, että ikä tai vuodet bändissä ovat tuoneet itseluottamusta, minkä myötä ulkopuolisten mielipiteille ei välttämättä anna hirveästi painoarvoa.
– Olemme hevibändi ja meillä on monta kitaristia, mutta jokaisessa biisissä ei tarvitse olla kitarasooloa tai dominoivaa liidikitaraa. Esimerkiksi Devotion-biisin kertsissä kaikki jyrkit soittaa kitaroilla samaa neljää viittä sointua ja yksinkertainen synapimputus liidaa. Ja se on ihan okei! Jossain vaiheessa ajattelin, että siihen pitäisi laittaa joku kitarajuttu päälle, mutta sitten mietin, että miksi.
Yhtyeen mielestä biisit täytyy tehdä niiden itsensä eikä esimerkiksi yksittäisten instrumenttien ehdoilla.
– Tuo ajattelutapa on opittu vuosien varrella, ja se näkyy vahvimmin tällä levyllä. Kappaleissa mennään niiden vahvuuksilla ja ominaisuuksilla, jotka tukevat niitä, Jarkko sanoo.
– Jotkut näppäimistösoturit tietysti huutelevat kommenteissa, että taaskaan ei ole sooloa! Ei se tarkoita, että se olisi unohdettu laittaa sinne tai emme osaisi enää soittaa sellaista. Anteeksi, mutta se ei nyt vaan kuulunut biisiin. Tai no, ei sitä tarvitse edes pyytää anteeksi.
Jonkinlaista muutosta on tapahduttava, sillä Bloodred Hourglass ei halua tehdä samanlaisia levyjä vuodesta toiseen.
– On yhtyeitä, jotka pystyvät siihen, ja kaikki kunnia heille, mutta sellainen ei pysy meille itsellemme mielenkiintoisena. Meille on tärkeää tehdä musaa, josta itse tykkäämme. Siten inspiroidumme kerta toisensa jälkeen siitä, kun nousemme lavalle soittamaan biisejämme. Totta kai haluamme myös kasvaa ja löytää uusia kuulijoita. Emme välttämättä pystyisi saavuttamaan niitä sillä, että teemme saman levyn kerta toisensa jälkeen.
– Ja eihän kukaan vie niitä vanhoja biisejä jengiltä pois. Ne ovat tuolla internetissä saatavilla helpommin kuin koskaan, Lauri huomauttaa.
Bändi tiedostaa, ettei kaikkia kuulijoita voi miellyttää.
– Tämän homman mielekkyys tulee juuri siitä, että teemme mitä haluamme. Välillä on ihan hyvä vähän ravistella tätä pystyynkuollutta metalliskeneä, Jaredi nauraa.
– Kun aloitimme, saimme kommentteja, että kuulostamme ihan Children of Bodomilta tai siltä ja tolta bändiltä. Meiltä kysyttiin, miksi emme voi tehdä jotain vähän omanlaisempaa. No… That’s what we are doing now, Jarkko toteaa.
Synkkiä aiheita
Albumin nimi How’s the Heart? on herättänyt keskustelua siitä asti, kun levyn tiedot julkaistiin. Googlatessa valtaosa hakutuloksista osuu Nightwishin samannimiseen biisiin, johon moni on otsikon yhdistänytkin.
– Joudun nyt tunnustamaan tietämättömyyteni, sillä itselleni tämä Nightwish-yhteys paljastui huomattavasti myöhemmin. Ei ollut hajuakaan sen nimisestä biisistä, Jarkko hymyilee.
– Totta kai kaikki, mitä me täällä aistimme, näemme, kuulemme ja luemme, jättää jonkinlaisen jäljen. En usko, että tässä maailmanajassa on mahdollista tuottaa mitään todella eksklusiivista tai jotain, mitä ei ole tehty koskaan aiemmin. Luulen, ettei sellaista ilmaisua, maalausta saati sitten biisiä ole olemassakaan, joka ei herättäisi assosiaatioita johonkin muuhun.
Nimellä ei siis ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Mistä se juontaa juurensa?
– ”How’s the heart?” oli kysymys, jonka eräs tärkeä ihminen esitti aika usein, kun minulla oli niin sanotusti hankala vuosi. Se nousi itselleni merkittäväksi kysymykseksi ja halusin tuoda sen mukaan taiteeseen. Tuo kysymys käsittää aika hyvin sen, mitä levyllä on. Vastaus siihen, kuinka se sydän voi, löytynee kun lukee lyriikoita vähän rivien välistä, Jaredi kertoo.
– Itse tykkään siitä, että levyn nimi on kysymysmuodossa. Siinä voidaan käydä syvissä vesissä, mutta toisaalta siihen voi vastata myös hyvin positiivisella tavalla, Lauri miettii.
– Siellähän se sykkii, Jarkko sanoo.
Levyn kantavana teemana käsitellään äärimmäisen merkityksellisten ihmisten ja ihmissuhteiden menettämistä sekä oman itsensä kadottamista samassa prosessissa.
– Olen käyttänyt tämmöistä termiä kuin ”stages of grief”, surun vaiheet. Levy on kirjoitettu käytännössä sellaisen jakson aikana, jossa niitä vaiheita käydään läpi. Siellä on tosi henkilökohtaisia tarinoita ja minua koskettavia asioita, mutta ne koskettavat yhtä lailla koko yhtyettä ja meitä jokaista henkilökohtaisesti, Jaredi kertoo.
– Oli vähän raffi vuosi, ja albumi on käytännössä päiväkirja siitä. Se kertoo särkyneestä sydämestä. En varmasti ole ainoa ihminen, joka käy sellaista läpi vähän huolellisemmin jossain vaiheessa elämäänsä. Siellä on takuulla tarttumapintaa, kun jaksaa vähän perehtyä teksteihin.
Jarkko toteaa, etteivät yhtyeen sanoitukset ole koskaan olleet yltiöpositiivisia.
– Ei meillä ole hirveästi mitään bilebiisejä ollut. Siinä mielessä tämä on ihan linjassa, mutta ehkä lähestymistapa on vielä hieman henkilökohtaisempi, Jaredi miettii.
– Musta tuntuu, että vaikka ollaan kuinka synkeän ja melankolisen puolella, niin aina sieltä löytyy joku hopeareunus. Biiseissä voidaan käydä aallonpohjassa, mutta yritetään ettei jäätäisi sinne. Jos katsoo koko kaarta, sieltä tullaan suunnilleen ehjänä pihalle. Tai ainakin pihalle, jos ei ehjänä, Lauri hymyilee.
Jaredi kertoo, että henkilökohtaisten asioiden tuominen taiteeseen on ollut hänelle aina luontainen lähestymistapa.
– Jos lähden kirjoittamaan jostain saatanan larppaamisesta, se ei ihan hirveästi anna mulle tulkintaan sitä fiilistä, jota tarvitsen ja jonka koen tosi oleelliseksi. Minulle on tärkeää, että tekeminen on rehellistä ja tulee oikeasti sydämestä. Tämä albumi on aika hyvä esimerkki sellaisesta toteutuksesta, laulaja kertoo.
– Meidän musa on kaikista kokeiluista huolimatta kallellaan rankempaan, mutta sanoitusmaailmassa liikutaan enemmän jonkun HIMin leveleillä. Siitä tulee kivaa kontrastia, ja tietty henkilökohtaisuus antaa ehkä enemmän tarttumapintaa kuin se, että vedetään kypärät päähän ja painetaan pitkin soita, Lauri nauraa.
”Tosi paljon”, kolmikko tuumaa lähes yhteen ääneen, kun kysyn, minkä verran yhtye saa kommentteja sanoituksistaan.
– Jengi kirjoittelee paljon somessa ja tulee sanomaan myös henkilökohtaisesti. Sellainen kommentti on ihan hienoa kuulla, että jokin biisi on pelastanut jonkun elämän. Niitäkin on muutaman kerran tullut. Se on ehkä kaikista palkitsevin tunne tässä koko touhussa, Jaredi summaa.
– On makeeta nähdä, kun jengi tatuoi tekstejä tai käyttää lyriikoita jossain hääpuheessa. Jos on vaikka paska päivä ja saa tuon tyyppisen palautteen, niin siitä tulee taas fiilis, että ehkä tässä on tullut tehtyä jotain merkityksellistäkin, Jarkko kertoo.
– Kyllä ne on aika nöyräksi vetäviä kohtaamisia. Jos joku on käynyt läpi tosi raskasta surutyötä ja kertoo, että tämä biisi piti hänet pinnalla, niin mitä siihen voi edes sanoa, Lauri miettii.
Tien päälle
Bloodred Hourglass keikkailee syksyllä How’s the Heartin merkeissä tähänastisen uransa isoimmalla Suomen-kiertueella.
– Tietysti se on oma headliner-rundi ja keikkapaikat taitavat olla aiempaa isompaa osastoa. Odotan kaikkinensa leppoisaa ja hyvää rupeamaa, Lauri sanoo.
– Toivottavasti saamme myös uusia kuulijoita ja kasvatamme sitä kautta fanikuntaamme. Onhan siinä pieni jännitysaspekti, kun päästään soittamaan uutta matskua toden teolla. Muutamia uusia biisejä on toki jo vedetty livenä, mutta kyllä sieltä varmaan aika moni vielä settilistaan päätyy, Jarkko tuumaa.
Joistakin uusista kappaleista on muodostunut jo nyt hyviä keikkavetoja.
– Jarkko sanoi edellisessä haastiksessa, että The Sun Still in Me’n väliosasta on tullut keikkojen kohokohtia. Itse tykkään tosi paljon In Lieu of Flowersista. Sitä on ihan sikakiva soittaa, kertsi on erinomainen ja siinä on läsnä sellainen tamppaamisen tunnelma, Lauri kertoo.
– Uuden musan tuominen livesettiin on aina jännä paikka. Yksi biisi saattaa toimia heti, mutta toisia täytyy vetää useita kertoja ennen kuin ne loksahtaa kohdilleen. Sen aistii myös yleisöstä, että mitä enemmän biisiä soitetaan livenä ja jengi pääsee sitä kuulemaan, niin vähitellen se yhteinen urheilutapahtuman fiilis alkaa löytyä, Jarkko hymyilee.
Yksi syyskiertueen keikoista on Black Box Mikkeli -tapahtumassa, jonka festivaali-isäntänä toimii bändi itse. Kaksipäiväisen festarin ensimmäisen illan päättää Stam1na, toisen Bloodred Hourglass.
– Jos haluaa isoille lavoille, välillä ne täytyy tehdä itse, Lauri nauraa.
– Olisi hienoa, jos jengiä löytäisi paikalle myös muualta kuin Mikkelistä. Kattaus on tosi kova, siellä on esimerkiksi Before the Dawn, Insomnium, portugalilainen Gaerea ja monet muut. Sydämellisesti tervetuloa Mikkeliin, Jarkko sanoo.
Jaredi naureskelee odottavansa tulevalta rundilta etenkin paitamyynnin määrää. Siitä puheen ollen, bändi teki kuulemma jonkinlaisen myyntiennätyksen esiintyessään viime vuonna eräällä maamme suurimmista metallifestivaaleista.
– Mun piti käydä hakemassa merkkaripisteeltä kaikki ryijyt mitä jäi jäljelle. Mulle annettiin pahvilaatikko, jossa oli yksi T-paita ja lippis sen päällä!
– Ilmeisesti kovinkaan moni muu bändi ei ollut tehnyt vastaavanlaista myyntiä, eli kai se oli mennyt aika putkeen. Tämmöisenähän tämä on jatkunut monilla festareilla, Jarkko kertoo.
– Ja siitä täytyy esittää äärimmäisen suuri kiitos. On ihan käsittämättömän hienoa, miten paljon sitä paitaa menee tällä hetkellä Suomen sisällä, Jaredi jatkaa.
Pelkästä tuurista tai sattumasta ei ole kyse, sillä fanituotteiden suunnitteluun käytetään paljon aikaa ja vaivaa. Yhtye pyörittää itse omaa verkkokauppaansa, josta löytyy perinteisen valikoiman ohella esimerkiksi koruja.
– Olemme onnellisia, että merkkaria on liikkunut aika mukavasti, mutta kyllä me laitamme uutta printtiä linjoille systemaattisesti. Jotakin menee enemmän ja jotakin vähemmän, ja kaikenlaista kokeilua ja funtsailua on ollut. Naisille on esimerkiksi tehty mekkomallisia paitoja tavallisen girlien rinnalle, Lauri kertoo.
– Olemme halunneet pitää merkkarihomman omissa käsissä, sillä se on meille myös henkireikä. Kun siihen jaksaa panostaa itse paljon, tuntuu vielä helvetisti paremmalta, kun se kantaa hedelmää, Jaredi sanoo.
Suuria yleisöjä
Bloodred Hourglass on aktiivinen myös somessa, mikä onkin nykyisin lähes pakollista. Viime aikoina yhtye on jakanut ahkerasti esimerkiksi kesällä kuvattuja keikkapätkiä.
– Jos se olisi kiinni pelkästään bändistä, niin meillähän ei olisi varmaan edes sosiaalisen median tilejä! Se on pakollinen paha, mutta kai se osaltaan korvaa vanhan MTV:n tai muun perinteisen mainonnan. Nykypäivänä kaikki on somessa, ja sinnehän se on mentävä, jos haluaa löytää uusia ihmisiä. Tämmöiset biisit eivät soi radiossa isoilla aalloilla, Lauri toteaa.
– Some kuuluu tosi vahvasti tämän päivän tekemiseen. Jotkut sanovat, että pitäisi postata jotain joka päivä, ja toisten mielestä ei missään nimessä. On siinä ollut oppimista ja opettelua, että olisimme aktiivisia, kun välttämättä kukaan meistä ei haluaisi tehdä sitä päivittäin. Siitä saattaa tulla myös taakka, ja pitäisi löytää se kultainen keskitie, Jarkko miettii.
Somesisältö tulee bändiltä itseltään, mutta käytännön toiminnassa yhtye saa myös ulkopuolista apua.
– Siinä vasta hermot meneekin, kun on bändin tili, johon kuudella äijällä on käyttöoikeudet. Ei siitä tule kuin sanomista, kun joku yrittää ajastaa samaa päivitystä Facebookiin, Instagramiin ja Tiktokiin jollain Hondan puhelimella. Parempi delegoida se jollekin, jolla on kompetenssi siihen hommaan, Lauri sanoo.
Valtaosa kommenteista vaikkapa Instagramissa ja bändin Youtube-videoissa on englanniksi eli tulee oletettavasti ulkomailta.
– Jos pitäisi heittää jotain lukuja, niin veikkaan, että prosentuaalisesti kasvu on suurempaa ulkomailla kuin Suomessa. En sano, että olisimme saavuttaneet Suomessa jonkin saturaatiopisteen tai että kaikki tietäisivät, mikä on Bloodred Hourglass, mutta ovathan meidän markkinat loppupeleissä paljon myös Suomen ulkopuolella. Meillä on ulkomailla tosi paljon työtä edessä tulevina vuosina, mutta siellä on myös suurempi potentiaali, Jarkko kertoo.
Alkuvuodesta yhtye esiintyi Turmion Kätilöiden lämppärinä kuopiolaisten Euroopan-rundilla, ja kesällä bändi heitti muutamia festarikeikkoja ulkomailla. Kummallakin reissulla kotimainen metalli tuntui uppoavan yleisöön.
– Jos heittää keikan jossain 400 hengen klubilla, niin totta helvetissä sieltä löytyy aina vähintään kourallinen ihmisiä, jotka tulevat ostamaan paidan ja kommentoimaan, etteivät olleet ikinä kuulleetkaan meistä mutta tykkäsivät. Tässä vaiheessa olemme ulkomailla vielä support-tason bändi, mutta toivottavasti se muuttuu lähiaikoina. Jokainen uusi kuulija tai rätinostaja on ehdottomasti voitto.
– Sveitsin Greenfieldissä ja Saksan Summer Breezessä oli ihan huikean isoja yleisömääriä, vaikka soitimme vielä tässä vaiheessa aikaisissa sloteissa. Näkeehän kehityksen Spotifysta ja storen statistiikastakin, kun ryijyä lähtee ulkomaille jatkuvasti enemmän ja enemmän, Jaredi kertoo.
Suosio tuntuisi olevan noususuhdanteista myös kotimaassa.
– Havaitsin uudenlaista hyvää havinaa ekan kerran John Smith -keikalla joskus 2019. Olimme muistaakseni eka bändi ja siellä oli ihan helvetisti porukkaa. Siinä oli aistittavissa pientä urheilujuhlan tuntua, ja nyt se urheilujuhla on vain kasvanut. Viime vuonna saimme inboksiin viestin jostain tapahtumasta, että ”täällä on jengillä kaikkein eniten BRHG:n paitoja eikä bändi edes soita koko festarilla”. Otamme tällaisen suurella kunnioituksella ja nöyrinä vastaan. Ja vähän ylpeinäkin, Lauri nauraa.
Pieniä voittoja
Bloodred Hourglassin perustamisesta alkaa olla pian 20 vuotta, ja debyyttialbumin ilmestymisestäkin on yli vuosikymmen. Bändi on tyytyväinen nykyiseen asemaansa mutta haluaa tietysti kasvaa vielä suuremmaksi.
– Asioita olisi voinut tapahtua jo aikaisemmin, mutta toisaalta olen hirveän onnellinen ja tyytyväinen, että niitä pitserioita tuli aikoinaan kierrettyä – kaikella kunnioituksella pieniä keikkapaikkoja kohtaan, Jarkko sanoo.
– Olemme kulkeneet pitkän tien ja tehneet paljon työtä sen eteen, että olemme vihdoin nousseet tai nousemassa tasolle, jolla olisimme mieluusti olleet jo aiemmin. Ja tämä taso, eihän se tietenkään riitä. Nythän sen vasta näkee, miten paljon on vielä matkaa sinne, missä haluamme olla.
Kehitystä täytyy tapahtua, oli se sitten musiikillista tai vaikkapa levymyynnin tai suoratoistotilastojen kasvua.
– Käyrän pitää suunnata ylöspäin. Lakipiste saavutetaan varmasti jossain vaiheessa, ja sitten pitää pohtia, miten sillä tasolla pysytään vai tullaanko sieltä alas. Väitän, ettemme ole vielä lähelläkään sitä lakipistettä, ja se tekee tästä mielenkiintoista, Jarkko sanoo.
– En halua tämän kuulostavan pahalta, mutta meistä jokainen on jo nyt uhrannut elämästään aika paljon tälle bändille. Siinä mielessä nyt on se hetki, kun katsotaan ne kortit, että onko tästä tulossa jotain vai ei.
Lauri tuumaa, ettei mennyttä voi muuttaa ja hyvistä jutuista kannattaa olla kiitollinen.
– Jos emme olisi tyytyväisiä tai homma olisi alkanut maistua puulta, olisimme varmasti jättäneet touhun jonkin puuhastelun asteelle. Nyt tämä sitoo melko paljon aikaa kaikilta ja on merkittävä osa kaikkien elämää, ja varmasti myös identiteettiä.
– Täytyy olla kiitollinen, että homma toimii, mutta samaan aikaan pitää katsoa johonkin Gojiran ja In Flamesin suuntaan ja miettiä, että noistahan voisi vielä pyyhkäistä joutessaan ohi, kitaristi nauraa.
Mitään konkreettisia kasvutavoitteita yhtyeellä ei ole. Lauri uskoo, että homma pysyy mukavana niin kauan kuin se jatkuu noususuhdanteisena ja sitä saa tehdä hyvällä porukalla ja omilla ehdoilla.
– En haluaisi asettaa mitään rajapyykkiä tai mittaria, että haluamme vaikka soittaa stadionkeikan tai saada miljoona kuuntelijaa Spotifyhin. Itse haluaisin ehkä päästä samaan pisteeseen, jossa Anssi Kela on. Yhdessä haastattelussa oli puhetta hänen urastaan, ja hän sanoi, että ”musta tuntuu, että mä olen nyt hyvässä paikassa”. Jos sellaisiin sfääreihin pääsee, se on varmasti hyvä mittari.
– Aina kysytään, mihin te haluatte päästä, ja siinä sokeutuu vähän itsekin. Pitääkö olla joku tosi tarkka targetti, vai voisiko ajatella sen kautta, että matkan varrella tapahtuu pieniä voittoja koko ajan, Jarkko miettii.
Yksi hyvä esimerkki on, että bändi soittaa nyt isoilla festarilavoilla, mikä oli vielä pari vuotta sitten vain tavoite.
– Kannoimme roolin varmasti paremmin kuin hyvin, mikä toivottavasti antaa uskoa myös festivaalibuukkareille ja promoottoreille, että tämä bändi kannattaa ottaa tulevaisuudessakin, Jarkko toteaa.
– Totta kai aina on parannettavaa ja uusia päälavoja löytyy yhä etenkin Keski-Euroopasta. Soittoajat vielä vähän paremmiksi, niin olemme livesektorin osalta siellä, mistä olemme haaveilleet periaatteessa koko ajan, Jaredi sanoo.
Loppuvuosi menee kotimaata kiertäessä, mutta millaisia suunnitelmia teillä on vuodelle 2024?
– Tällä hetkellä tapahtuu kovaa myyntiä keväälle ja kesälle. Toivottavasti pääsemme myös Suomen rajojen ulkopuolelle, oli kyse sitten festarivedoista tai rundeista. Juuri nyt näyttäisi siltä, että kun levy tulee pihalle, pääsemme soittamaan sitä mahdollisimman laajoille ihmismäärille, Jarkko kertoo.
– Tuskassa me nähdäänkin sitten Suomen festivaalikentän suurin circle pit meidän keikalla, Jaredi heittää.
Yksityiskohtaisempia suunnitelmia kolmikko ei voi tässä vaiheessa paljastaa. Se on kuitenkin varmaa, ettei ryhmä ole jäämässä paikoilleen ihmettelemään.
Lauri: – Kaiken tämän puhutun jälkeen olisi aikamoinen matto jalkojen alta, kun todettaisiin, että lepäämme kesällä musaähkyn vuoksi.
Jaredi: – Jäädään määrittelemättömän mittaiselle tauolle!
Lauri: – Jos haluaisimme saada uran oikein lentoon, niin meidänhän kannattaisi lopettaa ja pitää kaksi vuotta taukoa.
Jaredi: – Olisikohan se Tuska sitten jäähyväiskeikka, hah!
Lauri: – Comeback-keikka on sitten Black Box Mikkelissä 2024.
Yhtyeellä on ollut tapana julkaista levy aina kahden vuoden välein. Voidaanko How’s the Heartin seuraajaa odottaa syksyllä 2025?
Jarkko: – Voipi olla tai voipi olla olematta. En usko, että tässä tulee mitään taiteilijan blokkia ja se jäisi kiinni siitä, ettei materiaalia synny.
Lauri: – Meillähän on periaatteessa ainakin instrumentaaleina jo valmiita demoja.
Jaredi: – Hah, ai onko?
Lauri: – Onhan tuossa ainakin kaksi biisiä!
Julkaistu Infernossa 9/2023.