Deathiä on aina pidetty visionäärisen Charles Michael ”Chuck” Schuldinerin elämäntyönä, mutta samaan aikaan se oli lukuisten eri osien summa bändin muiden jäsenten vaihduttua jokaisella yhtyeen albumilla ja kiertueella. Tarinoiden sävyt Schuldinerin ja Deathin suhteen vaihtelevatkin sen mukaan, kenen kanssa ja mistä ajoista puhuu.
Seuraavilla sivuilla pääsevät ääneen useat Schuldinerin ympärillä operoineet muusikot: jo Deathin esiasteessa Mantasissa ja sittemmin Leprosy-albumilla kitaroinut Rick Rozz, Individual Thought Patternsin superkokoonpanon muodostaneet basisti Steve Di Giorgio, rumpali Gene Hoglan ja King Diamondistakin tunnettu soolokitaristi Andy LaRocque sekä The Sound of Perseverancella rumpaloinut Richard Christy.
On kulunut 30 vuotta Deathin kuolometallisimman ajan huipentumana pidetyn Leprosyn, 25 vuotta bändin mutkikkaimpiin levyihin kuuluvan Individual Thought Patternsin ja 20 vuotta The Sound of Perseverancen, Deathin odottamattoman joutsenlaulun, julkaisusta. On aika kääntää katseet kiistattomiin klassikkoalbumeihin ja samalla Death-historiankirjan sivuille.
Ennen kuin kuolema oli Kuolemaa
Ymmärtääkseen yhtenä ensimmäisistä death metal -albumeista pidettyä Death-debyyttiä, vuonna 1987 julkaistua Scream Bloody Gorea, on matkattava vielä viisi vuotta kauemmas menneisyyteen.
Vuonna 1982 Floridan Tampassa samaa koulua käyneet Rick Rozz (Frederick DeLillo) ja Kam Lee (Barney Kamalani Lee) löysivät yhteisen sävelen Venomin, Judas Priestin ja Black Sabbathin kaltaisista bändeistä.
Metalli kiinnosti kumpaakin nuorukaista paljon koulunkäyntiä enemmän. Rick Rozz avaa 36 vuotta myöhemmin, että Mantasiksi sittemmin nimetty bändi syntyi kuitenkin kuin vahingossa.
– Perustimme Mantasin, koska halusimme sitä samaa kuin kaikki floridalaiset kundit noihin aikoihin: olla kovia rokkareita ja kerätä kaikki koulun mimmit, Rozz nauraa.
– Ei se mitään ammattimaista ollut. Soitimme covereita, ja ehkä joitain omia, hyvin alkeellisia kappaleita, mutta ei meillä ollut mitään suurta suunnitelmaa tai edes livebändiä.
Rozzin mukaan vuosi 1983 antoi Mantasille nopeasti määrätietoisen suunnan – kahdesta syystä.
– Metallican Kill ’em All ja Slayerin Show No Mercy kirjoittivat uuden luvun raskaan musiikin historiaan. Kun ne yhdistyivät Venomin Welcome to Helliin [1981] ja Black Metaliin [1982], Mantasin perustukset oli valettu.
– Samaan aikaan tutustuimme jossain grillijuhlissa Chuckiin. Viimein meillä oli laulaja ja suunta johon tähdätä. Pidimme Mantas-nimen vielä vuosia, mutta bändi syntyi tuolla hetkellä uudelleen.
Rozz kertoo, että pian hän ja Lee jättivät lukion kesken, minkä jälkeen kesti vain muutamia viikkoja, kun myös Schuldiner oli häipynyt omasta koulustaan.
Lukuisat treeninauhat, undergroundkeikat ja ennen kaikkea vuosina 1984 ja 1985 julkaistut Death by Metal-, Reign of Terror-, Infernal Death- ja Rigor Mortis -demot kasvattivat bändin tunnettuutta samalla kun sen nimeksi vaihtui Death.
Uuden bändin soundissa alkoivat ottaa valtaa ainekset, joiden muodostama keitos nimettiin sittemmin death metaliksi.
– Se kaikki oli yhtä sattumaa. Emme todellakaan istuneet missään kohtaa alas ja keksineet jonkinlaista nerokasta suunnitelmaa, että yhdistämme nyt näitä metallin osasia ja kutsumme sotkua death metaliksi, Rozz nauraa.
– Kam Lee kirjoitti valtaosan Mantas-aikojen kappaleista, ja erityisesti sanoituksista. Mantas ja varhainen Death olivat kolmen erilaisen ihmisen yhteentörmäystä. Kam vei bändiä yhteen suuntaan, Chuck veti sitä toiseen, ja jossain vanhan liiton heavyn ja varhaisen black metalin välissä syntyi death metal.
– Olimme ihan sekaisin kauhuelokuvista ja kävimme jatkuvasti drive-in-teattereissa katsomassa kaikkia sekopäisiä leffoja. Kamilla oli tapana kirjoittaa jo auton takapenkillä muistiinpanoja leffojen sairaimmista kohtauksista, mistä syntyi Evil Deadin kaltaisia sanoituksia.
– Lopulta ajauduin riitoihin Chuckin kanssa, Kamilla oli joitain omia sotkujaan ja sitten Chuck yksinkertaisesti päätti saaneensa tarpeekseen koko Floridasta. Tapeltuamme hetken aikaa oli selvää, että tuntemamme Death oli kuopattu yhtä nopeasti kuin se alkoikin.
Deathin esiasteen Mantasin ensimmäinen keikka Nasty Savagen lämmittelijänä vuonna 1984. Kepeissä Rick Rozz ja Chuck Schuldiner. Kuva: Rick Rozzin arkisto
Saastaa länsirannikolla
Schuldiner itse on kertonut kyllästyneensä päämäärättömään bänditoimintaan ja halunneensa löytää ympärilleen muusikoita, jotka olisivat enemmän kiinnostuneita itse musiikista kuin toiminnan viihdepuolesta.
Oli tämä ajatus kantavana tekijänä tai ei, Schuldiner karisti nopeasti Floridan hiekat jaloistaan ja suuntasi toiselle puolelle maata. Hän löysi itsensä Kaliforniasta, jonne – ja erityisesti Bay Arean suunnalle – oli muodostunut 1980-luvulla hyvin vahva metalliskene. Schuldiner toivoi löytävänsä pysyvän Death-kokoonpanon juuri sieltä.
Samoihin aikoihin Schuldiner tutustui myöhempään Death-vaikuttajaan, Sadus-basisti Steve Di Giorgioon, joka kertoo olleensa vakuuttunut Deathin soundista jo bändin demoilla.
– Moni piti jo Possessedia äärimmäisen metallin uutena ulottuvuutena, mutta itse ajattelin sitä lähinnä thrashinä lemmymäisillä lauluilla ja erilaisilla sanoituksilla. Death metaliin oli vielä matkaa. Kaikki muuttui viimeistään siinä vaiheessa, kun Death julkaisi Mutilation-demonsa [1986]. Se hetki, kun pisti sen demon ensimmäistä kertaa soimaan ja ihmetteli Chuckin luotaantyöntäviä ääntelyjä, matalia kitaroita ja riivattua komppia, oli huikea. En voi liioitella tuon yksittäisen hetken merkitystä.
– Olin teini-ikäinen, kun Chuck muutti Kaliforniaan, ja satuin asumaan aika lähellä sitä studiota, jossa Death äänitti demojaan ja ensimmäisen levynsä. Soitin Sadusissa ja tutustuin Chuckiin ja Chrisiin [Reifert, rummut] aika nopeasti. Olimme kuulleet heidän demojaan, soitimme heille ja kysyimme, haluavatko he hengailla.
– Siinä nuorta Stevietä sitten vietiin, kun istuimme päivätolkulla isossa Chevroletissani ja Chuck toi joka päivä kuunneltavaksi uusia demoja tai levyjä, joista hän oli innostunut. Taisimme onnistua rikkomaan autostereoni muutamaankin kertaan, kun soitimme levyjä liian kovalla. Se oli oikeaa 80-lukua se, hah hah.
Jo ennen tätä Schuldiner oli tutustunut toiseen tulevaisuuden Death-jäseneen, rumpali Gene Hoglaniin.
– Älä kysy miten, mutta olimme jotenkin päätyneet Chuckin kanssa kirjekavereiksi jo aikoina, kun hän asui vielä Floridassa. Ja ei, se ei ollut herkkää teinien tunteista avautumista vaan demojen vaihtelua, Hoglan kertoo nauraen.
– Oli mahtava hetki, kun Chuck ilmoitti bändin uudesta nimestä. Luin kavereilleni, että Floridassa on nyt bändi nimeltä Death. Tuumailimme hymyssä suin, että ”Vau!”, koska liike oli verrattavissa siihen, että jokin heavy metal -bändi olisi ottanut nimekseen Heavy tai Metal.
– Aika pian tuon jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Deathin Infernal Death -demoa. Olin kuunnellut paljon Slayeriä ja Possessedia ja vaikka mitä, mutta kyllä Death kuulosti joltain ihan muulta.
Schuldinerin visiitti Bay Arealle osoittautui lyhyemmäksi kuin hän oli suunnitellut. Vanhoista Death-demoista ja uusista kappaleista muodostui kyllä Chris Reifertin kanssa äänitetty Scream Bloody Gore, mutta Di Giorgio muistelee, että Schuldiner alkoi potea koti-ikävää jo ennen albumin äänitysten loppua.
– Se oli todella sekavaa aikaa. Chuck selvästi tiesi, mitä halusi, mutta samalla hän oli hukassa itsensä kanssa. Jos en olisi soittanut Sadusissa, olisin liittynyt kokoaikaisesti Deathiin jo tuolloin. Tulin hyvin juttuun Chuckin ja Chrisin kanssa. Minulla on jossain tallessa demonauha, jolla soitamme valtaosan Scream Bloody Goren kappaleista triokokoonpanolla. Sitten lähdin Sadusin kanssa kiertueelle ja muut äänittivät levyn ilman minua.
– En tiedä, mitä Chuckille tarkalleen ottaen tapahtui, mutta hän kaipasi takaisin Floridaan, eikä Chris halunnut hylätä kotiseutujaan. Lopulta se taisi olla hyvä juttu, koska sen seurauksena syntyi myös Autopsy, Di Giorgio hymähtää.
Spitaalinen bändilevy
Floridassa bänditoiminta ei ollut todellakaan jumahtanut paikoilleen. Samalla kun Chuck viritteli Deathin uutta muotoa länsirannikolla, hänen vanhat bändikaverinsa päätyivät death metal -bändi Massacreen.
– Tässä kohdin asiat alkoivat muuttua ainakin minun puolestani vittumaisempaan suuntaan, Rick Rozz toteaa.
– Kun olimme lähteneet eri teille Chuckin kanssa, sain pian puhelun Kamilta, joka oli liittynyt Massacreen. Bill Andrews oli kysynyt häntä bändiin, Kam pyysi minuakin liittymään ja asiat etenivät nopeasti. Tein Kamin, Billin ja sittemmin Obituaryn perustaneen Allen Westin kanssa joitakin Massacre-demoja, mutta bändi oli aina vähän tuuliajolla. Jäsenet vaihtuivat koko ajan, ja yhtyeessä ei tuntunut olevan mitään määrätietoista.
– Sekoilu kulminoitui yhteen keikkaan vuonna 1987. Meidän piti soittaa täällä Floridassa Megadethin ja Overkillin kanssa, mutta saapuessamme venuelle jokin toinen paikallinen bändi oli saanut lämppärinpaikkamme. Olin raivoissani. Olin saanut tarpeekseni. Tuolla hetkellä tiesin, että jos haluan vielä soittaa bändissä, edes yhdellä sen tyypillä on oltava jonkinlainen käsitys, miten homma etenee.
Sattumalta Rozz kuuli saman keikan yhteydessä, että Schuldiner oli palannut kaupunkiin.
– En ollut kuullut Chuckista pitkään aikaan yhtään mitään, enkä myöskään Scream Bloody Gorea. Tunsin kuitenkin Chuckin vision sen verran hyvin, että painelin viipymättä hänen kotitalolleen. Chuckin ilme oli näkemisen arvoinen, kun seisoin hänen ovensa takana ja kerroin, että jos kaipaat kitaristia soittamaan kunnon metallia, soita minulle. Chuck jäi katsomaan hölmistyneenä perääni, mutta soitti seuraavana päivänä.
– Siitä, mitä tapahtui seuraavaksi, en ole todellakaan ylpeä. Menin Chuckin luokse treenailemaan ja kerroin, että voisimme napata Massacresta Bill Andrewsin rumpuihin ja Terry Butlerin bassoon. Ryöväsin siis tyyppejä kaverini bändistä. Se oli törkeää käytöstä ja pilasi pitkäksi aikaa minun ja Kamin välit, mutta nykyään asiat ovat taas hyvin.
Kokoopano Schuldiner, Rozz, Butler ja Andrews lähti tien päälle soittamaan Scream Bloody Gore -kiertuetta. Samalla sana albumista oli kiirinyt yhä useampien metallifanien korviin.
Rozz kertoo rohkeiden ja jopa törkeiden muutosten johtuneen siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään hän suorastaan nautti bändissä soittamisesta, ja Death valmisteli hyvin nopealla tahdilla Leprosy-kakkosalbumiaan (1988).
– Chuck halusi kirjoittaa kanssani mahdollisimman kovan death metal -kiekon. Leprosy on yksi harvoista levyistä, joille Chuck ei tuonut valmista riffipalettia jo treeneihin. Se on koko Death-historian täysiverisin bändialbumi.
– Leprosylla on selkeät Chuck-riffit ja -soolot sekä Rozz-riffit ja -soolot, jotka syntyivät treeniksellä hetkessä. Niitä biisejä ei hierottu kuukausitolkulla, vaan Open Casketin ja Pull the Plugin kaltaiset biisit valmistuivat tunneissa.
Juuri kun asiat bändin sisällä alkoivat olla kunnossa ja jopa Schuldiner itse koki löytäneensä ympärilleen suhteellisen vakaan kokoonpanon, alkoi tapahtumaketju, joka vyörytti Deathin kohti sen vaikeimpia aikoja.
– Chuckin visio kirkastui entisestään, mutta oma toimintani sumeni samaa tahtia, Rozz toteaa.
– Olen aika simppeli muusikko ja kaveri, joka nauttii hauskanpidosta, suoraviivaisesta metallista ja groovaavasta bändisoitosta. Tälle elämäntavalle ei ollut sijaa Chuckin kokonaiskuvassa. Kirjoitimme vielä Leprosyn kiertueilla paljon riffejä, jotka päätyivät myöhemmin Spiritual Healingille, mutta elämäntapojeni ja ehdottomuuteni vuoksi näkemyksemme törmäilivät jatkuvasti.
– Emme olleet bändistä lähtöni jälkeen vuosiin missään tekemisissä Chuckin kanssa, mutta tapasimme muutaman kerran ennen hänen menehtymistään ja teimme rauhan. Hyvä niin, sillä kaikki riitamme olivat jo aikoinaan turhia.
Inhimillisyyden kosto
Kun Rick Rozz sai lähtöpassit Deathistä, Schuldiner pyysi yhtyeen managerin Eric Griefin suosituksesta mukaan James Murphyn, joka oli vielä tuolloin metalliyleisölle suhteellisen tuntematon kitaristi.
Myrskynsilmässä syntynyttä kolmatta Death-albumia Spiritual Healingiä (1990) on pidetty bändin ristiriitaisimpana levynä, mutta sen jälkipyykki vasta ristiriitaista olikin.
Albumin valmistuttua koko muu Death-kokoonpano janosi Euroopan-kiertueelle, mutta Schuldiner itse ei nähnyt sellaisen kannattavan. Kävi sitten niin, että muu Death jätti hänet Floridaan ja lähti kiertueelle keskenään.
Schuldinerin kanssa läheisissä väleissä ollut Di Giorgio muistaa tapahtumaketjun hyvin.
– Kuvittelepa tilanne, jossa olet luotsannut bändiäsi vuosikausia tiettyyn suuntaan ja luotat täysin kavereihin, joiden kanssa olet levyttänyt pari levyä, ja sitten he pettävät sinut täysin.
– Chuck kiehui raivosta kotonaan. Muistan hyvin sen puhelun, kun hän murisi: ”Tämä on minun bändini! Minä kirjoitin nämä kappaleet! Minä keksin jopa bändin nimen! Ja nyt nämä paskiaiset soittavat minun kappaleitani pitkin Eurooppaa!” Aistin heti, että Death ei tule olemaan entisensä.
– Se muutti Chuckia pitkäksi aikaa, eikä hänen luottamuksensa ihmisiin palannut koskaan entiselleen. Silloin Chuck periaatteessa päätti, ettei Deathin levyillä tule olemaan vakituista kokoonpanoa vaan parhaat mahdolliset muusikot.
Di Giorgio korostaa, ettei Schuldiner itsekään ollut bänditoimissaan viaton, mutta tuli usein kohdelluksi kaltoin täysin käsittämättömistä syistä, mikä alkoi näkyä yhä räikeämmin hänen asenteissaan.
– Ne tilanteet johtuivat eri syistä, joihin Chuck oli yhtä usein syytön kuin syyllinen. Minulla on jonkinlainen käsitys kuviosta, sillä olin työstämässä seitsemää Chuckin julkaisemista yhdeksästä levystä. Ainoat levyt, joilla en ollut jollain tapaa osallisena, olivat Leprosy ja Spiritual Healing.
– Chuck osasi olla todella vainoharhainen. Hän oli niitä tyyppejä, joiden kanssa saattaa viettää mukavaa iltaa rennosti vitsaillen ja naureskellen, kunnes hänelle erehtyy sanomaan yhden väärän asian. Chuck kilahti näissä tilanteissa ihan täysin, katosi yksinään yöhön ja oli vihainen vielä seuraavana päivänäkin, enkä oikein tiennyt miksi.
– Chuck pelkäsi aina pahinta. Kaikissa asioissa. Hän oli aina varautunut katastrofiin. Sen vuoksi kaikilla oli aina pieni jännite päällä hänen kanssaan. Pienimmistäkin ongelmista saattoi kasvaa suuria katastrofeja. Se oli kaikille todella stressaavaa, mutta samalla reunalla eläminen kuului hyvässä mielessä Chuckin musiikissa.
”Chuckittomasta” Euroopan-kiertueesta raivostunut Schuldiner kokosi ympärilleen jo aiemmin Deathin keikoilla kääntyneen kitaristi Paul Masdivalin, tämän Cynic-aisaparina tunnetun rumpali Sean Reinertin ja viimein Death-albumille asti päässeen Di Giorgion.
Di Giorgio ja Hoglan kertovat, että Schuldiner oli Human-albumin (1991) tekemisen aikoihin pitkään todella varautunut, mutta tunne kanavoitui lopulta aivan uudenlaiseksi Death-kokonaisuudeksi.
– Chuck oli jo tuolloin, 24-vuotiaana, äärimmäisen älykäs ja intohimoinen musiikkifani, joka luki paljon ja kuunteli metallia laidasta laitaan, Di Giorgio kertoo.
– Sen myötä Deathistä oli tullut hänelle eräänlainen vankila. Jo bändin nimi määritteli sitä liikaa. Chuck ei oikein lämmennyt ajatukselle kirjoittaa zombeista koko loppuikäänsä. Tietyllä tapaa Spiritual Healingin jälkeiset tapahtumat antoivat Chuckille vapaat kädet tehdä mitä vain. Hän ei päästänyt irti nimestä, koska ei halunnut aloittaa alusta, mutta kyllähän Humanin kappaleista kuulee, että niitä on kirjoittanut Spiritual Healingin aikoihin verrattuna vapaampi muusikko.
– Ohuesta tuotannosta huolimatta riffit olivat sairaalloisen ilkeitä ja sovitukset niin rajuja, etten ollut uskoa korviani, Hoglan jatkaa. – Itselleni iski Sean Reinertin uskomaton rumpalointi. Muistan ajatelleeni Humanin kuullessani: ”Huhhuh! Onneksi minun ei tarvitse soittaa näitä biisejä rummuilla. Nehän ovat ihan mahdottomia!” No, toisin kävi.
Bassovelho Di Giorgio tositoimissa Deathin kanssa. Kuva: Steve Di Giorgion arkisto
Kuolema kohtaa jazzin
Humanin kiertueet olivat Deathin mittapuulla ennätyksellisen mittavia, mutta lopulta, kun valtaosa bändistä sairastui, joukko palasi kotiin etuajassa. Schuldinerin sävellyskynästä pulppusi kuitenkin uusia ideoita jatkuvalla tahdilla.
Kiertueen sekava loppu jätti Masdivalin ja Reinertin soittimet pyörimään kuukausiksi pitkin Eurooppaa, ja samalla kommunikaatio Schuldinerin kanssa katkesi täysin. Kaksikko ei tiennyt itsekään, jatkaako Deathissä vai ei.
Schuldiner ehti tässä välissä palata kotiin ja suunnata katseensa kohti uutta Individual Thought Patterns -albumia (1993), jota varten hän otti yhteyttä Dark Angelin lopetettua vapailla markkinoilla olleeseen Hoglaniin.
– Chuck lähetti minulle tulevan albumin riffinauhan, jolla oli aika valmiita rakenteita kaikista levyn kappaleista. Luulin varautuneeni kaikkeen Humanin jälkeen, mutta Individual Thought Patterns yllätti minut jo ennen kuin levyä oli edes sovitettu loppuun. Se oli ihan erilaista materiaalia Humaniin verrattuna, kitarankin hallitseva Hoglan kertoo.
– Alkuperäisellä riffinauhalla Humanin ja Individual Thought Patternsin erot olivat vielä suurempia kuin valmiilla levyllä. Otin kitaran käteen ja yritin tapailla biisejä. Huomasin, että valtaosa riffeistä liikkui jossain A-kielen seitsemännen nauhan ympärillä. Tiedäthän, korkeaa E:tä, F:ää ja G:tä. Se oli ihan jazzia!
– Olin ihan pyörällä päästäni lentäessäni Floridaan. Kun Chuck oli poiminut minut kentältä, painuimme illallisen jälkeen treenikselle. Istuimme siellä kitarat sylissä, ihmettelin ääneen riffien korkeutta ja kysyin Chuckilta, onko hän kokeillut soittaa niitä matalammalta ja jyräävämmältä taajuudelta.
– Chuck lähti soittamaan kappaleita mukanani ja innostui ajatuksesta, mikä hyvin pitkälti sementoi koko albumin lopullisen ”aksentin”. Ilman noita sessiota levystä olisi saattanut tulla aivan erilainen.
Hoglanin mukaan Individual Thought Patterns ei ollut viimeistä piirtoa myöten suunniteltu vaan ennemminkin hetkessä elämällä ja improvisoimalla syntynyt levy, jonka tekoon meni lopulta vain muutamia viikkoja.
– Aloimme paneutua biiseihin toden teolla joulukuun 1992 alussa ja pistimme levyn oikeastaan kokonaan kasaan noin kolmessa viikossa, mikä oli ennenkuulumatonta, Hoglan naurahtaa.
– Chuckin kanssa soitellut basisti Skott Carino ei kuitenkaan ottanut asettuakseen bändiin, ja Chuck mietti viikkotolkulla, sopiiko hänen soittotyylinsä levylle ollenkaan. Lopulta Chuckin oli näytettävä hänelle ovea.
Kolmen yksilön harmoniaa
Joulukuun edetessä Schuldiner–Hoglan-kaksikko oli jo valmistautumassa Individual Thought Patternsin äänityksiin, kun Steve Di Giorgion puhelin soi yllättäen kesken jouluvalmistelujen.
– Olin maalaamassa taloani päivää ennen jouluaattoa. Kuten kaikki varmasti tietävät, Kalifornia on yleensä aika lämmin paikka ympäri vuoden, mutta tuolloin meillä oli lyhyt ja sitäkin kirpeämpi talvi. Olin persettäni myöten ihan jäässä ja maali oli jäätyä pensseliin, kun vaimoni huusi minut puhelimeen.
– Siellä oli [Individual Thought Patternsin tuottaja] Scott Burns, joka kertoi minulle hädissään, että Chuck oli antanut kenkää Deathin basistille ja tarvitsi apuani. Suostuin tietenkin välittömästi ja kysyin, milloin minun pitäisi tulla mestoille. Scott huudahti: ”Huomenna!” No, en lentänyt paikalle ihan jouluaatoksi, Di Giorgio nauraa.
Di Giorgio ja Hoglan ylistävät varauksetta Individual Thought Patterns -ydinkolmikon välisiä kemioita.
– Sessiot olivat todella rennot, koska tunsin Chuckin hyvin ja olimme ystävystyneet myös Genen kanssa soittaessamme yhteisiä rundeja Dark Angelin ja Sadusin kesken, Di Giorgio kertoo.
– Chuck oli tosi avoin minun ja Genen ideoiden suhteen, ja levy eli todella paljon niiden muutamien viikkojen aikana, kun treenasimme yhdessä. Monesti luulin menneeni liian överiin laitaan bassosovitusten kanssa, mutta Chuck tuli kuuntelemaan niitä ja rohkaisi hymyillen, että tämä on hyvä, mutta vedä vielä enemmän läskiksi.
– Stevellä ei mennyt kauaa ottaa homma haltuun! Se oli mahtavaa. Hän otti nauhat kotiinsa, työskenteli niiden parissa varmaan viikon ja kaikki mitä kuulette levyllä, on siinä hetkessä sävellettyä, Hoglan hehkuttaa.
– Viimeistään tuosta lähtien Steve on ollut suosikkibasistini. Toista samanlaista ei metallissa ole. Maailmassa on paljon virtuooseja, jotka osaavat soittaa miljoona nuottia minuutissa, mutta Stevellä on käsittämätön kyky sahata bassoa äärimmäisen raskaasti, mutta löytää sekaan valtavasti vinoutunutta groovea.
Di Giorgio toteaa, että myös Schuldiner itse muisteli Individual Thought Patternsin aikoja myöhemmin lämmöllä.
– Vuosia myöhemmin Chuck kertoi minulle, että vaikka piti paljon Symbolicistä ja The Sound of Perseverancesta, hän jäi aina kaipaamaan sitä kemiaa ja rentoutta, joka vallitsi juuri Individualin sessioissa.
– Chuckista nuo ajat olivat hengeltään täydellisiä ja kiertäminenkin meni ihanteellisesti, ilman mitään kitkaa. Olihan se uskomaton kiertue, ei käy kieltäminen, enkä ihmettele yhtään sitäkään, että Chuck oli bändin lopetettuakin sitä mieltä, että Individual Thought Patterns oli Deathin paras albumi.
Timanttinen soolokitaristi
Individual Thought Patterns muodostui nopealla tahdilla ydinkolmikon tiiviin yhteistyön tuloksena, mutta siltä puuttui vielä yksi palanen: soolokitaristi. Päätettyään olla luottamatta liikaa vain lähipiiriinsä Schuldiner tiiraili Tanskaan asti. Death-pomo ei edes miettinyt tulevia kiertueita kutsuessaan King Diamond -kitaristi Andy LaRocquen studioon.
Toisin kuin Di Giorgion ja Hoglanin kohdalla, Schuldiner ei tuntenut uutta Death-tulokasta lainkaan ennen hänen pestaamistaan.
– Tilanne oli hyvin erikoinen, sillä emme olleet muistaakseni edes tavanneet ennen Individual Thought Patterns -sessioita, ja totta puhuakseni en ollut juurikaan kuullut Deathiä ennen sitä, LaRocque myöntää.
– Muistan kuulleeni bändiltä jotain jo 80-luvun lopulla, mutta kyse oli korkeintaan muutamasta vedosta, ehkä Scream Bloody Gorelta ja Leprosylta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten bändi oli kehittynyt. Tiesin kyllä, että Chuck on King Diamond -fani, ja itse asiassa Mikkey Dee [King Diamondin tuolloinen rumpali] oli tavannut Chuckin ehkä vuonna 1987 tai 1988, kun soitimme muutamia keikkoja Floridassa.
LaRocque myöntää yllättyneensä, kun Chuck lähetti hänelle muutamien mutkien kautta Individual Thought Patterns -kappaleiden demopätkiä ja pyysi häntä saapumaan viipymättä Floridaan äänittämään sooloja.
– Se oli älytöntä! En saanut edes kokonaisia kappaleita, vaan ainoastaan sooloille tarkoitetut pätkät, LaRocque nauraa.
– King Diamond oli juuri tuolloin tauolla ja Mercyful Fate aloittanut paluunsa. Kohautin nopeasti olkapäitäni, totesin että tässähän on loistava tilaisuus tehdä jotain ihan erilaista ja hyppäsin melkein saman tien lentokoneeseen.
– Tapasin Chuckin ensimmäistä kertaa Morrisound-studiolla Tampassa. Ainoat meitä yhdistävät tekijät olivat muutamat yhteiset tutut levy-yhtiöissä. Chuckin kanssa oli kuitenkin helppo bondata.
Individual Thought Patterns oli tässä vaiheessa jo suureksi osaksi äänitetty.
– En edes yritä väittää osallistuneeni varsinaiseen säveltämiseen. Tehtäväni oli kuunnella kappaleet, saapua studioon ja suurin piirtein improvisoida soolot. Olin todella vaikuttunut siitä, miltä levy kuulosti. Se oli jotain ihan erilaista ja inspiroi minua valtavasti. Kun kuuntelin Chuckin riffittelyä ja Genen rumpuja, minun ei tarvinnut kuin tarttua kitaraan ja antaa soolojen lentää. Sen vuoksi niitä ei tullut suunniteltua liikaa.
– Minun ja Chuckin soittotapa erosi niin paljon toisistaan, että se loi sooloihin eräänlaisen vuoropuhelun tunteen. Monissa kohdissa ei tarvittu riviäkään lyriikoita, kun kitaramme seurasivat toinen toistaan, kuin keskenään väitellen. Individual Thought Patterns käsitteli sisäisiä ristiriitoja, joten tämä sopi hyvin kuvioon, LaRocque naurahtaa.
Filosofisia soolobattleja
Moni Individual Thought Patterns -levyn päättävän The Philosopherin kuullut on löytänyt itsensä ruuvaamasta äänenvoimakkuutta kovemmalle kappaleen lopussa: juuri kun biisi yltyy todelliseen Schuldinerin kitaran ja Di Giorgion basson vuoropuheluun, se katoaa fade outin myötä yhä tavoittamattomampaan kaukaisuuteen.
Hoglan ja Di Giorgio muistelevat, että lopetus oli tuottaja Scott Burnsin idea.
– Soolobattle oli ihan vihoviimeinen asia, joka levylle äänitettiin, Hoglan sanoo. – Alun perin tarkoitus oli äänittää sekä Chuckin että Andyn sooloja, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään. Sitten Chuck kosiskeli keskustelua kitaroiden ja rumpujen välillä, mutta katsahdin Steveen päin, että eikö siinä olisi osuvampi kaveri.
– Chuck sanoi minulle vain, että kuuntele soolojani ja ”go nuts!”. Tein työtä käskettyä, Di Giorgio naurahtaa. – Ajattelimme asian niin, että koska olimme viimeistään Individualilla periaatteessa tuhonneet koko death metalin, niin miksi emme menisi päätyyn asti järjettömällä kitarasoolojen ja bassosoolojen jazztaistelulla. Sitä itseäänhän siitä sitten tuli. Siellä on minulta ihan kummallisia pomppubassoja, Chuckilta taas täysin Deathin muista sooloiluista eroavia ”Ace Frehley -bendejä” ja jopa nurin perin käännettyä riffiraitoja kaiken taustalla.
– Siitä soolosta on muuten olemassa pidempi versio, Hoglan lisää. – Äänitin The Philosopherin The Atomic Clock -rumpu-dvd:lleni, lähdin soittamaan alkuperäisten studionauhojen mukana kylmiltäni, ja naamastani voi varmasti nähdä yllättyneisyyden, kun biisi ei lopukaan fade outiin vaan jatkuu vielä ylimääräisen minuutin yhä hullummilla sooloilla.
The Philosopherin loppusooloilun kaltaiset ratkaisut eivät olleet death metal -yleisölle mikään läpihuutojuttu, mutta Hoglanin mukaan ne kertoivat myös siitä, mihin Schuldiner oli bändeineen matkalla.
– Vanhan liiton death metal -äijät raapivat hetken päitään ja palasivat sitten uusien Morbid Angel-, Deicide-, Obituary- tai Cannibal Corpse -levyjen pariin, koska Death ei enää edustanut tarpeeksi rajua ääripäätä. Mutta kas kummaa, ajan kanssa monet kyrmyniskaisimmatkin kuoloörmyt löysivät nämä levyt, kun heidänkin musiikkimakunsa laajeni yhä avarammaksi.
– Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa, Chuck olisi varmasti saanut raivoisia kommentteja levyn julkaisun aikoihin. Minäkin sain puheluita: ”Mitä helvettiä Deathille on tapahtunut? Mitä olet tehnyt Deathille?” Kaikki eivät yksinkertaisesti olleet valmiita Humaniin ja vielä vähemmän Individual Thought Patternsiin.
Death Symbolic-levyn (1995) kokoonpanossa: Gene Hoglan (rummut), Kelly Conlon (basso), Chuck Schuldiner (kitara ja laulu) ja Bobby Koelble (kitara).
Mitta täynnä kuolemaa
Jopa Chuck Schuldinerin itsensä mielestä kaikkien aikojen taianomaisin Death-kokoonpano ei pysynyt kasassa kovin pitkään Individual Thought Patternsia seuranneiden kiertueiden jälkeen. Steve Di Giorgio kertoo rennosti naurahdellen, että sai tuolloin osansa Schuldinerin ehdottomuudesta.
– Eivät meidänkään välimme olleet aina ruusuisia. Olimme tehneet yhdessä kaksi levyä, mutta Symbolicin [1995] aikoihin olin perustamassa perhettä ja saimme ensimmäisen lapsemme, mikä ei sopinut Chuckin ajatusmaailmaan.
– Se pelotti Chuckia, koska samoihin aikoihin hän ja Gene vain treenasivat ja elivät täyttä poikamieselämää. Perheet eivät kuuluneet Chuckin suunnitelmiin. Hän taisi ajatella: ”Ei saatana! Se saa lapsen! Hän on menetetty tapaus. Hän ei varmasti soita enää ikinä keikkaakaan!” Sen takia taisi olla parempi pestata tilalleni toinen basisti.
Schuldinerin ajatukset Deathin suhteen vaihtelivat lähes päivittäin. Di Giorgio kertoo jo Individual Thought Patternsin ja Symbolicin tuottaneen Schuldinerille ristiriitoja, mutta viimeistään jälkimmäistä seuranneet kiertueet veivät hänen ajatuksiaan yhä lopullisempiin suuntiin.
– En ollut mukana Symbolicin lauluäänityksissä, mutta voin kertoa, että Individualin kohdalla ne eivät olleet Chuckille mitään herkkua. Hän alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä viimeisiäkin death metalin rippeitä. Individualin ja käsittääkseni myös Symbolicin sessiot olivat Deathin historian rennoimpia, mutta tunnelma muuttui välittömästi, kun Scott Burns tai Jim Morris kertoi Chuckille, että nyt on lauluäänitysten aika. Chuck pyöritteli silmiään ja kiroili, että nytkö on aika tuhota nämä onnistuneet sävellykset.
– Death metalista oli tullut Chuckille riippakivi. Porukka kutsui häntä ”death metalin kummisedäksi”, ja vaikka hän oli pitänyt perinnöstään kiinni kaikki nämä vuodet, Symbolic-kiertueet saivat hänen mittansa täyttymään.
Hoglan puolestaan muistelee, että Schuldiner valmisteli vielä Symbolic-kiertueilla kovaa tahtia uutta Death-materiaalia.
– Kun saimme Symbolicin valmiiksi, Chuckilla oli jo tonneittain ideoita tulevaa Death-albumia varten. Hän oli todellinen biisinkirjoituskone, ja kuulimme vuosien varrella varmasti yhden kymmenesosan hänen luomuksistaan. Ehdimme tuolloinkin työstää neljä tai kuusi kappaletta lähes valmiiksi asti, ennen kuin Chuckin mieli alkoi muuttua.
– Monet noista kappaleista päätyivät The Sound of Perseverancelle [1998], mutta Richard Christy soitti rummut uudelleen täysin eri tavalla kuin olin ne itse aikoinaan suunnitellut. Tunnistin kyllä seasta joitain sovituksia, mutta en olisi ikimaailmassa soittanut niitä juttuja kuin Richard, enkä tarkoita tätä todellakaan pahalla.
Schuldinerin sisuksissa vallinnut ristiriita johti lopulta radikaaliin päätökseen: hän naulasi vuoden 1996 startiksi, että Death oli tullut tiensä päähän ja sen kokoonpano tulisi hajaantumaan.
Di Giorgio muistelee, miten selkeät suunnitelmat Schuldinerilla oli Deathin tilalle perustamansa progemetalliyhtye Control Deniedin suhteen: mukana olisi erillinen laulaja ja ”oikea bändi”, jonka kanssa hän voisi treenata soolokitaristina.
– Yksi Chuckin suosikkilaulajista oli aiemmin Sanctuaryssa ja sittemmin Nevermoressa laulanut Warrel Dane. Hänen äänensä oli teksasilaisen Watchtowerin levyihin mieltyneelle Chuckille juuri sitä, mitä hän bändiinsä kaipasi. Heistä oli tullut vuosien varrella hyvät kaverit, mutta harkittuaan asiaa pitkään Warrel joutui myöntämään, ettei kykene sitoutumaan kahteen bändiin yhtä aikaa.
– Onneksi Chuck löysi Control Deniediin mahtavan rumpalin, Richard Christyn, ja toiseksi kitaristiksi Shannon Hammin. Kun bändi vielä täydentyi laulaja Tim Aymarilla, Chuck oli valmis uuteen aikaan.
Death viimeisen albuminsa The Sound of Perseverancen (1998) kokoonpanossa: Shannon Hamm (kitara), Chuck Schuldiner (kitara ja laulu), Scott Glendenin (basso) ja Richard Christy (rummut).
Se pakollinen viimeinen albumi
Asiat eivät kuitenkaan sujuneet nytkään yksinkertaisesti. Kun Schuldiner etsi levy-yhtiötä Control Deniedille, unelmadiilin tarjoajaksi osoittautui saksalainen Nuclear Blast – mutta melkoisin ehdoin: yhtiö lupasi julkaista Control Deniedin albumin, mutta vaati Di Giorgion mukaan sopimukseen vielä yhden Death-albumin, ”eräänlaiseksi turvaverkoksi flopin varalta”.
– Chuck ei koskaan peitellyt sitä tosiasiaa, että levy-yhtiö ei olisi julkaissut ensimmäistäkään Control Denied -albumia, ellei hän olisi palannut vielä kerran Deathin äärelle, Di Giorgio avaa.
– Tehdessäni hänen kanssaan esituotantoa The Sound of Perseveranceksi muodostuneelle levylle, Chuck teki koko asenteellaan hyvin selväksi, ettei hänellä ollut vaikeuksia hypätä ”vielä kerran” -asenteella Death-moodiin.
– Chuckilla oli ympärillään valmis bändi, ja tiedän, että varsinkin nuori Richard motivoi häntä säveltämään ihan uudella tavalla, kun hänen ei tarvinnut miettiä matkustelua tai etäisyyksiä jäsenten välillä.
Richard Christy oli vasta 23-vuotias äänittäessään The Sound of Perseverance -albumin rumpuja. Etappi oli hänelle täydellinen ympyrän sulkeutuminen, joka oli käynnistynyt seitsemän vuotta aiemmin: Christyn mukaan hänestä ei olisi välttämättä tullut metallirumpalia ilman Deathin vaikutusta.
– Olin noin 15-vuotias, kun kuulin Spiritual Healingin ensimmäistä kertaa. Se oli oma death metal -kärpäsen puremani, jonka ansiosta löysin pian Morbid Angelin Altars of Madnessin [1989], Christy kertoo.
– Chuckin raivoisa ääni sekä melodisen ja brutaalin metallin yhdistelmä sopi täydellisesti sen ikäiselle Richardille. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Human ja iski minut taas kanveesiin.
Moni kuuli Richardin soittoa ensimmäistä kertaa juuri The Sound of Perseverancella. Sittemmin miehen kannutus on tullut tutuksi niin Control Deniedissa kuin Iced Earthissäkin.
Death-komennus sai monet yllättymään: Sean Reinertin ja Gene Hoglanin kaltaisten huippurumpalien saappaisiin iskettiin täysin tuntematon nimi.
– Voin sanoa, että pohjatyötä oli tehty aika hemmetin pitkään, Richard naurahtaa.
– Aloin paukutella asioita vuonna 1984, ollessani kymmenvuotias. Rokkisoittelu alkoi sillä hetkellä, kun kuulin Van Halenin Hot for Teacherin ensimmäistä kertaa. Sillä hetkellä tiesin, että haluan olla jonkin sortin rumpali. Vartuin farmilla keskellä Kansasia. Minulla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin treenata, treenata ja treenata. Soittelin samoihin aikoihin muutamissa ug-bändeissä kuten Public Assassinissä.
Vielä tässä vaiheessa Richard ei kehdannut edes haaveilla Deathin albumilla soittamisesta. Nuori rumpalinkloppi eleli ihan eri puolella maata, mutta muutto Floridaan vuonna 1996 sai lopulta aikaan jymy-yllätyksen.
– Se oli silkkaa sattumaa, Christy naurahtaa. – Olin juuri muuttanut Orlandoon ja satuin huomaamaan Chuckin kirjakaupassa jossain ostoskeskuksessa. Tiedäthän, miten tuollaisessa tilanteessa helposti käy… Tervehdit tutunnäköistä kaveria vaistonvaraisesti, vaikket edes ehdi ajatella, mistä tämän naamataulu on tuttu. Vaikka olimme kaverini Steven kanssa varmasti lähinnä superärsyttäviä faneja, Chuck oli huippumukava ja päädyimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Sen jälkeen törmäilin Chuckiin aina metallikeikoilla Orlandossa.
– Olin ällikällä lyöty, kun Chuck soitti minulle vuotta myöhemmin ja halusi minun tulevan koesoittoon uutta Control Denied -projektiaan varten. Tämä oli kieltämättä se hetki, johon olin valmistautunut vuodesta 1990, Spiritual Healingin ensikuulemasta asti, mutten osannut arvata, että tulisin soittamaan myös Deathissä.
Christyn unelma toteutui, kun Chuck päätyi kuin päätyikin tekemään vielä yhden albumin Deathin nimissä. Christy jopa yllättyi, miten paljon hän pääsi itse vaikuttamaan levyn sovituksiin.
– Chuck oli avoin kaikille ideoilleni heti ensimmäisistä treenipäivistä lähtien, vaikka hän kirjoittikin riffit ja biisien pohjat. Joku on joskus saattanut kutsua Chuckia diktaattoriksi, mutta jos diktaattoreilla on tapana sanoa, että ”Anna palaa! Päästä hulluutesi valloilleen! Tee mitä lystäät!”, olen ihan valmis hyväksymään sen, Christy nauraa.
Christyn mukaan hänen hulluin Death-kokemuksensa tuli vastaan Scavenger of Human Sorrow -kappaleen äänityksissä.
– Alun perin se käynnistyi riffillä, mutta Chuck ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. Hän ehdotti, että albumi käynnistyisi energisellä rumpuintrolla. Teimme yhdessä ihan sekopäisen rumpuriffin Judas Priestin Painkillerin hengessä, ja viimeistään tuota introa studiossa hakatessani olin varma, että kaikki tapahtunut oli pelkkää unta. Olimme kaikki studiossa ihan liekeissä, ja tuo kokemus heijastui pitkälle tuleviin kiertueisiin asti.
Charles Michael ”Chuck” Schuldiner (13. toukokuuta 1967 – 13. joulukuuta 2001).
Kuolema teki taiteilijan
Ironista kyllä The Sound of Perseverancea seuranneet viimeiset kiertueet osoittautuivat koko Deathin historian menestyksekkäimmiksi. Death kiersi Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa julkaisten joitakin virallisia livetallenteita.
– Kiertueilla vallitsi sama henki kuin studiossa, Di Giorgio kertoo. – Chuck oli kuin pikkulapsi ja Control Denied kuin muutaman viikon päässä odottava joulu. Chuck otti kaiken ilon irti kiertueista, koska tiesi niiden olevan viimeisiä.
– Chuck oli muuttunut mies, kun juttelin hänen kanssaan Control Deniedista. Hän huokui aitoa tekemisen riemua. Se tuntui uudelta alulta, ja sitä se olisi ollutkin, ellei seuraava käänne olisi ollut synkin mahdollinen.
Di Giorgio viittaa vuoteen 1999, jolloin Control Denied oli viimeistelemässä The Fragile Art of Existence -debyyttiään. Juuri kun Schuldiner oli pääsemässä vauhtiin uuden bändinsä kanssa, hänellä diagnosoitiin aivokasvain.
– En tiennyt, että Chuck oli sairaalassa, kun hän soitti minulle hieman samaan tapaan kuin Individual Thought Patternsin aikoihin. Chuck oli jo lähettänyt minulle levyn nauhat, hehkutteli uutta laulajaa mahtavaksi ja kysyi minua mukaan levylle. Ja kun jälleen kerroin, että voin tulla parin viikon päästä, Chuck keskeytti ja sanoi: ”Ei! Huomenna!”
– Lensin Floridaan pikahälytyksellä ja yllätyin täysin, kun Chuck ei ollutkaan studiossa. Hän makasi New Yorkissa sädehoidossa. En ollut ikinä äänittänyt Chuckin musiikkia ilman häntä.
Di Giorgio kertoo keskustelleensa Schuldinerin kanssa paljon hänen viimeisinä aikoinaan. Hänellä oli basistin mukaan selvät suunnitelmat niin Control Deniedin kuin hieman yllättäen myös Deathin suhteen.
– Jotkin hänen hoidoistaan saivat hänet voimaan niin paljon paremmin, että hän kykeni jälleen kävelemään ja soittamaan. Siitä alkoi Control Deniedin keskeneräiseksi jääneen toisen levyn demottaminen. Oli aivan uskomatonta nähdä, että Chuck oli heti sängystä ylös päästyään säveltämässä musiikkia.
– Chuck halusi tehdä vielä kunnollisen Death-jäähyväiskiertueen. Hänen ajatuksenaan oli kiertää kaikki paikat Amerikassa ja Euroopassa, soittaa faneille vielä kerran Deathiä ja tuoda encoressa Tim laulamaan Control Deniedia. Heti sen jälkeen Chuck olisi halunnut viimeistellä toisen Control Denied -albumin ja kiertää sitten täsmälleen samat paikat ja festarit uudelleen uuden bändinsä kanssa. Se olisi ollut todellinen vanhan loppu ja uuden alku.
Di Giorgion äänessä huokuu valtava kunnioitus, kun hän puhuu lopuksi Schuldinerin viimeisestä elinvuodesta, jonka aikana kaikkien intohimoiseksi tietämä muusikko ei vain tuntunut antavan periksi.
– Kun Chuck soitti minulle, hän ei ikinä kertonut ikäviä uutisia. Hän hehkutti uusia kappaleita, juuri kuulemaansa uutta musiikkia tai kertoi keikkahaaveistaan, vaikka saattoi olla huonossa kunnossa.
– Chuckin kasvain painoi hänen selkärankansa hermoja siten, että asiat toimivat loppuun asti hänen päässään normaalisti, mutta viesti ei vain välittynyt muuhun ruumiiseen. Oli todella surullista nähdä, miten intohimoinen kitaristi ei enää kyennyt kontrolloimaan sormiaan ja menetti pikkuhiljaa otteen elämästään.
– Nykyään Chuck on tunnettu suurena metallin visionäärinä, mutta suurin osa maineesta on muodostunut vasta hänen kuolemansa jälkeen. Chuckin tapauksessa kuolema teki taiteilijan, kuten sanotaan. Ensin Deathin kuolema nosti Chuckin aiempaa korkeammalle jalustalle, ja lopulta hänen oma kuolemansa teki hänestä kuolemattoman.
Chuck Schuldiner menehtyi 13. joulukuuta 2001. Hänen viimeiseksi levytyksekseen jäi loppuvuodesta 1999 julkaistu Control Denied -debyytti The Fragile Art of Existence.
Julkaistu Infernossa 10/2018.