Joe Duplantier ei ole tyytyväinen.
Tavallisesti haastattelut alkavat videopuhelunkin välityksellä leppoisalla small talkilla, joka toimii välttämättömänä jäänmurtajana kahden useimmiten entuudestaan tuntemattoman ihmisen välillä.
Nyt ruudulla on mustan hupparin hupun päähänsä vetänyt Gojiran laulaja-kitaristi, jonka ilme ei värähdäkään, kun kyselen häneltä tunnelmia korona-aikojen keskellä.
Hetken päästä paljastuu, että hän on syvästi ärsyyntynyt siitä, miten ihmisten välinpitämättömyys on viime aikoina vain korostunut. Ihan kuin empatia olisi kuolemassa kokonaan.
– Niin. En tiedä. Ehkä on vain parempi, jos koko ihmiskunta kuolee? Duplantier hymähtää, virnistää heti perään ja naurahtaa vaivaantuneesti kertoessaan, että on totaalisen hirveällä tuulella.
– Minulle korona on… täydellinen osoitus siitä, ettemme ole menneet ihmiskuntana eteenpäin, vaikka haluaisimme kuvitella toisin. Juuri nyt, kun meidän tulisi pitää yhtä, olemme eriytyneempiä kuin koskaan.
– Tämän viruksen pitäisi pistää meidät ajattelemaan. Elämää. Sitä miten kohtelemme toisiamme, eläimiä ja maailmaa. Nyt olemme kuitenkin entistä itsekkäämpiä, ja jotenkin korona toimii tekosyynä sille, kuinka ainutlaatuinen olento ihminen muka on ja miten etumme menee kaiken muun edelle.
– Kun vain pitäisimme huolta edes toisistamme. Mutta ei. Välillä tuntuu kuin kukaan ei välittäisi kenestäkään. Siksi en osaa ottaa enää kantaa siihen, onko ihmiskunnan tuho sittenkään huono asia. En tiedä, ansaitsemmeko olla tällä planeetalla. En tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että kykenisimme näkemään omaa napaamme pidemmälle.
– Joskus toivon, että voisin unohtaa tämän kaiken ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta kuten voit Fortitude-levyllä huomata, minun on yksinkertaisesti pakko purkaa turhautumistani musiikkiin.
Sisäänpäinkääntyneisyys julkiseksi
Duplantier vetää syvään henkeä kuin rauhoittaakseen itseään ja naurahtaa olevansa välillä liiankin impulsiivinen. Siirrämme keskustelun takaisin Gojiran seitsemännen albumin Fortituden pinnalle ja alamme matkata kohti sen ytimestä löytyviä turhauttavia teemoja.
Gojiran edellinen albumi Magma julkaistiin viisi vuotta sitten. Se oli bändin omintakeisessa tuotannossa jälleen käänteentekevä levy: yhtyeen suosio vain kasvoi, vaikka se tuntui albumin tyyliin nähden epätodennäköiseltä. Magman seesteinen vaihtoehtometallli vaikutti entistäkin vaikeammin lähestyttävältä.
– Tuntuu, että siitä on iäisyys, kun äänitimme levyä Brooklynissa. Se tuntuu ihan eri maailmalta. Se oli ensimmäinen kerta, kun tuotimme albumimme täysin itse, ja se tuntuu kuin kaukaiselta unelta, Duplantier sanoo.
– Aina kun olemme saaneet albumin valmiiksi, olen ikään kuin kaksi lukua edellä omassa tarinassamme. Olen jo kääntänyt sivun. Tai sivuja. Magman tapauksessa tunne oli poikkeuksellisen voimakas. Muistan, että koin jo levyn ilmestyessä erityisen vaikeaksi edes puhua sen musiikista, ja se varmasti kuului minussa.
– Noita vuosia sumentaa se, että äitini menehtyi samoihin aikoihin. Kaikilla on äiti. Kaikki tietävät, millainen menetys se voi olla. Opin paljon maailmasta ja itsestäni sen menetyksen myötä. En ole vieläkään käsitellyt surua kokonaan, ja minusta tuntuu, että asia tulee olemaan osa minua elämäni loppuun saakka.
– Magma heijasteli kuolemaa ja menetystä. Se sai totta kai pohtimaan, mitä meille tapahtuu kuoltuamme, mutta myös sitä, mitä teemme elämällämme. Annoin Magmalle kaikkeni, ja nyt minusta tuntuu, että osa minusta kuoli äitini poismenon ja tuon albumin syntymän aikoihin. Sittemmin olen rakentanut itseäni uudelleen.
Kuolemalla on onneksi myös vastapaino. Duplantierin silmään nousee pilke, kun hän sanoo olevansa nyt kahden lapsen isä. Pienet ihmiset pitävät elämän hyvät puolet hänenkin mielessään.
Hymy alkaa vihdoin erottua hupparin syvyyksistä, kun hän kertoo, että isäksi tuleminen on saanut hänet miettimään, ettei albumiensa kutsuminen omiksi lapsiksi ole mikään tuulesta temmattu vertauskuva.
– Ajatellessani sitä hetkeä kun lapseni menevät kouluun tai lähtevät lopulta kotoa omilleen… Se tulee tuntumaan noin tuhatkertaisesti samalta kuin se, kun saan albumin valmiiksi ja päästän sen käsistäni.
– Ihan kuten lapset alkavat elää omaa elämäänsä ja etsiä tarkoitustaan, myös albumit irtaantuvat minusta sillä hetkellä, kun päästän ne painoon, ja niiden todellinen merkitys avautuu myös itselleni vasta paljon myöhemmin. Olemme kyllä kasvattaneet ne vuosien kovalla työllä, mutta emme voi hallita sitä, mitä albumeista oikeasti tulee.
– Nytkin uudet kappaleet ovat olleet osa jokapäiväistä elämäämme yli kahden vuoden ajan. Olemme syleilleet niitä ominamme, käsitelleet asioitamme niiden kautta ja työstäneet niitä sisäänpäinkääntyneesti. Se on palkitsevaa, ehdottomasti, mutta yhtä kiinnostavaa on, miten kaikki muut tulkitsevat niitä tunteita.
– Kun nousemme vielä joskus lavalle ja soitamme näitä kappaleita, ne eivät ole enää meidän. Ne ovat ihmisten. Se on hermostuttavaa. Jännittävää. Se on kuin se hetki, kun päästää ensimmäistä kertaa tyttärensä kouluun ja toivoo, että kaikki ottaisivat hänet hyvin vastaan eikä häntä kiusattaisi, mutta asian kanssa on voimaton.
– Voin vain toivoa, että tekemäämme musiikkia rakastetaan, mutta loppupeleissä… Onneksi en enää määritä itseäni musiikin kautta, kuten joskus ennen, ja koen olevani jotain muutakin kuin vain musiikkini.
Elämäntyönä alkukantaiset tunteet
Duplantier kertoo toistuvasti keskustelun aikana olevansa rauhaton sielu, joka saattaa tulistua tai innostua hetkessä ja rauhoittua tai kyllästyä yhtä nopeasti. Joskus se on tuottanut haasteita.
Hän itsekin haluaa haastaa ja tulla haastetuksi. Sen huomaa, kun häneltä utelee lähtökohtia, joista Fortitude-albumi lähti syntymään. Duplantier pyytää tarkennuksia siitä, mitä haluan tietää, koska taidetta on mahdotonta pukea sanoiksi. Pyydän häntä kuvailemaan Gojiran musiikin matkaa visiosta valmiiksi kappaleeksi.
Gojira: Mario Duplantier (rummut), Jean-Michel Labadie (basso), Joseph ”Joe” Duplantier (kitara ja laulu) ja Christian Andreu (kitara).
– Mielikuvat siitä, mitä haluan tällä musiikilla tehdä, ovat aina todella sumeita, Duplantier sanoo lopulta.
– Musiikki on jotain, mitä ei voi koskettaa. Sitä ei voi määrittää. Se on mystistä. Ne mielikuvat, joita päähäni muodostuu, eivät ole suoranaisesti ääntä tai kuvia, vaan ennemmin tunnetta.
– Musiikki epäonnistuu helposti, jos ajattelee sitä arkkitehtonisesti, kuin talon rakentamista. Päättää piirustuksilla, millaisen kokonaisuuden haluaa tehdä ja seuraa suunnitelmaa orjallisesti sen jokaista osasta myöten. Olen myöntänyt itselleni, ettei alkuperäinen visioni ole vielä valmis.
– Haluan aina luoda jotain voimakasta. Juuri voima oli asia, joka kiehtoi minua metallimusiikissa jo nuorena. Se ravisteli minua ja sai minut käsittelemään asioita. Osaksi kyse oli suoraan sanoista, mutta valtaosa siitä oli jonkinlaista käsittämätöntä alkukantaista voimaa, joka virtasi kehoni läpi.
Pohdiskelevan laulaja-kitaristin naamalle leviää yhä leveämpi hymy hänen kertoessaan siitä, miten hän on kokenut voiman merkityksen myös lavalla todistaessaan yleisön silmiin keikan aikana syttyvää paloa.
– Yleisin hehkuttava palaute keikoistamme on varmasti se, kun joku kirjoittaa, että ”keikka sulatti naamani”. Onko se hyvä asia? Ilmeisesti on! Ja tuohan tarkoittaa vain sitä, että ihmiset haluavat yhä tuntea jotain.
– Elämäntyömme on saada ihmiset tuntemaan jotain ja herättää heidät ajattelemaan. Haluamme nostaa esiin niitä alkukantaisimpia fiiliksiä, joita olemme itsekin kokeneet metallin parissa. Se on mielestäni taiteen tehtävä. Musiikin, elokuvien ja runouden. Tavoittaa tunteet sisimmästämme.
– Meitä inspiroi voima. Haluan kanavoida sitä musiikkiimme ja luoda voimaa, joka inspiroi kuulijoitamme. Haluamme pitää huolen, ettei tämä ketju katkea. Emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta teemme oman osamme ihmisten ravistelemiseksi, jottei heistä tule laumaa aivokuolleita olentoja.
Abstrakti visio todellisuudeksi
Miten on mahdollista tuoda musiikiksi asti jotain sellaista, joka on olemassa vain taiteilijan päässä jonkinlaisessa abstraktissa muodossa? Sen kyllä tuntee, mutta sitä on mahdotonta pukea sanoiksi edes itselleen.
Duplantierin mukaan kaikki lähtee avoimuudesta, uteliaisuudesta ja halusta kokeilla kaikkia mahdollisia ilmaisutapoja kaavoihin kangistumatta. Juuri siksi Fortitude vaati useita vuosia syntyäkseen. Tänä aikana joistakin Duplantierin ideoista muodostui jotain sellaista, mistä hän ei osannut alun alkaen edes haaveilla.
– Kun alan hahmotella kappaletta, se on kuin silmien siristelemistä yrittäessäni saada selvää hieman epätarkasta kuvasta. Kun saa siristeltyä tarpeeksi, kuva saattaa olla hieman erinäköinen kuin odotti.
– Mietipä, millaista on katsoa syksyllä piiskaavaa sadetta ja putoavia lehtiä, tai vaikka kivenlohkaretta tippumassa vuorenrinnettä pitkin. Saada siitä ihan tietty intuitio ja koettaa muuntaa se tunne musiikiksi. Voi vain yrittää hyräillä jonkin riffinpätkän oikeanlaisella intensiteetillä puhelimeensa, mutta sitten se hetki on jo ohi.
– Joskus turhauduin hirveästi, jos en saanut vietyä alkuperäistä ajatustani musiikiksi asti. Nyt olen tajunnut paremmin, että visio voi vain vahvistua ja kirkastua, kun kokeilee sitä bändin kanssa erilaisilla soundeilla ja tuotantotavoilla. Sen alkuperäisen tunteen on oltava inspiraatio, ei orjuuttava ja pakonomainen asia.
– Visio on yksi asia, bändin ihmiset ovat toinen, halumme etsiä uusia ilmaisukeinoja on kolmas ja tapamme tuottaa levyjä on neljäs. Samasta visiosta voi saada aikaan monia erilaisia asioita, ja kyse onkin ennemmin siitä, miten uskallamme haastaa tietoista mieltämme ottamaan selvää, mitä alkukantainen vaistomme yrittää viestiä.
Prosessi aiheuttaa Duplantierin puheista päätellen sekä palkitsevia että turhauttavia kokemuksia, mutta hän vaikuttaa hyväksyvät arvaamattomuuden osaksi luovuutta.
– Totta kai musiikilla on rajansa. Myös metallibändin ilmaisukeinoilla on rajat. On olemassa tietty määrä soundeja ja sointuja. Koko musiikissa on usein kyse siitä, että yritämme ilmaista itseämme sen kautta mahdollisimman tyydyttävästi, mutta aina se ei vain kerta kaikkiaan ole mahdollista siinä muodossa kuin olimme etukäteen ajatelleet.
– Useammin käy niin, että idea on vain nuotti siellä, toinen täällä, ja niistä muodostuu jokin riffinpätkä. Sitten soitamme sitä bändinä ja kuulen soiton seassa melodian, jota ei ollut alun perin olemassakaan! Tätä voisi verrata siihen, miten se, mitä emme soita, on yhtä tärkeää kuin se, mitä tietoisesti soitamme.
– Tuollaiset hetket saavat tuntemaan, ettei musiikkimme ole täysin ohjaksissamme emmekä voi, eikä meidän pidäkään voida, hallita sitä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja sen sijaan, että musiikin ja bändin vuorovaikutuksen odottamattomista tuloksista turhautuisi, tietoisesta minästään on vain yritettävä päästää aina välillä irti.
Gojira ei otakaan itseään liian vakavasti. Se on yhä utelias. Se haluaa kokeilla. Se haluaa kyseenalaistaa itseään. Vakavien teemojensakin keskellä se haluaa pitää hauskaa musiikin yksityiskohdilla.
– Vaikka sanoinkin, että kun julkaisemme levyn, se ei ole enää meidän omaisuuttamme, Fortitudella on mukana paljon juttuja, jotka olemme tehneet ihan vain omaksi huviksemme, pikkuhiljaa rentoutunut Duplantier myhäilee.
– Äänitimme Born for One Thingin kertosäkeeseen vahingossa yhden lisämelodian väärällä mikrofonilla. Se kuulosti aluksi ihan väärältä, mutta lopulta siinä cowboymaisessa kitaramelodiassa olikin aivan omaa charmiaan ja päätin säilyttää sen. Se sovitus on kaikkien oppikirjojen vastainen ja juuri siksi särmikäs.
– Yhtenä päivänä kävimme ostamassa lähikahvilasta voileipiä ja lainasimme sieltä lautasia. Kun Mario soitti yhden kappaleen rumpuja, halusin hakata jotain mukana, ja niinpä paukutin niitä lautasia. Se kuuluu levyllä! Emme siistineet sitä pois. Yrittäkääpä löytää se!
– Kuinka moni on hakannut roskiksia rumpuina lapsena? Me teimme sitä studiossa. Siellä oli metallinen roskapönttö, josta otimme kannen, ja kun emme löytäneet sopivaa virvelisoundia, vastaus löytyi kirjaimellisesti roskiksesta. Päädyimme käyttämään sitä aika monessa kappaleessa. Onnea etsintään!
Omilla aaltopituuksillaan
Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä Ranskan Bayonnessa perustettu Gojira on itsenäistynyt sitä enemmän, mitä pidemmälle se on urallaan edennyt, ja samalla myös sen kuulijamäärät ovat sen kuin kasvaneet.
Tämä on valanut yhtyeeseen luottoa sen suhteen, että vaikka muottiin asettuminen valtaa alaa, bändien omalle soundille on yhä tilausta.
– Olen vähän… ongelmallinen… Olen vähän friikki tiettyjen asioiden suhteen, Joe Duplantier hymähtää hetken emmittyään.
– Tunnen olevani vähän ”off” verrattuna moniin muihin ihmisiin. Olen omalla tavallani hyperaktiivinen, ja jos en tee tonneittain asioita, minusta tuntuu että räjähdän. Tai sulan. Minussa on ollut aina sellaista tiettyä intensiteettiä, joka on niin syvällä olemuksessani, että kanssani voi olla välillä hieman vaikeaa päästä samalle aallolle.
Fortitude on edeltäjänsä Magman lailla Joe Duplantierin itsensä tuottama albumi.
– Tiedän, että ulkopuolinen tuottaja voisi viedä albumimme ”seuraavalle tasolle”, tuoda mukaan ammattimaisuutta ja saada ne soundaamaan uskomattoman hyvältä. Lisäksi monilla tuottajilla on kyky saada bändit ylittämään itsensä myös soittajina, mutta… haluamme itse rakentaa ja kyseenalaistaa sen soundin, josta Gojira muodostuu.
– Saatan löytää itseni viideltä aamuyöllä kokeilemasta kaikenlaisia soundijuttuja ja efektejä, jotta saisin luotua juuri sen oikean tunteen herättävän äänen. En tiedä, löytyykö maailmasta ainuttakaan tuottajaa, joka kykenisi olemaan tällä tavalla läsnä määrätietoisen epämääräisessä tekemisessämme, joten teen asiat ennemmin itse.
– Olemme luomassa signature-soundia. Gojira-soundia. Se on soundi, joka ärsyttää monia ja kiehtoo toisia. Se ei päästä ketään helpolla. Jonkun mielestä se on jotain mielettömän voimakasta, ja toiset saattavat kokea, että siitä uupuu kaikki tarttumapinta. Emme yritä miellyttää kaikkia. Haluamme vain kuulostaa itseltämme. Gojiralta.
Duplantier tarkentaa, että hän kokee olevansa ennen kaikkea tuottaja eikä esimerkiksi laulaja tai edes kitaristi, miksi hänet useimmiten yleisön silmissä mielletään.
– Olen itseoppinut laulaja, ja tekniikkani on kaikkea muuta kuin ammattimainen. En ole koskaan treenannut kitaransoittoa niin, että haluaisin kyetä hulluihin kitarasooloihin, enkä osaa hifistellä kitarakamojen kanssa kuten monet muut. Signature-kitaranikin suhteen olin enemmän huolissani väristä ja muodosta kuin teknisistä osasista.
– Tuottajana olen toista maata. Tuottamiseen tunnen intohimoa ja pistän siihen valtavasti ajatusta ja energiaa. Veljeni Mario on tässä minulle suuri tuki. Meille tuotanto on tärkeä osa albumin soundia eikä vain jonkinlainen pakollinen osa sitä, miten musiikki saadaan levylle. Tuotanto vaikuttaa musiikkiin ratkaisevalla tavalla.
– Pohdin jatkuvasti, voimmeko käyttää erilaisia mikityksiä, vahvistimia, pedaaleja tai muita ratkaisuja vahvistaaksemme viestiä, jonka haluamme musiikillamme välittää. Fortitudella kitarasoundin oli määrä olla raaka, ei liikaa päällekkäisiä raitoja, ja bassosoundin suuri. Sellaista voimaa, joka takoo tunteen kaiken läpi.
– Olisimme voineet rakentaa levylle ”wall of soundin”, tehdä siitä todellisen Trump Towerin, mutta sen sijaan Fortitude on… runollisempi… kuin vanha, elämää nähnyt rakennus, joka ilmentää tekijöidensä persoonia.
Kaikkialla läsnäoleva voima
Fortitude ei ole mikä tahansa metallialbumi. Se ei ole riffilevy, eikä se nojaa myöskään kertosäkeisiin. Sen kappaleista voi olla haastavaa poimia itsestään selvästi tarttuvia melodioitakaan.
Gojiran on annettava virrata lävitseen. Se on koettava. Joe Duplantier sanoo, että tämä on se tapa, jolla hän haluaa ilmaista itseään. Luomalla kokonaisvaltaisia, ajatuksia herättäviä kokemuksia.
– Tavoitteenamme on käyttää voimaamme kysyäksemme kysymyksiä ja herättääksemme ajatuksia siitä, mihin olemme menossa lajina, ja tämän aiheen käsittely on toisinaan hyvin kuluttavaa, Duplantier sanoo.
– Käymme läpi valtavan luomisen tuskan kyetäksemme ilmaisemaan asiat haluamallamme tavalla. Menemme studioon ja vietämme jopa kaksi vuotta siellä helvetin loukossa kokeillaksemme kaikenlaista ja löytääksemme onnekkaasti oikeat ratkaisut.
Yhä innostuneempi Duplantier alleviivaa, ettei Gojiran valitsema tyyli todellakaan ole ainoa oikea tai jotenkin ylevämpi tapa luoda musiikkia.
– Elämässä ja ihmisessä on paljon eri puolia, joille kaikille on oma aikansa ja paikkansa, hän summaa.
– Jotkin bändit haluavat vain bailata ja pitää hauskaa musiikillaan. He haluavat soittaa jättimäisiä melodioita ja kertsejä, nostaa yleisön edessä nyrkit ilmaan ja kokea euforisen vuorovaikutuksen, kun heidän luomansa fiilikset herättävät yleisössä voimakkaita reaktioita. Siinähän se sana jälleen tulikin. Voima. Voima on läsnä kaikkialla.
– On aivan mahtavaa, kun jokin bändi onnistuu irrottelemaan levy toisensa perään tissien, tulen ja rock’n’rollin voimalla. Jotkin näistä bändeistä laulavat treeniksellä kaljanjuonnista, menevät studioon, soittavat kappaleet narulle tutuilla suosikkikamoillaan ja se on siinä, koska he haluavat ikuistaa välittömyyden tuolla tavalla.
– Joskus nämä bändit luovat uskomattoman voimakkaita ja vaikuttavia levyjä. Ajattelepa Motörheadiä ja Panteraa. Haluaisitko niiden tekevän syvällisiä ja filosofisia kappaleita? Et helvetissä! Näitä bändejä pidetään jotenkin juntteina, koska ne laulavat suoraan niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä. Näiden bändien musiikin voimaannuttava vaikutus yltää paljon pidemmälle kuin aiheisiin, joista ne laulavat.
Laulaja-kitaristi jatkaa, että pohdiskelevan ja irrottelevan musiikin luomat ääripäät saavat hänet usein ymmärtämään, mihin hän Gojirassa tähtää.
– Fortitude ei ole väkivaltainen levy, sen voin sanoa. Sen sävy on ennemmin toteava. Emme viihdytä tai anna vastauksia, vaan herätämme kysymyksiä. Haluamme haastaa kuulijan, joskus kärjistäen ja irvistäen.
– Halusimme tuoda toteamuksiin voimaa sanomalla asioita eri sävyillä. Into the Storm ja Grind ovat hyökkääviä ja intensiivisiä, riffivetoisempia kappaleita, joissa sanomme asiat suoremmin ja odotamme, että saamme aikaiseksi juuri sitä kansan haluamaa naaman sulamista.
– Salakavalampi on esimerkiksi nimibiisin ja The Chantin yhdistelmä. Luulenpa, että jos ihmiset kuuntelevat sitä vaikka vähän pilvessä, he tulevat tarkistamaan useaan kertaan, mitä helvettiä he oikeastaan kuuntelevat. Tuo trippi on hyvä esimerkki siitä, miten tietty aiheutettu mielentila merkitsee yhtä paljon kuin sanotut sanat.
Pienten oikeiden tekojen merkitys
Palaamme pisteeseen, josta keskustelu alkoi: niihin syvimpiin tunteisiin, joista koko Fortitude-levy on ammennettu, ja joita Duplantierin on pakko purkaa musiikkiinsa pysyäkseen järjissään.
Fortitude on tarkkasilmäinen albumi, joka tarkastelee maailmaa ja ihmiskuntaa monista kulmista, mutta sen ytimessä on ajatus ihmisen itsekkyydestä. Ihmiskunnasta, joka tiedostaa olevansa kuluttamassa itsensä ja koko maapallon loppuun, mutta jatkaa siitä huolimatta tietoisesti kohti väistämätöntä kadotusta.
– Ihmiskunnan loppu ei ole hyvä tai paha asia, koska hyvä ja pahakin ovat ihmisen keksimiä konsepteja, jotka ovat syntyneet omista ylemmyydentunteistamme, Duplantier aloittaa.
– Kysymme albumilla, minkä takia ihminen on keksinyt hyvän ja pahan, oikean ja väärän konseptit, mutta ei kykene noudattamaan omia kultaisia sääntöjään. Maailmamme on tulessa ja meidän pitäisi herätä siihen.
– Kysymme myös, mihin voi luottaa maailmassa, jossa oman sydämen seuraaminen on mutkikasta, korruptoituneisiin hallituksiin ei voi luottaa eikä älyynkään täysin nojata, koska olemme niin monille vaikutteille alttiita. Olemme sekoittuneet niin monimutkaiseen eettisyyden verkostoon, että se hämärtää moraaliamme.
Fortitude tarkoittaa suoraan käännettynä mielenlujuutta, jonka perään Gojira kyselee todella suorasanaisesti.
– Levy yrittää valaa ihmisiin tahtoa pysyä vahvana ja tehdä elämässään eettisesti oikeita valintoja. Ei valitsemaan asioita, jotka ovat helppoja, mukavia tai itselle edullisia, vaan niitä, joiden tietää sydämessään olevan oikein.
– Onko kenenkään mielestä oikein haalia maallista mammonaa niin paljon kuin mahdollista, elostella menemään, ajella isoilla autoilla, syödä päivittäin hampurilaisia ja polttaa koko planeetta maan tasalle? Vai pitäisikö meidän välittää muusta elämästä ja olla myötätuntoisempia? Kenen mielestä ensimmäinen on oikein?
Duplantier ei mene kipsiin, kun kysyn häneltä konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä liki jokainen meistä voisi tehdä maailman ja ihmiskunnan eteen. Hän ei maalaile taivaanrantoja vaan korostaa pienten tekojen merkitystä.
– Jokaisen meidän pitäisi keskittyä olemaan parempi ihminen. Se ei tarkoita nätimpää tai rikkaampaa, vaan asian voi summata yksinkertaisesti siten, että meidän tulisi ajatella asioita enemmän sydämellä.
– Maailma on ajautumassa turhaan kiireeseen. Unohtakaa se hetkeksi. Keskittykää olemaan enemmän läsnä perheellenne, sisaruksillenne, puolisollenne, lapsillenne ja vanhemmillenne. Älkää kuitenkaan eläkö vain omassa kuplassanne. Ihmiset arjessanne ovat lähimmäisiänne. Suokaa edes muutama sekunti aikaanne ja ajatuksianne kodittomalle kadulla sen sijaan, että sivuuttaisitte hänet.
– Mitä jos ruokakaupassa ollessasi ostaisitkin rasvaisen, kidutetusta eläimestä valmistetun lihamakkaran sijaan soijamakkaraa, joka maistuu täsmälleen samalta, kun dippaat sen siihen samaan bbq-kastikkeeseen kuin lihan?
– Jos me kaikki tekisimme tällaisia pieniä valintoja sen mukaan, minkä TIEDÄMME olevan oikein, kenenkään meistä ei tarvitsisi musertua kantaessaan koko maailman taakkaa harteillaan, vaan tekisimme kaikki oman pienen osamme. Ei ole väliä, missä ihminen asuu tai onko hän rikas vai köyhä, kunhan hän tekee sen, minkä tietää olevan oikein.
– Tämä saattaa kuulostaa kornilta hippilätinältä, mutta tiedätkö, miksi ajattelet niin? Siksi, että tiedät minun olevan oikeassa. En sano tässä mitään uutta tai mullistavaa. En mitään sellaista, jolla nostaisin itseäni jalustalle tai katsoisin muita alaspäin. Ihminen tietää, mikä on eettisesti oikein. Meidän on toimittava sen mukaan. Nyt.
Ihmiskunta ristiriidassa
Jos se ei ole vielä tullut selväksi, Joe Duplantier ei pelkää sanoa mitä ajattelee. Hän ei myöskään kaihda kirjoittaa Gojiran sanoituksiin toteamuksia, jotka saattavat tuntua kuulijoiden korvissa syyllistäviltä.
Laulaja-kitaristi palaa aiempaan pohdintaansa siitä, että kaikenlaiselle musiikille ja taiteelle on paikkansa ja huokaisee sitten syvään todetessaan, että hänen vain on pakko sanallistaa se, mitä hän ympärillään näkee. Senkin uhalla, että kaunistelemattomuus tekee Gojiran musiikista joidenkin korvissa luotaantyöntävää.
– En voi sille mitään, että koen ihmiskunnan kulkevan juuri nyt taaksepäin. Ihan kuin olisimme menettäneet jotenkin kollektiivisesti muistimme ja unohtaneet ison osan koko lähihistoriastamme, Duplantier mutisee päätään pudistellen.
– Kun katsoo, mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt, on mahdoton uskoa, että toisesta maailmansodasta ja holokaustista on vasta 80 vuotta. Luulin sen olevan asia, joka on ohjelmoitu mieliimme sadoiksi, jopa tuhansiksi vuosiksi, ja että olisimme oppineet siitä jotain.
– Olen kuullut, että nuoret pitävät Adolf Hitleriä fiktiivisenä hahmona. Holokaustin traumoja vähätellään kaukaisena menneisyytenä, ja samaan aikaan äänestämme valtaan ihmisiä kuten Donal Trump ja Jair Bolsonaro [Brasilian presidentti]. Elämme uudelleen 1920- ja 1930-lukua. Massamurhat ovat vain yhden askeleen päässä. Tai itse asiassa niitä tapahtuu koko ajan. Tälläkin hetkellä. Me vain hyväksymme ne hiljaisesti.
– Kun olin hyväuskoinen nuori ja ajattelin vuotta 2020, kuvittelin maailman, jossa lentävillä autoilla kulkeva ihmiskunta on saavuttanut rauhan, keksinyt syöpälääkkeen ja selvittänyt suurin piirtein olemassaolomme tarkoituksen. Nyt olemme ehkä kauempana rauhasta ja ratkaisuista kuin koskaan ennen ihmisen historiassa.
– Internet on yksi äärimmäisimmistä esimerkeistä. Miettikääpä sitä. Ihan tosissanne. Se on väylä, jonka kautta voisimme jakaa ihmiskuntana valtavasti tietoa. Yhdistää kaiken viisautemme. Löytää yhdessä ratkaisun kaikkeen. Ja mitä olemme tehneet siitä? Sotatantereen, joka ei ole ihmisiä yhdistävä vaan erkaannuttava paikka.
Vakavien aiheiden äärellä jo hieman tulistuneen Duplantierin kasvoille nousee jälleen leveä virne, kun kevennän keskustelua utelemalla, miten paljon hän itse kokee muuttuneensa Gojiran elinaikana.
Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Terra Incognitan tasan 20 vuotta sitten, ja jos sen tekstejä vertaa bändin nykyisiin, voi huomata merkittäviä eroja sekä sanoitusten sanomassa että äänenpainoissa.
– Olin siihen aikaan rutkasti komeampi, mutta myös niin paljon naiivimpi, ettei charmille ollut oikein käyttöä, Duplantier hekottelee nostaessaan hupun viimein pois päästään.
– On tietenkin hyvä, että tunnistaa menneensä 20 vuodessa elämässään eteenpäin, ja että omat lyriikat pistävät hieman hymyilyttämään, mutta samalla olen tunnistanut menneisyyden itsestäni piirteitä, joita kaipaan.
– Yksi tärkeimmistä on herkkyys, jonka opetteleminen osaksi itseäni oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa onnistuin siinä. Nyt olen ehkä vanhempi ja itsevarmempi, mutta myös kyynisempi ja vihaisempi. Annan ympäröivän maailman asioiden hermostuttaa itseäni ihan liikaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vihaisemmaksi ihmisten epäempaattisuus ja itsekkyys minut tekevät. Siksi tarvitsen Gojiraa nyt enemmän kuin koskaan.
KAINALO: Todellista metalliveljeyttä
Mario Duplantier on paitsi Gojiran huipputaitava rumpali myös laulaja-kitaristi Joe Duplantierin pikkuveli. Veljeys on vaikuttanut paljon siihen, miten määrätietoinen bändi Gojirasta on vuosien kuluessa tullut.
Musiikillaja Gojiralla on Marion mukaan ollut suuri merkitys siinä, että hänen ja Joen veljeys vahvistui iän myötä.
– Ennen kuin aloin soittaa rumpuja, minä ja veljeni emme olleet erityisen läheisiä, Mario muistelee.
– Minulla oli hyvin erilaiset intohimot kuin Joella. Olin ihan hulluna jalkapalloon ja tennikseen, aina ulkona urheilemassa kavereiden kanssa ja erittäin sosiaalinen lapsi. Joen löysi yleensä lukemasta. Veljeni oli hyvin erilainen. Hänellä oli ongelmia koulussa, hän koki maailman paljon uhkaavampana paikkana eikä hänellä ollut kovin montaa kaveria.
– Joe näki asiat jo nuorena omalla tarkkasilmäisellä tavallaan. Samalla kun minä nautin maailmasta täysin rinnoin, hän näki tavallaan kulissien taakse ja koki isomman kokonaisuuden, mikä sai hänet etsimään syitä siihen, miksi maailma on sellainen kuin on. Siitä seurasi paljon turhautumista.
– Polkumme kohtasivat, kun löysimme vuoron perään Metallican. Joe tutustui bändiin ensin ja vaati minua kuuntelemaan sitä. Se ei ollut minulle mikään läpihuutojuttu. Metalli oli ihan liian kovaäänistä. Pelkkää meteliä. Mutta Joe jatkoi painostamistani aina kun oli mahdollista.
– Kun Joe on jonkin asian suhteen todella intohimoinen, hän osaa näyttää ne fiilikset ja tartuttaa intohimon kehen tahansa. Hän on ihminen, joka saa muut innostumaan pitämästään elokuvasta vain kuvailemalla sen juonta eläväisellä ja innostuneella tavallaan.
– Lopulta, ollessani 12-vuotias, olimme autossa äitini ja Joen kanssa, ja veljeni laittoi Orion-instrumentaalin soimaan. ”Kuuntele tätä bassoa! Kuuntele tuota kitarasooloa!” Joe hehkutti takapenkillä. Suljin silmäni, ja jotenkin Metallica ja samalla koko metalli aukeni minulle tuolla hetkellä. Se oli jotain, mitä en ollut kokenut koskaan aiemmin.
– Pyysin veljeäni äänittämään kaikki suosikkibiisinsä Metallicalta nauhalle ja ymmärsin askel askeleelta Joen intohimon metalliin. Siitä eteenpäin musiikki alkoi olla yhdistävä tekijä minun ja Joen välillä.
Jatkuvasti hymyilevä Mario on jo videopuhelukohtaamisen perusteella hyvin erilainen persoona kuin veljensä, mutta hän kertoo arvostavansa todella paljon kaikkea Joen kanssa kokemaansa. Ylä- ja alamäkineen.
– Saan kiittää veljeäni niin monesta asiasta. Gojira on kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä ja onnistuneimmista asioista. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos heräämistä musiikkiin ei olisi tapahtunut. Elämä bändissä ei ole aina helppoa, mutta 90 prosenttia ajasta en todellakaan kadu, että valitsin musiikin esimerkiksi urheilun sijaan.
– Tietenkin riitojakin on riittänyt. Varsinkin teini-ikäisenä minua risoi, että Joe oli minua vanhempi ja hieman kypsempi, minkä myötä hän oli aina vähän dominoiva minua kohtaan. Se ei ole muuttunut vieläkään! Olen vielä 39-vuotiaanakin pikkuveli. Kuka tahansa, jolla on isoveli, tietää varmasti, mitä tarkoitan, hah hah!
– Muistan, kun olin 16-vuotias ja meinasin rikkoa oven hakkaamalla sitä vain sen takia, että olimme eri mieltä jostain ihan pikkuasiasta. Tuollaiset purkaukset ovat ihme kyllä olleet aika harvinaisia. Jotenkin kykenemme sietämään toisiamme kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa.
– Suurimman osan ajasta olemme toisillemme kuin kirittäjiä. Välillämme ei ole minkäänlaista valtataistelua, vaan me jaamme samanlaisen musiikkimaun, ymmärrämme toistemme päämäärät ja tiedämme, milloin jokin riffi junttaa liikaa tai milloin jokin melodia on liian imelä. Joskus pelkkä katseiden vaihtaminen riittää merkiksi siitä, toimiiko jokin juttu vai ei.
– Tärkeä avain tässä on ollut, ettemme tuomitse toistemme ideoita heti. Eräänlainen kirjoittamaton sääntö on, että annamme niille viisi minuuttia. Toinen saa osoittaa, mitä hän tarkoittaa jollakin idealla tai yksityiskohdalla. Olemme ehkä itsepäisiä perfektionisteja, mutta myös samalla aaltopituudella.
– Välillämme on aina ollut hyvä tasapaino kunnioittamisen ja haastamisen suhteen. Jotain sellaista, mitä vain veljeksillä voi olla. Ymmärrämme toisiamme jollain alitajuisella tasolla ja tunnistamme myös ne hetket, jolloin on parempi pitää turpansa kiinni.
Julkaistu Infernossa 4/2021.