”En kuule folk metal -sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta” – haastattelussa Korpiklaanin Jonne Järvelä

Korpiklaanin Jylhä-albumilla perinteiset kansantarut kohtaavat murhatarinoiden modernin folkloren. Bändi säestää niitä entistä raskaammalla musiikilla, joka ei tunnusta rajoja. Tähän on tultu vuosikymmenten kiertämisen ja kirjoittamisen kautta, elämän ajamana. Jonne Järvelä on varma, että tästä myös jatketaan.

Kuva: Markus Lehto

Jylhää ei voi kääntää. Kuten Korpiklaanin levy-yhtiö Nuclear Blast tiedotteessaan kertoo, sana viittaa karuihin, kauniisiin ja majesteettisiin asioihin, mutta sille ei löydy suoraa vastinetta englannin kielestä. 

Juuri siksi se onkin oikein hyvä nimi Korpiklaanin kaltaisen folk metal -bändin uudelle albumille. Genren viehätys perustuu nimenomaan kiehtovaan vierauteen, sellaiseen eksotiikkaan, jonka voi kyllä ymmärtää, mutta jota on paha selittää tyhjentävästi sellaiselle, joka ei ole katsonut asioita tietynlaisten lasien läpi, toisen maailman sisältä. 

Ja kun sen ymmärtää, ei tarvita sanoja. Siksi Korpiklaanikin tekee uudet biisinsä suomeksi. 

Jylhä valmistui vuoden 2020 mittaan. Kuten niin monelle muullekin esiintyvälle taiteilijalle, bändin pääjehulle Jonne Järvelälle se oli vierasta ja outoa aikaa. Kodistaan Lahden keskustan liepeiltä tavoitettu muusikko naurahtaa, ettei ole ollut yhtä paljon perheensä parissa viiteentoista vuoteen, ja se on erikoinen fiilis. 

Vaikka aina ei siltä vaikuta, asioilla on tapana ellei järjestyä niin ainakin edetä. Vaikkeivät kiertueet viime vuonna vieneet Korpiklaania maailmalle entiseen tahtiin, bändin tiimoilla on ollut monenlaista säpinää, eivätkä työt taaskaan tekevältä loppuneet. 

Sillä välin, kun kulissien takana alettiin paiskia lujasti hommia Jylhä-levyn eteen, julkisuuden puolella lanseerattiin Korpiklaanin oma votka ja jopa partaöljy. Bändi myös soitti livenä netissä, ja loppukesällä julkaistiin Sarcofagus-mies Kimmo Kuusniemen ohjaamat kiertuedokumentit Made in Russia ja Live in Japan. Siinä sivussa vanhasta ja mieleenpainuvasta Beer Beer -kappaleesta tehtiin versioita monella eri kielellä natiivilaulajien avustuksella. 

Jylhän tekemisen kannalta olennaisinta oli, että bändin pitkäaikainen rumpali, seitsemäntoista vuotta Korpiklaanissa soittanut Matti ”Matson” Johansson jätti Korpiklaanin joulukuussa 2019 (mistä lisää tuonnempana). Tilalle kiinnitettiin Profane Omenissa, Jonne Järvelän soololevyillä ja vähän Korpiklaanin Kulkijallakin soittanut Samuli Mikkonen. Matson puolestaan liittyi hiljattain thrashpioneeri Prestigeen. 

Miehistönvaihdos oli Korpiklaanin uralla varsin poikkeuksellinen tapaus. Jonne Järvelä on Korpiklaanin perustajajäsen, ja pian parikymmentä vuotta toimineesta bändistä ei ole ennen Matson–Mikkonen-episodia varsinaisesti vaihdettu kuin viulisti Hittavainen Tuomas Rounakariin ja hanuristi Juho Kauppinen Sami Perttulaan. Kitaristi Cane Savijärvi soitti jo bändin toisella albumilla Voice of Wildernessillä (2005), ja basisti Jarkko Aaltonen tuli mukaan Tales along This Roadilla (2006). 

Kokoonpanon ohella Korpiklaanissa on aina ollut vakaata sen perimmäinen identiteetti. Tämä käy ilmi Infernon avustajanakin tunnetun Markus Laakson kirjoittamasta Folk Metal Big 5 – Suomalaiset folk metal -jättiläiset -kirjasta, jonka Like julkaisi keväällä 2020. Toisin kuin jotkut muut genreen luetut yhtyeet, Korpiklaani heiluttaa folk metalin lippua hyvillä mielin. 

– Me ollaan ihan perusfolkmetallia, Järvelä vakuuttaa. – En kuule siinä sanassa minkäänlaista negatiivista kalsketta. Ja sehän on niin, että kun bändi on kerran johonkin lokeroon laitettu, ei yhtyeen kannata lähteä sitä sössimään. 

Klaanin johtaja jatkaa kuuluvansa suorastaan mielihyvin sellaiseen skeneen kuin kotimainen folk metal sattuu olemaan. Suomessa bändien välit ovat hyvässä mielessä aivan erilaiset kuin ulkomaisilla saman alan yhtyeillä. 

– Monissa muissa maissa bändit eivät puhalla yhteen hiileen. Suomalaisten välillä taas ei ole minkäänlaista kilpailuasetelmaa. Tässä skenessä on siistiä juuri se, että toisilta voi pyytää neuvoja ja apua. Jopa kiertueita suunnitellaan niin, etteivät bändit ole yhtä aikaa samoissa paikoissa tallomassa toistensa varpaita.

– Se toimii tosi hyvin. Piirit ovat pienet ja kaikkien kanssa ollaan tekemisissä. Me ollaan hyviä kavereita esimerkiksi Moonsorrow’n tyyppien kanssa. Äskettäin olin käymässä Finntrollin Samin luona, ja yökyläilyksihän se taas lipsahti, kun juopottelemaan alettiin. Me kuunneltiin toistemme uusimpia äänityksiä ja meillä oli tosi hauskaa.

Korpiklaanin Painkiller

Jonne Järvelä vietti suuren osan viime vuodesta kotistudiossaan, missä oli puolensa. Kun työt oli tehty, hänellä oli kerrankin aikaa ja mahdollisuus viettää aikaa läheistensä kanssa. Normaalielämästään poiketen Järvelän ei tarvinnut työpäivän päätteeksi kuin kavuta kellarista yläkertaan, ja niin lasten kuskaaminen harrastuksiin sun muu sukuloiminen sujui ihan tuosta vain.

Toki liikenne kulki kellarin portaita toiseenkin suuntaan. Järvelä mainitsee, että osa hänen jälkikasvustaan on kiinnostunut faijan musiikista enemmän, osa vähemmän. Tinja-tytär on ollut mukana parilla Korpiklaanin videollakin. 

– Nuorimmainen menee ihan suvereenisti kouluun Korpiklaani-pipo päässä. Lapsilla on kuitenkin ihan omat mielibändinsä, eivät ne Korpiklaania kuuntele.

Jonne Järvelän koti on viime vuosina muodostunut Korpiklaanille aina vain tärkeämmäksi paikaksi. Edellislevy Kulkijan (2018) aikaan Järvelä jopa ennusteli Infernolle, että seuraava albumi saatetaan äänittää kokonaisuudessaan hänen omassa studiossaan. 

Profetia ei käynyt toteen aivan viimeistä piirtoa myöten. Järvelän pajalla kyllä tehtiin demoja sekä esituotantoa ja äänitettiin myös lopullisia raitoja, mutta Korpiklaani päätyi käyttämään toistakin studiota. 

– Me äänitettiin rummut avarammassa tilassa. Kotistudioni katto on vähän liian matalalla siihen tarkoitukseen. Loppujen lopuksi halusin äänittää myös laulut siellä. On nimittäin ihan oma fiiliksensä mennä niin sanottuun ”oikeaan studioon” äänittämään. Siinä on sellaista jännitystä, jota ei synny kotistudiossa, joka on oma ja tuttu paikka. Jännitys antaa lisää kipinää.

Järvelä kertoo, että Jylhä on kaikkien aikojen huolellisimmin rakennettu Korpiklaani-albumi. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että vuoden 2020 poikkeuksellisten olosuhteiden ansiosta bändillä oli aikaa toimia sillä tavalla. 

– Monesti aiemmin on käynyt niin, että keikkailu on keskeyttänyt levyn tekemisen, ja kiertueen aikana me ei olla koskaan osattu tehdä mitään järkeviä levyasioita. Tänä vuonna me pystyttiin keskittymään pelkästään Jylhän tekemiseen.

Ja sitä levyä todellakin tehtiin. Ensin Järvelä teki Jylhän biiseistä demot omin nokkineen. Sen jälkeen kaikki kappaleet äänitettiin hänen studiossaan uudelleen koko bändin voimin. Sitten seurasi vielä kolmas äänityskierros, joka tuotti valmista materiaalia. 

Noita vaiheita ei käyty läpi ihan vain muodon vuoksi ja paremman tekemisen puutteessa. Järvelä kertoo, että tuottaja Janne Saksalla oli niin paljon ideoita biisien lopullisiin versioihin, että moni asia meni uusiksi vielä viimeisellä kierroksella.

Saksan ohella myös bändin uudella tulokkaalla, rumpali Samuli Mikkosella, oli sormensa syvällä Jylhän tekemisessä.

– Samuli istuskeli studiollani kahdeksantuntisia päiviä useamman viikon ajan, ja me mietittiin biisien rakenteita yhdessä. Oli hyvä tehdä, kun oli toinen korvapari apuna.

Uuden rumpalin palaute ei aina ollut pelkkää kuljettavaa komppaamista. Joskus Mikkonen saattoi huomauttaa Järvelälle, että jokin uusi biisi oli muuten hyvä, mutta siitä puuttui kertsi. Tai sitten selän takaa sohvalta kuului, että tuoreessa kappaleessa oli liikaa osia, jotka olivat myös ihan liian pitkiä. 

Järvelä tunnustaa olevansa niin syvällä töidensä sisällä, että ei välttämättä huomaa mainitunlaisia juttuja, jos joku ei huomauta niistä. Vaikka totuus toisinaan kirpaisi ja muutosvastarintaan nouseminen oli houkutteleva vaihtoehto, selvien faktojen edessä ei ollut järkeä ryhtyä trumputtamaan. 

– Usein muutosehdotuksiin tulee suhtauduttua kielteisesti. Nyt päätin puntaroida omaa tekemisen tapaani ja yrittää ottaa asiat asioina. Jos olin jotakin Samulin ideaa vastaan, yritin miettiä, miksi olin sitä mieltä kuin olin. Olinko vain liian tottunut siihen, mitä itse olin suunnitellut? Tuliko ego vastaan?

Soittajien vaihtuminen voi hyvin olla bändille pelkkä muotoseikka, mutta Korpiklaanin tapauksessa se on ollut jotakin paljon tärkeämpää, ja kaikeksi onneksi vieläpä hyvällä tavalla. Rounakarin ja Perttulan ryhdyttyä bändin folkosaston vastaaviksi viulun ja hanurin yhteispeli muuttui huomattavasti entistä vahvemmaksi. Mikkosesta Järvelä sai paitsi rumpalin myös sparraajan. 

Loppujen lopuksi jotkin jutut jäivät ennalleen ja moni asia muuttui. Yksityiskohdat elivät matkan varrella, mutta Jylhän keskeinen idea säilyi: Järvelä halusi tehdä Kulkijaa hevimmän levyn.

– Kulkija oli melko verkkainen ja positiivinen kokonaisuus, jonka kansikuvakin oli aika aurinkoinen. Minusta Jylhä sai olla synkempi ja nopeampi, vähän niin kuin Korpiklaanin Painkiller, Järvelä sanoo viitaten Judas Priestin vuonna 1990 julkaisemaan albumiin.

Kulkija vaikutti ilmestyessään levyltä, jolla Korpiklaani uudistui. Sitä tehdessään bändi halusi etääntyä modernista metallisoundista ja korostaa kansanmusiikkipuoltaan, ikään kuin esittäytyä yhtyeenä, jonka folk metalissa paino on vahvasti ensimmäisellä sanalla. Tämä oli yksi syy siihen, että Korpiklaani vaihtoi pitkäaikaisen tuottajansa Aksu Hantun Kulkijan kohdalla Janne Saksaan – joskin myös Saksa oli tuottanut rankkoja metallilevyjä muun muassa Mokomalle, Stam1nalle ja Turisakselle.

Nyt Saksa ja Korpiklaani kulkevat taas metalliin päin. Jylhä tekee selväksi, ettei Kulkija ollut mikään kiveenhakattu uusi linjanveto. Ennemminkin se oli lähtölaukaus uudelle, seikkailevalle musiikilliselle aikakaudelle, jota Jylhä nyt jatkaa. Voi olla, että Korpiklaani katsoo nyt olevansa vapaa menemään minne huvittaa ja kokeilemaan kaikkea mikä kiinnostaa. Tai sitten Jylhä on vain lepyttelevä kädenojennus Korpiklaanin kuulijakunnan kovimmille metallipäille eli niille, joita metallikitaroiden painuminen taka-alalle Kulkijalla huolestutti. 

Oli miten oli, Judas Priestin myöhempien aikojen klassikon henkeä tavoitellessa tarvittiin tietynlaisia biisejä. Yksi sellainen löytyi nimenomaan kokeilemisen ja seikkailemisen kautta.

– Meiltä puuttui pitkään yksi tosi jyräävä biisi, jota levy kaipasi, mutta sitten Samuli toi näytille tekemänsä rumpupohjan. Sillä on himassa kannut valmiiksi mikitettyinä ja se oli duunannut siellä itsekseen kokonaisen biisin pelkillä rummuilla. Siinä oli intro, kertsit, säkeistöt, bridget, ihan kaikki paikoillaan. Vain sävellys puuttui. Levyn ensimmäinen biisi Verikoira syntyi, kun kirjoitin musan valmiiseen rumpupohjaan. Se oli meille uusi tapa tehdä musiikkia.

Elämä heittelee

Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista albumi. Ensimmäinen, Spirit of the Forest, ilmestyi vuonna 2003, ja jo sitä ennen Järvelä teki Shaman-bändinsä kanssa kaksi levyä ikään kuin kansainvälisen uransa esinäytökseksi. Korpiklaanin kiireiden lomassa hän on julkaissut sooloalbumit Jonne (2014) ja Kallohonka (2017) sekä vuosina 2018–19 singletrilogian Kaiho–Tuhka–Autere. 

Parissakymmenessä vuodessa on syntynyt niin suuri määrä musiikkia, että Järvelää voi hyvällä omallatunnolla nimitellä tuotteliaaksi. Hän kertoo tekevänsä uusia biisejä jatkuvasti. Korpiklaanin uusimmat levyt ovat yksinkertaisesti kokoelmia hänen viimeisimmistä kappaleistaan. 

– Jo tehdessä tiedän, kenelle biisit ovat menossa, eli yleensä joko soololevylleni tai Korpiklaanille. Mutta on siinäkin tapahtunut poikkeuksia. Joskus olen luullut kirjoittavani Korpiklaanille, mutta valmis biisi onkin ollut ihan Jonne-touhua. Tai päinvastoin: esimerkiksi Harmajaa pidin aikoinaan soolobiisinä, kunnes havaitsin sen olevan valmiina niin tumma ja stydi, että se sopikin paremmin Korpiklaanille.

Ellei mukaan lasketa satunnaisia vierailuja muiden levyillä, joille Järvelä on useimmiten kirjoittanut itse omat osuutensa, hän ei ole koskaan varta vasten tehnyt biisejä muille artisteille. Miksi ei? Jonne ei tiedä. Ehkä siksi, että sellainen ei ole metalligenressä kovin yleistä. Tai siksi, että hänen musiikkinsa kuulostaa niin paljon hänen musiikiltaan.

– Tai sitten siksi, että kukaan ei ole pyytänyt. Saattaisi olla ihan hauskaa tehdä jotain muillekin artisteille, etenkin jos tietäisin, kenelle biisi on menossa. Viime aikoina olen säveltänyt musaa Muumi-peliin. Se on sovelluspeli, joka on tällä hetkellä testivaiheessa. Siihen pyydettiin musaa, jossa on jahtausfiilistä, ja minähän sävelsin sellaista. Mukaan tuli myös vähän korpiklaanimaista fiilistä, kun Sami soitti hanuria pelibiiseihin. 

Luonnollisesti myös Jylhältä löytyy selkeän korpiklaanimaisia elementtejä. Uutuuslevy ei mullista käsitystä bändin syvimmästä olemuksesta, mutta siinä on piirteitä, jotka ovat sille uusia. Esimerkiksi Leväluhta-biisiä kuunnellessa tulee mieleen, että folkiahan ne reggaerytmitkin kai ovat, mutta yllättäviltä ne silti tässä yhteydessä kuulostavat. Yleisesti ottaen biisien tunnelma on hivenen vakavampi kuin mitä Korpiklaanilta odottaisi.

Järvelä toteaa, että pienet muutokset pitävät homman raikkaana.

– En rajoita musiikkini tyylisuuntaa mitenkään, koska Korpiklaanilta se kuitenkin kuulostaa, jos Korpiklaani sitä soittaa. Enkä juokse biisien perässä vaan avaan niille oven tulla. Sieltä niitä sitten tupsahtelee, ja fiiliksestä riippuen ne saattavat olla millaisia tahansa.

Usein ideoiden ovi saattaa avautua hyvinkin käytännönläheisestä kohdasta.

– Jos olen vaikka ostanut uuden kitaran tai uusia plugareita äänitysohjelmaan, ne synnyttävät omanlaisiaan fiiliksiä ja hyvin usein myös uutta musiikkia. Minun tapauksessani kaikki studiohankinnat maksavat itsensä takaisin uusina biiseinä.

Järvelä on biisintekijänä enemmän säveltäjä kuin sanoittaja. Tekstien saralla Korpiklaani tekee yhteistyötä kirjailija-runoilija-muusikko Tuomas Keskimäen kanssa. Keskimäki vastaa myös Jylhän lyriikoista, ja Järvelä kertoo antaneensa sanoittajalle tällä kierroksella vapautta enemmän kuin koskaan.

– Viime levyllä annoin Tuomakselle vähän teemaa, mutta nyt päätin, etten rajoita häntä millään tavalla. Annoin vain demon kuultavaksi ja pyysin kirjoittamaan mitä mieleen tulee. En puuttunut muuhun kuin siihen, että sanoja täytyy olla sen verran, että laulumelodia mahtuu niihin. Joskus saatoin pyytää kirjoittamaan jotain jyrkempää tai käyttämään enemmän tiettyjä fiilikseen vaikuttavia äänteitä. Vaikka ärrää.

Keskimäen vapaissa käsissä syntyi sellaisiakin sanoituksia, jollaisia Korpiklaanilta ei ole ennen kuultu. Lyyrikko haki Jylhän teksteihin aiheita yllättävän moderneilta ajoilta. Osa levyn kappaleista käsittelee reilun kuudenkymmenen vuoden takaisia murhamysteerejä. Se sopii Korpiklaanin suureen linjaan. Bändi kirjoittaa lähtökohtaisesti suomalaisista asioista, ja noista synkeistä tarinoista on jo tullut osa maamme folklorea.

– Tuomas on viime aikoina lukenut paljon niistä tapauksista ja ne vaikuttivat Jylhän teksteihin. Niemi-biisin teksti sivuaa Bodom-järven mysteeriä, Juuret Kyllikki Saaren murhaa ja Kiuru perustuu Tulilahden tapaukseen, Järvelä kertoo.

Ensimmäisenä videosinkkuna julkaistu Leväluhta ammentaa kauempaa historiasta. Isossakyrössä sijaitseva arvoituksellinen Leväluhta on toimittanut jonkinlaisen uhrilähteen virkaa jo muinoin 300-luvulla. Sama Pohjanmaan mystinen kalmisto on inspiroinut myös vaasalaista kauhukirjailijaa Marko Hautalaa, jonka Leväluhta-romaani ilmestyi vuonna 2018. Järvelä kertoo hankkineensa Hautalan kirjan hyllyynsä välittömästi, kun kuuli sen olemassaolosta Korpiklaanin biisin valmistumisen jälkeen. 

Leväluhdan videota ei kuvattu uhrilähteen maisemissa, vaan paljon näyttävämmässä paikassa, Nummijärven Kammikylässä. Paikka herättää lähes yhtä paljon kysymyksiä kuin Leväluhta, mutta Kammikylässä vastauksia saa kysymällä. Se on paikallisen Erkki Kalliomäen turvesuolle yksin rakentama, useista rakennuksista koostuva miljöö, joka on eksentrinen nähtävyys ja taideteos itsessään. 

– Suolle pystytetyt rakennukset ovat varmasti eksoottisen ja hauskan näköisiä esimerkiksi jollekin Tokion asukille, Järvelä tuumaa ja mainitsee metallinmakuisena kuriositeettina, että Kammikylä sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Nummirockin festivaalialueesta. 

Jylhän tuloa on pohjustettu Leväluhdan lisäksi myös singleillä Mylly ja Sanaton maa. Uusia sinkkubiisejä ovat säveltäneet Järvelän ohella Korpiklaanin entinen ja nykyinen hanuristi eli Juho Kauppinen ja Sami Perttula. Ohjaaja Markku Kirves teki kaikkiin kolmeen biisiin videot. Niissä seikkailee sama päähenkilö, jota näyttelee karismaattinen Yrjänä Ermala.

Mylly-videossa Ermalan esittämä hahmo kieltäytyy pirun tarjoamasta viinahuikasta, missä tuntuu olevan jotakin vertauskuvallista. Niin leimallisia kuin erilaiset juomalaulut (Wooden Pints, Beer Beer, Happy Little Boozer, Vodka, Tequila) ovat Korpiklaanille olleet, tässä vaiheessa tarinaa alkaa olla vaikea kuvitella, että sen ohjelmistoon ilmestyisi uusia ryyppybiisejä. Vuodet ovat tuoneet Korpiklaanin taiteeseen syvyyttä, jonka rinnalla kännäämisestä hoilotus vaikuttaisi yksiulotteiselta.

Vaikka Jylhä ei ole teemalevy, se on murhatarinoineen ja kansantaruvideoineen vahva kokonaisuus. Mutta jokaisen voiton jälkeen on aina palattava lähtöruutuun. Kun levy ilmestyy ja kiertueet ovat takana, biisintekijä on jälleen tyhjän paperin edessä. Sen luulisi olevan kahdennentoista albumin kohdalla haastavaa jo itsessään.

– Ainahan sitä miettii, mitä tässä seuraavaksi keksisi. Että nyt tuli tehtyä tällainen levy, mutta millainen seuraavaksi. Sitten elämä tulee ja heittää asiat niin, että seuraava juttu alkaa pyöriä kuin itsestään. Löytyy jokin uusi kulma, josta pääsee eteenpäin, Järvelä sanoo.

Jylhän kohdalla elämä puuttui peliin miehistönvaihdoksen kautta. Kun Matson siirtyi sivuun ja Mikkonen tuli hänen tilalleen, muutos oli merkittävä, mutta onneksi hyvässä mielessä. 

– Uusi rumpali alkoi potkia mua perseelle. Sellaiset piristävät muutokset heijastuvat suoraan siihen, miten tuottelias biisintekijä olen. Loppujen lopuksi uuden tekeminen ei koskaan tunnu vaikealta. En meinaa edes jaksaa tehdä kaikkea, mitä voisin tehdä. Se tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta.

Julkaistu Infernossa 1/2021.