Ralf Scheepers syntyi Länsi-Saksan Esslingenissä vuonna 1965. Hän eli koko lapsuutensa, nuoruutensa ja varhaisimman aikuisuutensa keskellä kylmää sotaa aikana, jolloin Saksa oli jaettu muurilla.
– Lapsena sitä oli tietenkin niin naiivi, että kaikki silloin ympärillä tapahtunut ei ollut mitenkään outoa, vaan se oli normaali maailma, jossa elimme normaalia elämää, tätä nykyä 58-vuotias laulajaveteraani sanoo.
– Totta kai koulussa opetettiin jyrkkää kahtiajakoa lännen ja idän välillä, ja myöhemmin muistan nähneeni Mihail Gorbatšovin, kun häntä ajelutettiin kotikaupunkini läpi. Pitkän aikaa elin kuitenkin aika etäällä kaikesta politiikasta.
Seuraavaksi Scheepers muistelee marraskuuta 1989, jolloin Berliinin muuri murtui. Laulajan omassakin elämässä tapahtui samaan aikaan isoja asioita.
– Olimme Gamma Rayn kanssa studiossa Hannoverissa äänittämässä debyyttiämme. Koko elämäni muuttui sen albumin myötä, ja samaan aikaan koko maailma muuttui ympärillämme. Ei ole mikään sattuma, että albumin nimeksi tuli Heading for Tomorrow. 80-luku ja koko nuoruuteni oli antanut minulle paljon kokemusta, mutta isoimmat asiat olivat vasta edessä.
Rytmikitaristista laulajaksi
Kahdeksankymmentäluvun alun Saksa oli Scheepersin mukaan paikka, johon virtasi jatkuvasti uusia vaikutteita ympäri maailmaa. Raskas rock ja sitä myöten varhainen metalli muuttui nopealla tahdilla.
– Kaikki bändit tunsivat toisensa, ja jos näin ei olisi ollut, en olisi ikinä päätynyt laulajaksi niin hienojen muusikoiden bändeihin, Scheepers muistelee.
– Tyran’ Pacen, ensimmäisen bändini, julkaistessa ensimmäisen levynsä Saksassa vallitsi paitsi vakaa yhteishenki myös helvetinmoinen kilpailu yhtyeiden välillä, mikä yllytti kaikkia ylittämään itsensä. Kyse ei ollut kateudesta. Eikä vihasta. Sen sijaan kaikki kirittivät toisiaan soittamaan yhä nopeammin, melodisemmin ja vimmaisemmin.
Saksalainen metalli venyi jo 1980-luvulla äärilaitoihin. Samoilla keikoilla kuultiin vanhan liiton rockia Scorpionsin malliin, jyrkkää heavy metalia Acceptin käskyttämänä sekä teutoni-thrashiä Kreatorin ja Sodomin johtamana. Scheepers puolestaan seurasi läheltä speed metalin evoluutiota kohti power metalia Helloweenin tapaan.
– Suurimmat laulajaesikuvani olivat olleet Klaus Meine, Geoff Tate, Rob Halford ja Ronnie James Dio, mutta olin täysin fiiliksissä siitä, millaista ääntä Michael Kiskestä lähti. Päätin, että minäkin tulen kykenemään vastaavaan.
– Minua ajoi alusta alkaen jonkinlainen lapsenomainen into. Olenkin sanonut aikuistuneeni aikaisintaan 30-vuotiaana. Jos nyt olen aikuinen vieläkään. Jo nuorena halusin ylittää itseni, olipa kyse sitten laulamisesta, säveltämisestä tai studiotekniikasta. 80-luvun lopulla etenin ihan hirvittävällä tahdilla laulutyylistä toiseen.
Vimmattu innostus laulamiseen tuli yllätyksenä Scheepersille itselleenkin. Kuten niin monen muun metallisolistin tapauksessa, hänestä ei pitänyt tulla alun perin laulajaa lainkaan.
– Niin, minunhan piti olla rockbändin rytmikitaristi, ja sillä siisti, Scheepers naurahtaa.
– Olin soittanut loputtomia määriä Scorpionsin kappaleita ja menin aina ihan solmuun, kun piti soittaa liidiä, joten keskityin treenaamaan komppaamista. Olin vielä 13-vuotiaana täysin varma, että tulen olemaan kitaristi.
Jokin kuusikielisen parissa ei kuitenkaan osunut kohdilleen. Tyran’ Pacen alkuhämärissä hän hoksasi, että oli itse asiassa laulanut lapsuudesta saakka.
– Äitini kuunteli kaikkea vanhaa musiikkia, lauloi mukana ja minä lauloin hänen mukanaan. Äiti jaksoi tsempata minua laulamiseen, joten kitarismi oli kai jonkinlaista nuoruuden kapinaa ennen kutsumuksen hyväksymistä.
Toiseksi syyksi lauluun keskittymiseen Scheepers nimeää sen, ettei yhtäaikainen kitarointi ja laulaminen olisi onnistunut häneltä mitenkään, toisin kuin vaikkapa tulevalta bändikollegaltaan Kai Hansenilta.
– Kolmas juttu on se, että laulaessani koen kaikkein voimakkaimman yhteyden musiikkiin, melodiaan ja tunnelmaan. Olenkin aina arvostanut laulajia, jotka hallitsevat sekä tekniikan että tunteen.
– En ole koskaan halunnut kopioida ketään toista laulajaa. Olen ottanut hyppysellisiä juttuja sieltä täältä ja halunnut panostaa niin ääneni mataliin taajuuksiin, keskirekisteriin kuin korkeimpiin falsetteihin. Näin olen voinut tuoda bändieni kappaleisiin tunnelatausta, jota en olisi ikinä saanut irti näpeistäni.
Säteillen ammattilaiseksi
Ennen liittymistään Gamma Rayhin aikana, jona saksalaisen power metalin ensimmäinen aalto oli kiivaimmillaan, Scheepers ehti äänittää kolme täyspitkää Tyran’ Pacen kanssa. Jälkeenpäin ajatellen nuo levyt ovat kuulemma enemmän demoja kuin oikeita albumeja.
– Ne ovat muuttuneet nostalgisista kiusallisiksi ja kiusallisista nostalgisiksi niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa, laulaja toteaa.
– Meillä ei ollut taitoa. Ei oikeaa tekniikkaa. Ei kunnon studiota. Eikä kyllä kovin häävejä kappaleitakaan. Ihme kyllä joku halusi julkaista ne keskeneräiset viritelmät, mutta koen varsinaisen ammattilaisuuteni alkaneen vasta vuosia myöhemmin, kun lyöttäydyin yhteen Kain kanssa.
Scheepers perusti Gamma Rayn Helloweenistä lähteneen Kai Hansenin kanssa vuonna 1989. Kaksikko lähti äänittämään ensilevyään melko nopealla tahdilla löydettyään joukon samanhenkisiä soittajia.
– Tutustuimme, kun Kai oli vielä Helloweenissä ja tuotti bändini demon, jonka äänitimme Hampurissa. Kai halusi ehdottomasti, että laulan sillä demolla, ja itse asiassa hän olisi kai halunnut minut Helloweeniin jo aiemmin, koska kemiamme natsasivat hienosti, mutta se on kirjoittamatonta historiaa.
– Projektin nimen piti olla alun perin Hansen & Scheepers, mutta levy-yhtiölle se ei käynyt, vaan he halusivat uuden musiikin ilmestyvän Helloweenin menestyksen imussa Kai Hansenin nimellä. Nimesimme sitten bändin Gamma Rayksi emmekä käyttäneet sukunimiä.
Heading for Tomorrow ei ollut mitään kokeilua tai harjoittelua. Sen sijaan Gamma Ray onnistui summaamaan debyytillään koko 1980-luvun saksalaisen melodisen metallin ynnäten mukaan uusiakin tuulia.
– Siihen, miksi levy menestyi niin hyvin, on syynsä. Se ilmestyi juuri oikeaan aikaan, aivan kasarimetallin viimeisessä aallossa ennen 90-lukua, grungea ja kaikkea, ja lisäksi levy oli helvetin onnistunut, Scheepers summailee
– Metallilla on aina ollut kannattajakuntansa, mutta en voi kiistää, etteikö 90-luku olisi ollut itsellenikin siinä mielessä käänteentekevä, että myönsin itselleni musiikilla itsensä elättämisen vaativan moniosaamista.
Scheepers alkoi tehdä yhä enemmän studiotöitä ja pitää laulutunteja. Samalla Gamma Ray piti kiinni itsenäisyydestään ja julkaisi muutaman vuoden sisään kolme keskenään todella erilaista albumia. Debyytin lisäksi myös Sigh No More (1991) ja Insanity and Genius (1993) muistetaan vahvasti tänäkin päivänä.
– Kai kirjoitti debyytille kaiken musiikin, mutta sen jälkeen minä ja muut aloimme osallistua enemmän säveltämiseen. Itse toin mukaan paljon enemmän laulusovituksia, ja Gamma Raysta tuli aika seikkailullinen ja luova bändi.
– Pitää muistaa, ettei tuolloin ollut tarkkaan määriteltyä käsitettä nimeltä power metal. Monenlaista musiikkia kutsuttiin poweriksi, myös Gamma Rayn. Me itse emme lokeroineet musiikkiamme oikein mitenkään. Teimme vain melodista metallia, jossa 70-luku ja 80-luku yhdistyivät kaikkeen, mitä mielikuvituksestamme irtosi.
Hae papiksi, menetä bändisi
Kolme albumia, ysärin kuuluisan metallimusiikin ”laman” aikanakin kasvanut suosio ja kaikki mahdollista. Ja sitten tapahtui jotain: Scheepersin ja Gamma Rayn tiet erosivat.
– Jos on mahdollista lähteä bändistä ja saada potkut samaan aikaan, niin sillä tavalla siinä kävi, laulaja hymähtää.
– Judas Priest etsi laulajaa, Halford oli lähtenyt bändistä. Lähetin heille hakemuksen. En ikinä uskonut, että saisin minkäänlaista vastausta, ja sitten sain kirjeen. He halusivat kuulla minua lisää. Rehellisenä ja avoimena kaverina kerroin muille bändin tyypeille asiasta, ja aluksi muut tsemppasivat minua kokeilemaan, voisiko siitä tulla jotain, mutta…
Scheepers jatkaa, että häntä alettiin kuumotella mahdollisesta Priest-pestistä. Kumman bändin hän valitsisi?
– Olin jälleen rehellinen ja totesin, että kuka voisi kieltäytyä Judas Priest -hommasta. Siinä vaiheessa aloin ymmärtää, että ne kemiat, jotka olivat olleet aiemmin maagisia, olivat alkaneet hälvetä.
– Bändi vaati, että minun pitäisi muuttaa Hampuriin, lähemmäksi heitä. En voinut sitoutua bändiin sillä tulotasolla, koska minulla oli työ ja perhe kotikaupungissani. Minun oli selviydyttävä. Pelkkä päivätyöni tai Priest-pesti olisi riittänyt siihen, Gamma Ray ei. Kokoonnuimme yhteen, ja lopulta vain nousimme pöydästä ja lähdimme eri suuntiin tulematta mihinkään tulokseen.
Kuten tiedämme, Priest-pesti ei mennyt Scheepersille vaan Tim ”The Ripper” Owensille. Tätä nykyä Scheepers vakuuttaa olevansa tyytyväinen ratkaisuun.
– En usko, että olisin istunut bändiin yhtä hyvin kuin Tim. Ja jos ajatellaan historiaa tähän päivään asti, niin KK’s Priestiäkään ei olisi olemassa samassa mahtavassa muodossa kuin nyt, jos minusta olisi tullut Judas Priestin laulaja.
– Pitää muistaa, että Priest oli ollut kasassa lähes 30 vuotta. Heillä oli ihan omat kemiansa ja kuvionsa. Olisin taatusti osannut laulaa kappaleet Breaking the Law’sta Painkilleriin omalla tyylilläni, mutta loppupeleissä sillä, sujuuko laulaminen, ei ole merkitystä, vaan sillä, miten kemiat toimivat.
Scheepers kertoo pyöritelleensä jälkikäteen sitäkin, olisiko uskaltanut laulaa Priestissä omalla äänellään.
– Ehkä en. Olisin matkinut Robia mahdollisimman paljon ja tullut ikuisesti vertailluksi häneen, mikä olisi määrittänyt kaikkea musiikkia, mitä olisin tehnyt sen jälkeen. On olemassa vain yksi Rob Halford. Sitä ei pidä koskaan unohtaa.
– Olisi tietysti ollut mahtavaa laulaa suurille areenoille. Olla osa Priestin metallihistoriaa. Kiertää maailmaa. Ja suoraan sanoen tehdä vähän rahaakin, koska olin elänyt koko elämäni kädestä suuhun. En kiellä, että kun Priest-pesti meni pieleen, harkitsin hetken aikaa, että jättäisin laulamisen ja keskittyisin opettamiseen ja studioon.
Kun Scheepers käy läpi tänä syksynä neljännentoista levynsä julkaisevan Primal Fearin lähtölaukausta, hän käyttääkin toistuvasti sanaa ”vahinko”.
– Aloin hahmotella kappaleita itsekseni tai Matin [Sinner, kitara] kanssa. Hän lähetteli demoja huvikseen muutamille levy-yhtiöille, ja sitten alkoi tapahtua. Ensin pieni japanilaislafka innostui, että haluaa julkaista kaiken demottamamme. Sitten saimmekin Nuclear Blastilta postia, että hei, kai te tulette saksalaiselle levy-yhtiölle.
– Olimme ihan äimänä, että eihän nyt tämän näin pitänyt mennä. Meidän piti vain harrastella. Sitten debyyttimme [Primal Fear, 1998] julkaistiin hämmästyttävän nopeasti, ja pian olimme rundilla Running Wildin ja Hammerfallin kanssa. Seuraavana vuonna julkaisimme Jaws of Deathin ja meidät haluttiin soittamaan joka puolelle. Se oli hämmästyttävää.
Varmuutta ja vapautta
Vaatimaton laulaja käyttää Primal Fearin varhaisista albumeista sananpartta ”ne vain tapahtuivat”. Hän arvelee, että bändistä tuli sitä mitä tuli juuri sen takia, ettei joukolla ollut mitään suunnitelmaa eikä taivaanrantoja maalailtu.
– Minusta tuli nopeasti parempi laulaja, koska olin rennompi kuin koskaan, Scheepers muotoilee ja lisää, että kyseessä saattaa olla täysi vastakohta sille, mitä Judas Priest -muottiin asettuminen olisi todennäköisesti edustanut.
– Primal Fearin kanssa me vain teimme suoraviivaista, rehellistä ja tarttuvaa metallia. Ei sen enempää tai vähempää. Emme haaveilleet menestyksestä, tai edes miettineet, mitä bändi voisi olla ja mitä ei. Minäkin annoin laulujeni vain tulla, korkeimpia kirkumisia myöten, enkä antanut minkään rajoittaa itseäni.
Primal Fear on ollut ahkera bändi. Se on julkaissut 25 vuodessa 14 albumia. Samalla on kierretty maailmaa ja kartutettu kokemuksia.
– On hullua ajatella, että olemme nyt yksi niistä dinosaurusbändeistä, joita kaikki suosikkimme olivat silloin kun aloitimme, Scheepers ihmettelee ja toteaa, että ehkäpä metalli pitää tekijänsä ikinuorina.
– On tietenkin ollut ajanjaksoja, joina olen ollut ihan kyllästynyt kaikkeen. Olemme pysytelleet aika saman kokoisena bändinä, minkä on tarkoittanut, että olemme voineet tehdä mitä haluamme, mutta tätä on todellakin pitänyt tehdä rakkaudesta lajiin. Kukaan tämän kokoisessa bändissä ei odota vaikkapa tienaavansa sillä.
– Toinen puoli asiassa on, että meillä on ollut aika uskollinen fanikunta, paljon kuulijoita jotka pitävät tietyistä levyistä, ja olemme pitäneet 25 vuotta kiinni vapaudestamme tehdä mitä haluamme. Kaikki bändit eivät voi sanoa samaa. Lentokentillä ja pienissä busseissa notkuminen on aika pieni hinta siitä, että saa luoda ja joku kuuntelee luomisen tuloksia.
Scheepers naurahtaa olevansa tyytyväinen siihen, että bändi on tehnyt tasaista uraa sen sijaan, että olisi väsännyt vaikkapa yhden hitin tai hittilevyn ja noussut areenabändiksi tekemään ”asiakaspalvelutyötä.”
– Olemme päässeet soittamaan niin kymmenilletuhansille ihmisille Wackenissa kuin pienillä intiimeillä klubeilla, joten tavallaan olemme saaneet nauttia metallibändin kaikista herkuista ilman suurimpia haittapuolia.
– Sanon nyt jotain, jolle kaikki varmasti pyörittelevät päätään, koska se on täysi klisee, mutta Primal Fear on toinen perheeni, ja se on paljon isompi asia kuin vain soittaa bändissä. Voisin luetella miljoona hetkeä, jotka ovat merkinneet minulle mittaamattoman paljon. Niitä sekunteja juuri ennen isoa keikkaa, kun olemme kaikki läsnä hetkessä.
Hän jatkaa kertomalla, että on muuttunut ihmisenä ja muusikkona paljon Primal Fear -vuosien aikana.
– Minusta on tullut rennompi ja kärsivällisempi. Enää en reagoi kaikkeen niin impulsiivisesti, että se häiritsee muuta bänditoimintaa, kuten minulla oli tapana vähän itsekkäänä nuorena jätkänä.
– Joskus tapasin myös ajatella, että musiikkibisnes on absoluuttinen vihollinen, ja olin jopa vähän katkera siitä, kun minun piti taistella rahasta ympäri vuoden. Myöhemmin opin rikkauden olevan sitä, että arvostaa sitä mitä on.
Julkaistu Infernossa 8/2023.