”En pitänyt kuolemaa edes vaihtoehtona” – haastattelussa vakavan sairauden selättänyt Psycheworkin Antony Parviainen

Suomen metallilaulajien kärkikaartin pieni suuri mies Antony Parviainen sairastui leukemiaan. Tuskaisen talven tuhkista nousi feenikslintu nimeltä Psychework.

Vuosi 2012 Jyväskylässä. Laulaja Toni ”Antony” Parviainen on juuri kuopannut lopullisesti kolme albumia tehneen, Euroopassakin kiertäneen Machine Men -yhtyeen. Motivaatio musiikin tekemiseen on olematonta.

Kesä kuluu ja Parviainen sairastuu. Kurkkukivut ja korvatulehdukset seuraavat toisiaan. Antibiootit auttavat tulehduksiin, mutta eivät vie kuumetta. Sitä kestää neljä kuukautta putkeen.

– Koko ajan oli kipeä olo. Itse tauti puhkesi ehkä loka-marraskuussa. Olin jo niin huonossa kunnossa, että en pystynyt edes nostamaan kolmen kilon nahkarahia lattialta. Nivelet eivät kestäneet, suukivut olivat helvetilliset. Pari kuukautta heräsin tunnin välein yöllä ylös hiestä märkänä, Parviainen kertaa henkilökohtaisen kiirastulensa alkua.
Parviaisella todetaan leukemia, verisyöpä.

– Oli helpotus, kun joku kertoi, mikä minua vaivaa. Käytännössä siihen meni talvi 2012–13. Sairaalaöitä kertyi yhteensä noin kymmenen viikkoa. Pisin periodi oli neljä viikkoa suljetussa huoneessa Helsingin Meilahdessa, kun minulle tehtiin kantasolusiirto. Se oli sellainen grande finale. Joka yhdeksäs ihminen kuulemma kuolee kantasolusiirtoon, Parviainen mainitsee.

– Sen päälle tulivat toipuminen ja vuoden sairausloma. Onneksi kaikki meni niin hyvin kuin vain voi ja pääsin siitä perkeleestä nopeasti eroon. Kertaakaan ei tullut takapakkia ja sain lääkäreiltä aina pelkkiä hyviä uutisia.

Terapian tarpeessa

Sairaala-aikana Parviainen ryhtyi pitämään päiväkirjaa. Tarkoitus oli merkitä ylös päivän tapahtumat, mutta innostus lopahti nopeasti. Sen sijaan mies alkoi rustata ylös tuntojaan yksittäisinä lauseina, lyyrisemmässä muodossa. Rivit olivat synkkiä mutta positiivisella ja toivorikkaalla pohjavireellä varustettuja. Vielä siinä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet mitään muuta.

– Se oli varmaan vuoden 2013 keväällä, kun tajusin ekan kerran, että tästä voisi tulla bändi. Olimme miettineet J-V:n [Hintikka, Psychework-kitaristi] kanssa, että tehtäisiin Machine Menin jälkeen muutakin kuin soitettaisiin covereita.

Kaksikko ryhtyi työstämään materiaalia elokuun alussa julkaistulle, bändin mukaan nimetylle Psychework-debyytille. Kappaleisiin sukellettiin tekstit edellä. Ensin tulivat sanat ja laulumelodia, sitten vasta varsinainen musiikki.

– Tapoja on monia. Biisejä on ehdottomasti helpompi tehdä toisin päin, koska valmis musa rajaa alueen, missä pitää ja saa toimia. Tämä on kuitenkin meille hyvä tie. Jos tekstin draaman kaari muuttuu rajusti, sen muutoksen voi tehdä musiikkiinkin. Siten biiseihin saa enemmän syvyyttä. Eihän leffaakaan kuvata ensin ja käsikirjoiteta vasta sitten, Parviainen vertaa.

Psycheworkin sisältö on kirjaimellisesti heviä kamaa. Suurin osa liittyy Parviaisen omaan helvettiin, loput muihin totuuspohjaisiin tarinoihin.

– Esimerkiksi Tear of the Phoenix -biisi kertoo ajasta Meilahdessa – eristyshuoneen toiveajattelusta. Itse en pitänyt kuolemaa edes vaihtoehtona. Enemmän pelkäsin kuolemanpelkoa. Sairaala- ja piikkikammoiselle Meilahden eristyskoppi ei ollut ihan paras paikka. Eikä leukemia toiseksi paras tautikaan.

– Sairaalassa kirjoitetuista teksteistä 90 prosenttia meni romukoppaan, mutta kirjoittaminen oli terapeuttista ja piti mielen kasassa päiväsaikaan, jotta en vaipunut synkkiin vesiin. Illat olivat eri asia, kun väsymys iski. Esimerkiksi Hand on Heart kertoo öistä sairaalassa. Yön aikana kahta kerrosta ylempää kuuluivat lasten leukemiaosaston kirkumiset ja huudot. Se oli kuin suoraan pahimmasta kauhuleffasta. En ikinä ole kuullut niin hirveitä huutoja. Kun ne pienet eivät vielä edes tajua, miksi ovat siellä letkuissa ja miksi tungetaan piikkejä joka paikkaan. Siinä jäivät omat murheet taka-alalle.

Vähemmän kukkopilliä

Melodiarikkaan, musiikillisesti monipuolisen ja sävykkään Psychework-albumin Bullet with My Name -kappale kertoo fiktiolla väritetyn tositarinan läheltä piti -tilanteesta, joka sattui Parviaisen isoisälle jatkosodassa.

– Biisi perustuu Platonin kuuluisaan lauseeseen, että vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Kappaleen nimi tulee puolestaan papalleni sodassa sattuneesta tilanteesta. Olen lukenut paljon sotahistoriaa ja biografioita, kaivanut niistä ideoita biiseihin ja yrittänyt löytää tietyntyyppisiä tarinoita.

Sota-aiheet ovat juurikin niitä, joista Parviainen on kynäillyt uusia lyriikoita seuraavaa Psychework-levyä varten.

– Tarkoitus ei ole sairastua uudelleen, ainakaan samaan tautiin, mies naurahtaa.
Musiikillisesti Psychework on luonteva jatke Machine Menin suoranmelodiselle heavy metalille. Parviaisen mukaan juuret saavatkin kuulua, koska tarkoitus ei ollut lähteä tekemään mitään täysin erilaista.

– Psychework on sellaista, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Musassa on enemmän värejä, eikä tarvitse aina välttämättä laulaa sieltä kukkopillinuotista.
Laulusta puheen ollen, väittäisin, että Parviainen laulaa Psycheworkissä paremmin kuin koskaan.

– Puolet levyn biiseistä on laulettu jo edelliskesänä, hän huomauttaa.

– Osan lauloin myöhemmin uudelleen. Jotkut olisin ehkä saanut teknisesti paremmiksi, mutta ensitulkinta oli haavoittuneempi. Jätin ne tietoisesti levylle. On tuo ainakin monipuolisimmin laulettu levy.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että Parviainen ei laulanut sairausaikanaan vuoteen yhtään mitään.

– Sen huomasi ja huomaa edelleenkin. Kaiken joutui aloittamaan nollasta, miettimään tekniikkaa, kropan asentoja ynnä muuta. Se oli tuskien taival, ihan vitun raskasta. Muistan, kun rupesin treenaamaan Raskasta joulua -kiertueelle syksyllä 2013. Lauloin pimeässä vaatehuoneessa itku kurkussa, kun en meinannut saada aikaan suoraa nuottia. Onneksi en sentään alkanut treenaamaan bassonsoittoa, mies virnistää.

Psycheworkin (Parviaisen ja Hintikan lisäksi kitaristi Juha Takanen, basisti Ville Koskinen, synisti Otto Närhi ja rumpali Juuso Raatikainen) seuraava työ on viedä ensilevyn musiikki keikoille.

– Mulle on tärkeää, että olen päässyt tekemään nämä biisit ja että jatkossa joku julkaisisi meidän seuraavankin levyn. En odota isoja jenkkirundeja tai edes elantoa. Yritetään tehdä asiat niin hyvin kuin pystymme. Se tuo asioita tullessaan, jos tuo.

Tapaus Kamelot

Komeaääninen Antony Parviainen on saanut vuosien saatossa liittymistarjouksia useammilta pienemmiltä metallibändeiltä. Nelisen vuotta sitten hän sai sellaisen kuitenkin suoraan melodisen metallin huipulta.

– Tilanne oli hullunkurinen. Olin kuunnellut pari vuotta Kamelotin Ghost Opera -levyä nonstopina, joka päivä. Yhtenä iltana, kun olin menossa nukkumaan, katsoin vielä Facebookin ja sinne oli tullut viesti Thomas Youngbloodilta. Mietin, että kuka ihmeen Thomas Youngblood, onpa todella tutunkuuloinen nimi. Googletin, ja tajusin, että sehän on Kamelotin kitaristi. Hän kysyi, olenko Antony Machine Menistä. Vastasin, että kyllä. Thomas kertoi Kamelotin etsivän uutta laulajaa ja kyseli, haluaisinko kokeilla laulaa pari biisiä.

– Ajattelin ensin, että en todellakaan halua. Kamelot tekee ihan erityylistä musaa, siihen tarvitaan teknisempi kaveri. Kun olin päässyt ensimmäisen tunnemyrskyn yli, vastasin että kokeillaan. Treenasin kolmisen viikkoa päivittäin himassa ja kävin kiskaisemassa biisit studiossa. Totesin, että eivät ne menneet ihan niin hyvin kuin piti.

Ajoitus pyynnölle ei ollut paras mahdollinen.

– Machine Men oli juuri kuopattu eikä musan tekeminen tai bänditoiminta kiinnostanut yhtään. Oli hirveä motivaation puute, ja sitten tulee tuommoinen, että pitäisi lähteä bänditreeneihin Miamiin. Kun oli tottunut, että voi mennä Suolahdessa nuorisotiloille tai Jyväskylässä Lutakolle. En ollut laulanutkaan aikoihin.

– Jälkeenpäin ajateltuna hommasta ei olisi tullut sairauden takia mitään. Pidän itse Kamelotista niin paljon, että vitutti, kun piti yrittää sata lasissa ja samalla oli tunne, että tämä ei ole minun juttu. Ne olivat liian isot saappaat. Onneksi löysivät oikean sällin [Tommy Karevik] hommaan.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.