”Ensin nousi jyrkkä vastarinta, että nuoret tytöt tekevät metallia ja vieläpä suomeksi, mutta emme antaneet sen häiritä ja voitimme kuulijoita puolellemme yksi kerrallaan” – haastattelussa Santa Lucia

Samalla kun Stone valoi suomalaisen speed metalin perustuksia Keravalla ja Tarot teki heavy metalin pioneerityötä Kuopiossa, viisi nuorta kemiläistyttöä muodosti Santa Lucian eikä antanut kenenkään asettua tielleen.

Santa Lucia Kuusrockissa 1988.
Kuva: Kari Lahtinen

Kun puhutaan suomalaisen metallin varhaisvuosista, Stone, Tarot, Zero Nine ja A.R.G. nousevat aina esille ensimmäisinä, eikä näiden pioneerien ylistäminen ole lainkaan liioiteltua. 

Samaan aikaan kaukana pohjoisessa, Kemin kaupungissa, varttui joukko ahdistuneita ja kiukkuisia nuoria tyttöjä, joiden tulisi olla kokonaan oma lukunsa suomalaisen metallin historiassa. 

Bändin nimi oli Santa Lucia, ja se eteni 1980-luvun aikana pitkän matkan suomirockista kieroon metalliin samalla, kun sen jäsenet kasvoivat 12-vuotiaista tytöistä aikuisiksi naisiksi, jotka kiteyttivät murrosikänsä musiikkiinsa. 

Tv-toimittajana ja -ohjaajana uraa tehnyt Santa Lucia -laulaja Mape Morottaja hämmästelee Tampereen Pyynikin panimoravintolan terassilla, kuinka moni bändin vielä muistaakaan 27 vuotta sen hajoamisen jälkeen. 

Muistia on juuri nyt helppo virkistää entisestään, sillä Svart Records on julkaissut koko bändin tuotannon Perse palaa – Kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 -nimisellä kolmen vinyylin kokonaisuudella. 

Metallia paperitehtaiden varjossa 

Jos Santa Luciaan vihkiytymätön kuulija päätyy luukuttamaan vinyylikokoelman läpi kokonaan, yksi asia tulee selväksi: yhtye ei todellakaan polkenut urallaan paikoillaan. 

Tuotannon alkupään singlet ovat silkkaa suomirockia, mutta vuonna 1990 julkaistuun Arktista hysteriaa -albumiin tultaessa Santa Lucia oli muovautunut kipakkaa progressiivista speed metalia soittavaksi ryhmäksi. 

– Mehän oltiin vasta 12-vuotiaita, kun perustettiin koko bändi, ja levy tuli sitten kuusi vuotta myöhemmin. Jos kuka tahansa miettii, miten paljon musamaku tuossa välissä muuttuu, niin olihan se kuin yö ja päivä, Mape naurahtaa. 

– Tässä tapauksessa tarkoitan kirjaimellisesti Yötä. Se bändin perustamiseen innoittanut levy oli nimittäin Yön Varietee [1983], joka oli ilmestyessään jotain ihan uutta, eikä sillä ole kauheasti tekemistä sen kanssa, mitä Yö viimeisinä vuosikymmeninään edusti. Se oli se ensimmäinen askel, joka sai meidät tarttumaan mikkiin ja soittimiin. 

– Siitä eteenpäin vauhti kohti raskaampaa musiikkia oli aikamoista. Aika pian kuvioihin tuli Hassisen Kone ja Pelle Miljoona, kunnes innostuimme Iron Maidenistä, Metallicasta, Slayeristä ja Voivodista. Eli maku meni koko ajan kimurantimpaan suuntaan, kuten tuossa iässä aika monesti on tapana. 

– Ei sillä, kyllä me kuunneltiin yhtä lailla Madonnaa, Cindy Lauperia ja Duran Duraniakin, joten jos vielä nuo yhdistää kaikkeen aiemmin mainittuun, niin eiköhän se kuvasta aika hyvin Santa Luciaa läpi 80-luvun sinkkulevyjen. 

Jatkuvalla nälällä joka puolelta ahmittujen musiikillisten vaikutteiden ohella Mape nostaa tärkeimmäksi Santa Lucian soundin lähteeksi maantieteelliset seikat – tarkemmin sanottuna bändin kemiläisyyden. 

– ”Ahistus” oli aika iso osa kahden paperitehtaan kaupungissa asumisen riemua, Mape naurahtaa. 

– Kaikkien perheet ja sukulaiset saivat elantonsa niistä tehtaista, ja se tarkoitti elämää duunariperheen arjessa keskellä punaista Kemiä, joka oli aika angstinen ympäristö. Se oli sitä suomalaisuutta, johon ei juuri halailu tai toisten kehuminen kuulunut, tai jos kehuttiin, niin tosi korvat luimussa ja kierrellen. 

– Se oli siis aika erilaista verrattuna vaikkapa Ultra Bran kaltaisiin toisen ääripään bändeihin, jotka oli kultturelliperheiden vesoja ja kuin syntyneet siihen taiteilijaelämään. Meidän perheet oli rasvakäsiduunareita, ja sillä on ihan varmasti ollut vaikutusta meidän kohtuullisen kiukkuiseen mekastukseen. 

Karun kuvailun jälkeen Mape muistuttaa, että bändi sai Kemistä kuitenkin runsaasti tukea. 

– Kemissä oli paljon bändejä ja kaupunki oli tosi ymmärtäväinen treeniksien ja muiden suhteen, Mape sanoo. 

– Meidän ensimmäinen treenikämppä oli rumpalimme mummola, ja siitä puutalosta tuli hetkessä senaikaisten bändien kommuuni, missä me vietettiin iltaa ja tietenkin treenattiin tosi paljon. 

– Selasin vanhoja päiväkirjojani, ja niistä kyllä huomasi, miten tosissamme me bändin kanssa oltiin, ja miten paljon me siihen panostettiin. Ei todellakaan etsitty mitään oikoteitä ja helpotuksia, vaikka oltiin nuoria tyttöjä, vaan pyörittiin ihan samoissa porukoissa kuin muutkin ja otettiin koko ajan oppia kokeneemmilta bändeiltä. 

– Kun mummolan kommuuni meni alta, kaupunki rakennutti bändeille treenikämpät entiselle urheilutalolle ja antoi meillekin sieltä treeniksen ihan ilmaiseksi.

Kuva: Kari Lahtinen

Näitä naisia ei tytötellä!

Mape korostaa, ettei Santa Luciasta tullut tarkoituksella tyttöbändi. Itse asiassa sen jäsenet eivät edes sisäistäneet koko asiaa ennen kuin uteliaat musiikkitoimittajat alkoivat tivata heiltä asiasta.

– Meille sukupuolella ei ollut mitään merkitystä, vaan bändi muodostui hyvien kavereiden keskelle. Jos joku uteli meiltä asiasta myöhemmin, me vedettiin yleensä koko haastattelu ihan läskiksi ja vaihdettiin aihetta, Mape kertoo.

– Minä, basistimme Kultsi [Outi-Maria Kultalahti] ja rumpalimme Häte [Virpi Mattila] oltiin samalla luokalla ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien. Synistimme Sipe [Mari-Anne Mäki] oli samaan aikaan rinnakkaisluokalla, ja kitaristi Aideen [Kati Pyykkö] tutustuttiin yläasteella. Meitä yhdisti samanlainen musiikkimaku ja halu tehdä paljon asioita.

– Mietittiin tuota kokoelmaa tehdessämme, ettemme onneksi joutuneet aikoinaan tuomaan millään väkipakolla sitä tyttöyttä erityisesti esille, mutta näin jälkikäteen haluaisin kyllä rohkaista mimmejä alkamaan bänditoimintaan. Se on aika harvinaista vieläkin, ja oli vielä harvinaisempaa tuolloin 30 vuotta sitten.

Lopulta Santa Lucia alkoi tehdä keikkailemalla nimeä siihen malliin, että huhut hullusta tyttöjoukosta kiirivät Poko Rekordsia pyörittäneen Epe Heleniuksen ja kovana keikkamyyjä tunnetun Jouko Karppasen korviin.

– Oltiin alkuun mukana tuolloin vallinneessa Rockluuta-yhdistyksessä, jota pyörittivät pääasiassa mimmibändit pääkaupunkiseudulta, ja jonka tarkoitus oli ajaa naisbändien asioita. Se tuntui kuitenkin meistä vähän oudolta ja vieraalta, koska monet siellä olivat poliittisesti ja feministisesti virittyneitä ja me oltiin vielä niin nuoria, Mape avaa.

– Hyvä puoli tuossa oli, että päästiin tekemisiin bändien kuten Honey B. & T-Bonesin kanssa ja Aija Puurtisen kanssa bändileirille soittelemaan. Lopulta esiinnyttiin jopa Tavastialla asti tosi nuorina, ja sitten ne jutut tästä meidän kaistapäisestä bändistä alkoivat liikkua hieman etelämmässäkin kuin vain Keminmaalla.

– Soitettiin sitten Tampereen Cabaret Oscarissa, ja siellä oli yleisössä Eppu Normaalin jäseniä ja Juice Leskistä ja vaikka ketä, ja mehän oltiin ihan paskat housussa, että nämähän on niitä sankareita, joiden keikoilla me olemme aina käyneet. Ilmeisesti keikkakin meni hyvin, kun se sai Heleniuksen Epen innostumaan meistä.

Mape naureskelee kertoessaan, miten bisnespuolen asiat hoidettiin nuoren bändin kanssa, jolla ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta alasta, vaikka vauhti oli koko ajan kiihtymään päin.

– Päiväkirjoista löytyi hauska merkintä, kun meidät keikkamyyntiinsä ottanut Karppanen oli etsinyt meitä puhelinluetteloista ja ties mistä, ja miehen oli lopulta matkustettava Kemiin meitä tapaamaan. Tapaaminenhan oli sitten sitä, että Karppanen neuvotteli Cumuluksen terassilla meidän vanhempien kanssa, mitä heidän alaikäiset tyttärensä nyt saavat tehdä ja mitä eivät, ja samalla me istuimme viereisessä pöydässä jotkin Aku Ankka -limpparit edessämme ja ihmeteltiin, että mitähän tästäkin tulee.

– Kyse ei kuitenkaan ollut vain Santa Luciasta. Meillä oli bändi, kyllä, mutta sen ohella me käytiin kansantanhuissa, harrastettiin savenvalamista, pelattiin jääpalloa ja vaikka mitä muuta. Tavallaan se bänditoiminta oli harrastus kaiken muun ohessa, kunnes sitten ykskaks joku olikin oikeasti kiinnostunut myymään meitä ja julkaisemaan tätä musiikkia. Me oltiin kuitenkin aika itsetietoisia nuoria ja tiedettiin, mitä me musiikiltamme milloinkin haluttiin. Me todellakin annettiin äänemme kuulua.

– Hyvä juttu oli se, ettei Epe suhtautunut meihin koskaan bändinä, joka pitäisi laittaa johonkin muottiin. Samalla Karppanen hillitsi sopivasti meidän meininkejä, että ehdittiin vähän käydä koulussakin, vaikka kyllä me kaikki taidettiin olla lukion poissaolokuningattaria vuodesta toiseen. Ei sillä, hyvät paperit me kirjoitettiin ja valmistuttiinkin ihan ajoissa!

Mape johtaa toimintaa Kuusrockissa 1988. Kuva: Kari Lahtinen 

Leuat Kuusrockin tantereelle 

Mapen kasvoille leviää lähes ilkikurinen hymy, kun hän muistelee kesää 1988, jolloin Santa Lucia pääsi jakamaan lavoja kovassa nosteessa olleiden Stonen ja Tarotin kanssa. 

– Vuoden 1988 Kuusrockissa meille oli suunniteltu alun alkaen soittojärjestys siten, että Tarot soittaisi ensin, Stone keskimmäisenä ja Santa Lucia viimeisenä. 

– Siinä oli ollut etukäteen puhetta, että älkää pakatko omia rumpuja mukaan, saatte käyttää edellisen bändin rumpuja. No, stonelaiset oli vähän sitä mieltä, että mikä vitun Santa Lucia. Eivät olleet ikinä kuulleetkaan, eikä niiden rumpali sitten suostunut lainaamaan meille kannujaan. 

– Soittojärjestys oli sitten lopulta Tarot, Santa Lucia ja Stone, koska Tarotin Pecu lainasi meille rumpujaan. Se ei ollut helppo keikka. Olimme uusi bändi eikä yleisö tuntenut meitä, ja ennen keikkaa kuului vain kovaäänisiä ”STONE! STONE! STONE!” -huuteluita. 

– Kivuttiin sitten nöyrästi lavalle, että sopisiko tänne tulla vetämään muutama biisi, ja jengi oli lähes vihamielistä, että Stone lavalle niin kuin olisi jo ja sutturat veks sieltä. Ei annettu sen häiritä, vaan vedettiin hemmetin tiukasti, ja kyllä siinä keikan edetessä alkoi näyttää siltä, että saatiin yleisö puolellemme. 

– Keikan jälkeen kävin sanomassa Stonen jätkille muutaman valitun sanan tuosta rumpuhässäkästä, ja mitäs siitä seurasikaan? No me tietenkin ystävystyttiin saman tien, kun uskallettiin pitää puoliamme, Mape nauraa. 

Samaisen Kuusrockin seikkailut olivat periksiantamattomille Santa Lucian mimmeille vasta alussa. 

– Suurin katastrofihan tuon ajan tapahtumissa oli se, että me oltiin vielä ala-ikäisiä, ja koska backstagella oli jaettu bändeille omat karsinamaiset alueet, meidän alueella sai tarjoilla tietenkin vain limpparia, Mape hymähtää. 

– Saatiin hirveä paskahalvaus, että eihän tämä nyt käy päinsä! Eihän kaikki stonelaisetkaan olleet täysi-ikäisiä! No, saatiin sitten lopulta kaljaa sinne backstagellemme siihen malliin, että lopputuloksena oli tarotilaisten kanssa porttikielto bäkkärille. Pidimme sitten seuraavana päivänä Tarotin kanssa omat festarit paikallisessa ravintolassa. Ehkä se limu olisi ollutkin ihan hyvä idea. 

Progea, speediä ja… suomea? 

Nipun sinkkuja tehnyt Santa Lucia oli jo kokenut bändi päätyessään vihdoin julkaisemaan ensimmäisen ja ainokaiseksi jääneen albuminsa. Mape muistelee Arktista hysteriaa -levyä (1990) lämmöllä ja on tätä nykyä sitä mieltä, ettei debyytin aika olisi ollut yhtään aiemmin. 

– Se on aika… söpö albumi! Voiko näin sanoa? Mape kysyy hymyillen. 

– Kun saimme levytyssopimuksen, oltiin kaikki siinä 16 ikävuoden ympärillä ja tietenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme täysin valmiit tekemään levyä. Onneksi Epe pisti hieman jarrua asiaan. 

– Jos nyt kuuntelee ne 1988–1990 ilmestyneet singlet, eli Sankarit, Miljoona ruusua, Ruusutarha ja Harhaa, niin kaksi ensimmäistä ovat kuin ihan eri bändin tekemiä kahteen viimeiseen verrattuna, joten Epe taisi olla ihan oikeassa.

– Arvostan meidän bändin mimmejä soittajina ihan hulluna. Meistä suurin osa oli saanut tuohon mennessä jo musiikillista koulutustakin, mutta ennen kaikkea kyse oli järkkymättömästä oman jutun tekemisestä, loputtomasta treenaamisesta, isosta kunnianhimosta ja sitä kovempaa eteenpäin menemisestä, mitä enemmän meitä yritettiin lytätä.

– Kun levyä kuuntelee nyt, niin onhan se aika tiukkaa soittoa, eikä sitä meinaa oikein ymmärtääkään, että hemmetti sentään, tämä on oikeasti tämän meidän lapsuudenystävien jengin tekemä.

Santa Lucia oli yksi ensimmäisistä suomeksi levyttäneistä metallibändeistä. Asia ei tunnu 30 vuotta myöhemmin mitenkään ihmeelliseltä, mutta noihin aikoihin ensimmäinen kotimainen särähti moneen korvaan.

– Ensin nousi sellainen jyrkkä vastarinta, että nuoret tytöt tekevät metallia ja vieläpä suomeksi, mutta me onnistuimme olemaan niin itsepäisiä, ettemme antaneet sen häiritä ja voitimme kuulijoita puolellemme yksi kerrallaan.

Täysin vastarinta ei koskaan loppunut, ja Mape muistelee tämän näkyneen erityisesti levyarvioissa.

– Me ei taidettu saada ikinä yhtään ainutta hyvää levyarvostelua, ja koko Arktista hysteriaa nousi eräänlaiseksi kulttijutuksi vasta vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä myöhemmin, kun kokonaan uusi sukupolvi innostui siitä.

Mape johtaa toimintaa Tampereen Klubilla 2013.

Yhden kapinavaiheen loppu

Kaksi vuotta ainokaisen levynsä jälkeen Santa Lucia julkaisi vielä Neljä tunnelia tuonelaan… -ep:n, mutta sitten bändin tarina pikkuhiljaa hiipui, vaikkei se itse asiassa ole lopettanut tähänkään päivään mennessä.

– Varsinkin vuosien 1984–1990 välinen aika oli sen ikäisille nuorille ihmisille niin intensiivistä, että elämän realiteetit alkoivat kiriä meitä kiinni siinä kohtaa, kun meillä oli yhteiset valmistujaiset lukiosta ja kauppiksesta, Mape kertoo.

– Siitä alkoi periaatteessa juuri sellainen vapaus, että olisimme voineet alkaa panostaa bändiin ihan tosissaan. Sitten me aloimme hajaantua opintojen perässä pitkin Suomea, ja jotenkin bändi vain pikkuhiljaa unohtui, vaikkei Suomen kokoisessa maassa olisi ollut mitenkään mahdotonta jatkaa musisointia yhdessä.

Kesti aina vuoteen 2011, ennen kuin Santa Lucia nousi yllättäen uudelleen lavalle peräti kolmella keikalla, joista yksi nähtiin Helsingissä järjestetyillä Metal Warning -festivaaleilla Kulttuuriareena Gloriassa.

– Et uskokaan, miten hämmentyneitä olimme, kun Immu [Ilmari Jalas] otti yhteyttä ja halusi meidät ehdottomasti keikalle tapahtumaansa. Kyllä siinä iski ihmetys, että oikeastiko joku vielä muistaa meidät!

– Siellä me sitten soitimme oikeastaan parhaat keikkamme ikinä ja yleisöä oli odotuksiin nähden mielettömän paljon. Siinä saimme huomata, että vaikka me aikoinaan unohduimmekin, niin kyllä se musiikki jatkaa eloaan omillaan.

Heti tämän todettuaan Mape tyrmää mahdollisuudet Santa Lucian uudesta paluusta.

– Kyllähän meitä kyseltiin noiden keikkojen jälkeen kovasti soittamaan ja levystäkin oli sellaista leikkisää keskustelua, mutta päätimme lopettaa homman noihin hienoihin keikkoihin pitseriannurkkien sijaan.

– Tässä on kuitenkin vierähtänyt elämää niin paljon välissä, että olemme viisikymppisiä, lapsia löytyy aikamoinen liuta ja ammatit vievät aikaa, joten ehkä me viimein päästämme irti hevikapinasta!

Julkaistu Infernossa 7/2019.