”Ensisijainen tehtävämme on soittaa ihan helvetin raskasta, äärimmäisen aggressiivista death metalia” – haastattelussa Cannibal Corpse

Uuden Cannibal Corpse -levyn kansi on yksi sen kammottavimmista. Kitaristiksi pestattu luottotuottaja Erik Rutan suitsii yhtyettä yhä vimmaisempiin suorituksiin. Biisien tehtävä on olla raskaita ja yhä tarttuvampia. Samaan aikaan yli 30 vuotta brutaalia death metalia tahkonnut Alex Webster sen kuin seestyy.

Kuva: Alex Morgan

Death metal -Gandhi? 

Cannibal Corpsen basisti Alex Webster on takavuosina kertonut, että häpeää tilanteita, joissa menettää malttinsa. Hän toivoo kykenevänsä jonain päivänä reagoimaan pahimmissakin tilanteissa tyynesti. Kuin Gandhi. 

En haluaisi olla paikalla, kun Webster näkee punaista. Ainakaan, jos hänen kohdallaan pitää paikkansa, että kun perin juurin rauhalliset ihmiset raivostuvat, he todella raivostuvat. 

Sillä perin juurin rauhallinen Alex Webster on. Ystävällinen, asiansa selkeästi ja analyyttisesti esittävä keskustelija. Vastikään juoksulenkiltä kotiutunut, toista kahvikupillistaan viimeistelevä herrasmies on mitä erinomaisin esimerkki siitä klassisesta asetelmasta, että aggressiivisen musiikin takaa löytyy seesteisiä muusikoita. 

”Mitä enemmän / nostatte kohua / sitä enemmän / lapsenne rakastaa mua.” Eppu Normaalin varhaisklassikko Rääväsuita ei haluta Suomeen viittasi Sex Pistolsin peruttuun Suomen-keikkaan. Sama logiikka auttoi vuonna 1988 perustettua Cannibal Corpsea. Enkä tarkoita, että yhtyeen menestys olisi musiikin sijaan kohujen ansiota. Mutta kun republikaanisenaattori Bob Dole paheksui vuonna 1995 julkisesti Cannibal Corpsea – ja samalla lukuisia hip hop -akteja – hän osallistui tahtomattaan halveksumiensa artistien promoamiseen yhä suuremmalle yleisölle. 

Nyt yli kaksi miljoonaa levyä myynyt death metal -jättiläinen on saanut valmiiksi viidennentoista pakettinsatunnistettavan raivokasta kuoloa. Huhtikuussa julkaistava albumi kantaa nimeä Violence Unimagined.

Alex hei, nimihän on paradoksi! Mitä väkivaltaan tulee, te olette melkoisen mielikuvituksekkaita.

Webster nauraa.

– Jep, niin olemme. Paul [Mazurkiewicz, rumpali] keksi levyn nimen, enkä voi tyhjentävästi vastata hänen puolestaan, mitä hän mahtoi ajatella. Me kaikki muut innostuimme nimestä. Pidän siitä myös juuri tuosta mainitsemastasi syystä, mehän olemme jo kuvitelleet valtavasti väkivaltaa edellisillä neljällätoista levyllä. Jos levy numero viisitoista vihjaa sisältävänsä jotain, mitä me ja yleisömme emme ole osanneet aiemmin kuvitella, se toivottavasti herättää mielenkiinnon. Mutta en tiedä, oliko Paulilla tuo taka-ajatus.

Koska biisi niin vaatii

Olivat Mazurkiewiczin aivoitukset mitkä hyvänsä, Violence Unimagined on osuva otsikko – siksikin, ettei yhtye edelleenkään tingi intensiivisyydestään. Sen sijaan se kiristi otettaan entisestään.

Webster korostaa, että kehitys on kuultavissa ennen kaikkea Mazurkiewiczin työskentelyssä.

– Eikä se ole mikään pikkujuttu. Rummut on fyysisesti vaativin instrumentti. On aika vaikuttavaa, että Paul soittaa nyt viisikymppisenä haastavampia juttuja kuin koskaan ennen. Jokainen meistä kehittyy soittajana edelleen, mutta Paul on tehnyt viime vuosina ja etenkin uudella levyllä isoimman työn. Kun teemme biisejä, esittelemme Paulille ideoita jotka ovat – no, todella vaikeita. Hän vain vastaa, että okei, kokeilen, palataan asiaan muutaman viikon päästä. Ja kun asiaan palataan, hän on ottanut ideamme haltuun.

Kun lajina on death metal, joka pyrkii pysyttelemään aidosti brutaalina, on ensiarvoisen tärkeää, ettei soiton taidokkuus ole pois aggressiivisuudesta. Mazurkiewiczin soitosta ei puutu vimmaa, kumpuaahan se vanhakantaisesta thrash-pieksännästä. Taannoin sosiaalisessa mediassa keskusteltiin äärimusiikkirumpaleista. Joku totesi osuvasti, että jos Cannibal Corpsen rumpalina olisi joku teknisesti notkeampi muusikko, kuten Derek Roddy tai George Kollias, eihän siitä tulisi yhtään mitään.

Websterin mukaan yhtyeen tulee tunnustaa ensisijainen tehtävänsä.

– Ja meidän ensisijainen tehtävämme on soittaa ihan helvetin raskasta, äärimmäisen aggressiivista death metalia. Tuon päämäärän voi saavuttaa monin tavoin; soittaen jotain hidasta ja melko simppeliä, jotain todella nopeaa ja mutkikasta tai jonkinlaista edellä mainittujen yhdistelmää. Jos joku meistä kirjoittaa yksinkertaisen biisin, joka on yhtä kaikki raskas ja iskevä, otamme sen ilomielin vastaan. Joku toinen biisi voi olla todella hankala soittaa ja selviydymme siitä juuri ja juuri, mutta meidän on selviydyttävä, koska biisi niin vaatii.

– Uudelle levylle tekemäni biisi Surround, Kill, Devour oli temponsa vuoksi todella vaikea soittaa. Monesti vaikeimmat tekemäni biisit ovat hankalia samasta syystä, hitaammin soitettuna ne eivät olisi haastavia. En suostunut hidastamaan Surround, Kill, Devouria, se vaati tiettyä tempoa. Selviydyimme biisistä, mutta töitä se teetti. Ja lopultahan teknisyys ja nopeus ovat vain keinoja päämäärän saavuttamiseen. Ja päämäärä on helvetillisen raskas biisi.

Murskaavin raskaus asustaa usein vahvoissa hitaissa kitarariffeissä. Cannibal Corpsen keikkasuosikkien joukkoon on noussut hitaammin ruhjovia kappaleita kuten Scourge of Iron, Evisceration Plague ja edellisen Red Before Black -albumin (2017) kiertueen keikkojen avausbiisi Code of the Slashers.

– En lähtisi nopeuttamaan noita biisejä, sillä se heikentäisi niiden tehoa. Jos asiaa katsoo vain teknisestä näkökulmasta, noita biisejä on helppo soittaa, mutta ne kuuluvat ehdottomasti parhaidemme joukkoon.

Kahden hatun Rutan

Cannibal Corpsen viriiliyteen vaikuttaa myös ensimmäinen miehistönvaihdos sitten vuoden 2005, jolloin jo levyillä The Bleeding (1994) ja Vile (1996) soittanut kitaristi Rob Barrett palasi yhtyeen riveihin Jack Owenin väistyttyä.

Barrettin korvaajaksi vuonna 1997 tullut, myöhemmin tämän kanssa rinnakkain Cannibal Corpsessa soittanut kitaristi Pat O’Brien ajautui vakaviin ongelmiin virkavallan kanssa 2018. Hiljalleen muulle yhtyeelle – Barrettille, alkuperäisjäsenille Websterille ja Mazurkiewiczille sekä vuonna 1995 Chris Barnesin paikan solistina ottaneelle George ”Corpsegrinder” Fisherille – kävi selväksi, että se tarvitsi uuden vakituisen kitaristin.

Sellaisen se sai, eikä ketä tahansa, vaan yhtyeen kiertuekitaristina 2019 toimineen, Kill-albumista (2006) alkaen kaikki Cannibal Corpse -levyt A Skeletal Domainia (2014) lukuun ottamatta tuottaneen Erik Rutanin.

Rutan on paitsi ansioitunut tuottaja myös arvostettu metallikitaristi. Oman, vuodesta 1997 toimineen death metal -yhtyeensä Hate Eternalin ohella hän on soittanut muutamaan otteeseen kuolopioneeri Morbid Angelin riveissä. Eikä Cannibal ole Rutanin ensimmäinen Corpse, sillä 1990-luvun alkupuolella hän toimi thrashimmin deathiään sävyttäneen Ripping Corpsen kitaristina.

– Erik on loistava tuottaja ja loistava kitaristi. Muutkin tuottajamme ovat tehneet hienoa työtä, mutta Erikistä tekee oman lukunsa se, että hän on työskennellyt sekä tuottajan että muusikon roolissa. En keksi toista tuottajaa, jolla olisi yhtä laaja kokemus myös muusikkona. Hate Eternalissa hän on pukeutunut sekä tuottajan että muusikon hattuun, kuten nyt myös Cannibal Corpsessa, Webster sanoo.

– Tuottajana hän puskee meidät aina parhaisiin mahdollisiin suorituksiin, hänelle ei kelpaa mikään vähempi kuin täydellinen. Joskus kun kamppailemme pitkään jonkin todella vaikean osan kanssa, meille saattaa tulla houkutus kelpuuttaa kelvollinen otto ja siirtyä eteenpäin. Erik ei suostu sellaiseen. Hän korostaa, että levyt ovat ikuisia, ne on tehtävä kunnolla. Hän on todella kova tekemään töitä, ja niin tulee olla sinunkin, jos aiot työskennellä hänen kanssaan. Onneksi me olemme.

Myös muusikkona Rutan on niin kovatasoinen kuin death metal -yhtye vain toivoa voi. Webster on tyytyväinen, että Cannibal Corpsessa on nyt tunnistettava vivahde Rutan-soundia.

– Hän on niin kokenut muusikko, että hänelle on muodostunut oma tunnistettava tyylinsä. Kaikilla levyillä, joilla hän on soittanut, ja kaikissa biiseissä, jotka hän on tehnyt, on hänelle ominaisia juttuja, jotka tunnistaa, jos tuntee hänen tyylinsä. On mahtavaa saada nuo elementit osaksi Cannibal Corpsea. Jokainen jäsen bändissämme on aina ollut tervetullut osallistumaan biisien tekemiseen. Sitä kautta jokaisen persoonallisuus, jokaisen tyyli, on muotoutunut osaksi soundiamme. Kun yksi jäsen poistuu ja toinen tulee tilalle, musiikkimme kokee pieniä muutoksia. Se on tärkeää. Siitähän bänditoiminnassa on kyse. Tietenkin on bändejä, jotka nojaavat yhteen biisintekijään, mutta meillä jokaisella on tilaa jättää kädenjälkensä.

Klasarin pimeä puoli

Erik Rutanin kädenjälki kuuluu kirkkaimmin kappaleissa Condemnation Contagion, Ritual Annihilation ja Overtorture, jotka kitaristi sävelsi ja sanoitti. Webster painottaa, etteivät mainitut kuulosta Cannibal Corpselle soitettavaksi lahjoitetuilta Hate Eternal -biiseiltä vaan ovat ”full on Cannibal”, mutta Rutan-twistillä, jollaista ei Websterin tai Barrettin biiseistä löydy.

Miten tuon twistin sanallistaisi?

– On paljon helpompi bongata nuo jutut kuunnellessa kuin puhua niistä – mutta yritän parhaani! Erik käyttää paljon oktaavisointuja, ja usein hänen biiseissään kitaristit soittavat miltei koko ajan toisistaan eroavia juttuja. Minun ja Robin biiseissä ei tapahdu sellaista yhtä usein. Myös hänen lead-osuutensa, joita on myös joissain minun ja Robin biiseissä, ovat omanlaisiaan: synkkiä ja aggressiivisia, melko villejä mutta tarkasti rakennettuja. Hänen sävellyksissään ja sooloissaan on läsnä ikään kuin klassisen musiikin pimeä puoli.

Bound and Burnedin sekä ensimmäisenä singlenä julkaistun Inhumane Harvestin soolot ovatkin Cannibal Corpselle jotain uutta.

– Kuten sanoin, hänellä on oma tyylinsä, emmekä halua millään tavoin tukahduttaa sitä. Ja siis kyllähän myös Robin sooloissa on aina selkeä suunta ja rakenne. Molempien soolot ovat ikään kuin biisejä biisien sisällä. Kaikkia kitaristeja tuollainen ei kiinnosta, ja mikäpä siinä. Kyllä minäkin tykkään vanhan koulun kampisooloista.

Klassiset Slayer-soolot ovat aina tervetulleita.

– Ehdottomasti! Eivät yksityiskohtaisemmin rakennetut soolot meille ihan uusi asia ole, mutta Erik on johdattanut meitä yhä pidemmälle siihen suuntaan.

Webster tunsi Rutanin yhtyetoverina jo ennen kuin tämä lyöttäytyi mukaan Cannibal Corpsen kiertueelle 2019. Hän soitti bassoa Hate Eternalin ensidemolla (1997) sekä Fury & Flames -albumilla (2008). Hänen bassoaan kuullaan myös Rutanin melodista progressiivista metallia soittaneen Alas-sivuprojektin demolla (1996). Webster kiersikin Alasin kanssa, mutta ei soittanut ainoaksi jääneellä Absolute Purity -albumilla (2001). 

Rutanin soveltuvuus Cannibal Corpseen ei silti ollut itsestäänselvyys. 

– Ystävyys ei aina tarkoita, että yhteispeli toimii myös yhtyekontekstissa, etenkään kiertueilla, kun käytännössä asutaan yhdessä bussiolosuhteissa. Mutta kaikkihan sujui aivan loistavasti. Meillä kaikilla oli todella hauskaa. 

Kun koitti aika ottaa puheeksi Rutanin liittyminen vakituiseksi kannibaaliksi, kumpikaan osapuoli ei epäröinyt. 

– Se oli luonnollisin mahdollinen siirtymä. Erik totesi heti, että okei, mukana ollaan. 

Toista tarpeeksi, älä liikaa 

Siirtymän luonnollisuus kiteytyy siihen, että Violence Unimaginedin kappaleista miltei kolmasosa on Rutanin käsialaa. Uuden kitaristin kolmen biisin ohella levy sisältää neljä Websterin ja neljä Barrettin sävellystä, joista osan on sanoittanut Mazurkiewicz. 

Websterin mukaan Barrett otti virkaiältään vanhempana kitaristina tavallista keskeisemmän roolin biisinteossa. 

– Robilta syntyi melkoisia hittejä, kuten levyn avaava Murderous Rampage, Inhumane Harvest ja Follow the Blood. Emme tietenkään hae vain yksittäisiä iskubiisejä vaan tasavahvaa levyä, ja sellaisen onnistuimme tekemään. Mutta Robin biisit ovat todella väkeviä, se on selvä. Me kolme pääasiallista biisintekijää muodostamme toimivan yhdistelmän, biiseistämme rakentui monipuolinen levy. 

Websterille Cannibal Corpsen tehtävä on luoda paitsi mahdollisimman raskaita myös tarttuvia ja persoonallisia äärimetallikappaleita. Niin tärkeää kuin soittokyvyn ylläpito onkin, biisintekotaitojen hiominen on vielä tärkeämpää. 

Tarttuvaa biisiä rakentaessaan Webster panostaa huolelliseen sovittamiseen. 

– Jos on viisi keskenään toimivaa riffiä, ei välttämättä tarvitse enempää. Ratkaisee vain, miten ne sovittaa yhteen. Riffit itsessään voivat olla hyvinkin monimutkaisia, mutta kun ne sovittaa kokonaisuudeksi, jossa on juuri sopivasti toistoa – ei liikaa, mutta ei liian vähänkään – koukuttaa kuulijan sortumatta liian simppeleihin ratkaisuihin. 

– Jotkut bändit vievät rakenteet ihan avantgardeksi, biiseissä on kolmekymmentä riffiä eikä juuri lainkaan toistoa. Ja nehän saavat tehdä aivan niin kuin haluavat, minä en ala laatimaan sääntöjä kenellekään. Mutta tarttuvia tuollaiset biisit tuskin ovat. Eivätkä ne lopulta ole yllättäviäkään. Jos tekee kahdenkymmenenviiden riffin biisin, osavaihdot eivät lopulta yllätä kuulijaa, koska hän tottuu siihen, että biisi pyörähtää joka käänteessä päälaelleen. Mutta jos käyttää suoraviivaisempia rakenteita, pystyy yllättämään kuulijansa. Kun huomaa biisin etenevän niin, että kuulija luulee tietävänsä, mitä on luvassa seuraavaksi, on oiva hetki heittää kehiin jokin outo, yllättävä riffi. 

Websterillä, Barrettilla ja Rutanilla on omat erilaiset tunnusmerkkinsä, mitä tulee sovituksiin. Jos biisinteko olisi yhden jäsenen varassa, monipuolisen levykokonaisuuden rakentaminen olisi paljon vaativampi savotta. 

– Rob tekee joskus biiseistä ikään kuin palindromeja. Sehän se termi on, kun puhutaan sanasta, jonka kirjainten järjestys on sama etu- ja takaperin? Vai käytänkö väärää termiä? 

Et, osuit aivan oikeaan.

– Aivan. Robin biisit rakentuvat välillä noin, biisit alkavat ja päättyvät samalla riffillä. Minun biisirakenteeni ovat perinteisempiä, olen ammentanut vuosien saatossa inspiraatiota sovituksiin muun muassa Slayerin Reign in Bloodista. Se on yksi kaikkien aikojen metallilevyistä, sovituksiltaan täydellinen. Sitten taas Erikillä on oma otteensa tähän hommaan. Esimerkiksi Ritual Annihilation onnistuu olemaan tarttuva biisi, vaikka vielä sen lopussa esitellään aivan uusi riffi. Uskoisin senkin juontavan Erikin mieltymyksestä klassiseen musiikkiin. 

Voimametallia lainaamassa 

Webster rakentaa yllätyksellisyyttä biiseihinsä tahtilajeilla pelaillen. Hän kertoo mieltyneensä 7/8-tahtilajiin, jonka käyttöön häntä on inspiroinut ennen kaikkea kanadalainen progressiivisen rockin mammutti Rush, jonka mittava taival päättyi taannoin rumpali Neil Peartin poismenoon. 

– Tapani tehdä biisejä on saanut vaikutteita monista eri musiikkityyleistä, kuten myös kaikilta muusikoilta, joiden kanssa olen työskennellyt niin Cannibalissa kuin sivuprojekteissanikin. Työskentely Ron Jarzombekin kanssa Blotted Science -bändissä oli tärkeä oppimiskokemus, samoin Conquering Dystopia -jutut Jeff Loomisin ja Keith Merrow’n kanssa. Jokaisesta yhteistyöstä kantaa mukanaan tuliaisia, jotka kasvattavat omaa työkalupakkia. 

– Olen metsästänyt paljon fuusiojazz-kamaa, ennen kaikkea bändejä, joissa on kovat basistit – aika lailla kaikissa niissä on – ja joiden soinnissa on raskaampia sävyjä. Ruotsalaisen Jonas Hellborg Groupin E-albumi 1990-luvun alkupuolelta on huikea, Hellborg soittaa levyllä yhdessä Jens ja Anders Johanssonin kanssa. Levy pursuaa hienoja bassojuttuja, rumpujuttuja, kosketinjuttuja. Se on opettavaista kamaa, samoin kuin Rush ja oikeastaan mikä tahansa kuuntelemani progressiivinen kama, kuten myös funk. Etenkin uuden oppiminen rytmiin liityvissä asioissa on vaikuttanut suuresti tapaani tehdä biisejä. Kaikki musiikki, jolle altistuu, liukenee osaksi omaa persoonallista ilmaisua. 

Uudelle levylle on uinut vaikutteita myös suoraviivaisemmasta metallimusiikista. Webster halusi Surround, Kill, Devour -biisiin tuplabassarikompin, jollaiset ovat tutumpia power metalista ja klassisemmasta heavy metalista. 

– Eihän Surround, Kill, Devourin kertosäkeen tuplabassaritempo täysin uusi juttu meille ole, samaa vauhtia löytyy biiseistä kuten Sentenced to Burn. Mutta normaalisti pistäisimme tuollaisessa tempossa virveliniskun ykköselle tai kakkoselle. Nyt se tuleekin vasta kolmosella. Power metalissahan tuo on ihan peruskauraa. Yksi biiseistä, joista sain tuon komppi-idean, on Halfordin Handing Out Bullets. Okei, eihän se power metalia ole, mutta klassista heavyä kuitenkin. Voi toki olla, että jossain vanhassa biisissämme on jo tuollainen komppi, enkä vain muista sitä. 

– Rumpukompeissa on mahtavaa juuri tuo: voi ottaa kompin jostain toisesta metallityylistä tai musiikkityylistä, joka ei ole metallia lainkaan, ja lyödä päälle todella raskaan riffin. Kun progekompin päällä soi matalavireinen death metal -riffi, lopputulos ei kuulosta progelta. Mutta harjaantunut korva tunnistaa, että nämä kaverit ovat kuunnelleet Rushia tai Dream Theateria. 

Kansista kauhehin 

Cannibal Corpsen kansitaide on yllättänyt eniten silloin, kun se on ollut ylettömän brutaalin sijaan vihjailevampaa. Violence Unimaginedin kannessa ei jätetä mitään vihjailun varaan, mutta luottotaiteilija Vincent Locken kädenjälki onnistuu kuitenkin yllättämään: yli kolme vuosikymmentä toimineen yhtyeen uuden levyn kannen ei odottaisi olevan yksi sen karmaisevimmista. 

Mutta se on. Ennen kaikkea siksi, että silmittömän verilöylyn keskiössä on pieni vauva. 

– Se on rujo. Ymmärtääkseni Paul vain lähetti Vincelle levyn nimen ja pyysi häntä tekemään muutaman kansiehdokkaan. Nimi jättää paljon tulkinnanvaraa, sen pohjalta voi tehdä ties millaista jälkeä, kunhan se on erittäin väkivaltaista. Vince on huikea taiteilija, eikä meidän ole koskaan tarvinnut juurikaan ohjeistaa häntä. Saimme häneltä neljä kansiehdokasta, ja valitsimme tämän, ehdottomasti verisimmän. 

Cannibal Corpsen hurmeinen kansitaide on päätynyt takavuosina sensuurin kynsiin. Yhtye ennakoi myös Violence Unimaginedin verikekkerien herättävän paheksuntaa ja tilasi Lockelta myös vaihtoehtoisen kansitaiteen. 

– Sekin on häiritsevä, mutta ei lainkaan niin karmea ja loukkaava kuin virallinen kansitaide. Vaihtoehtoisen kannen luulisi menevän läpi kaikissa niissä levykaupoissa, joita nyt yleensäkään on enää pystyssä. 

Yhtyeen repertoaariin mahtuu kappaleita, joissa musiikin ja sanoituksen yhteys on poikkeuksellisen selkeä. Klassinen esimerkki tästä on varhaisveisu Hammer Smashed Face, jonka intro kuulostaa siltä kuin kasvoja tosiaan vasaroitaisiin murskaksi. 

Uuden levyn kappaleista erityisen kuvaavasti on nimetty Slowly Sawn. Suoraviivainen aloitusriffi todella sahaa, eikä kiirehdi sahauksessaan. 

– Olet aivan oikeassa. Se on minun biisini, ja sen riffit kaipasivat juuri tuollaista tekstiä. Ne auttavat kuulijaa kuvittelemaan poloisen uhrin, jota sahataan palasiksi hitaasti, päivä toisensa jälkeen. Biisin keskellä sahaus hidastuu entisestään, ja kuulostaa kuin sahaaja todella ottaisi aikansa. Ajattelin, että olisi kiinnostavaa kertoa tarina uhrin näkökulmasta. En tosin tiedä, miten ihmeessä hän muka selviää kertomaan koettelemuksestaan. 

– Biisini Cerements of the Flayed, jonka Paul sanoitti, on samanlainen tapaus. Se kertoo siitä, miten joku haudataan elävältä jonkun toisen nahan sisään. Jo riffejä tehdessäni mietin, että näissähän on hautajaistunnelmaa. 

Elävät kuolleet, kannibalismi ja sarjamurhaajat ovat Cannibal Corpsen peruskuvastoa, josta ei ole syytä luopua. Webster korostaa, että yhtye hamuaa aina myös uusia aiheita, kunhan ne soveltuvat otsikon ”kauhu” alle. 

Erik Rutan rikastutti jo ensimmäisellä Cannibal Corpse -levytyksellään myös yhtyeen sanallista antia. 

– Ritual Annihilation käsittelee ymmärtääkseni viikinkien uhrirituaaleja. Aihe on erittäin väkivaltainen, emmekä ole koskaan aiemmin ammentaneet siitä. 

Olipa kerran äärimetalli 

Violence Unimagined edustaa Alex Websterille selkeää jatkumoa suunnalle, johon Cannibal Corpse on musiikkiaan viimeiset vuodet vienyt. Totta onkin, että uuden levyn ja edeltäjänsä Red Before Blackin yhteys on selkeä. Kaksikossa on suoranaista rentoutta, mihin vaikuttaa yhtyeen thrash metal -juurten nousu kuuluville. 

Tylyä kuolometallia pari toki edustaa, mutta se soi ilmavammin kuin edeltäjänsä A Skeletal Domain, joka on Gallery of Suiciden (1998) ohella Cannibal Corpsen diskografian pimeintä äärtä – mikä ei ole moite. 

– Jokainen levymme on parasta, mihin kulloisenakin aikana pystyimme, ja edustaa sitä, millaista kamaa halusimme sillä hetkellä tehdä. Edessä saattaa olla entistä thrashimpiä tai synkeämpiä levyjä, kukapa tietää. Kahdella uusimmalla levyllä on joitain biisejä, jotka ovat toki aggressiivisia mutta eivät erityisen synkkiä, esimerkiksi aiemmin mainitsemani Surround, Kill, Devour. Erikin biisit ovat uuden levyn pimeintä päätyä, mikä johtuu hänelle ominaisista, todella kolkoista mollisoinnuista. 

– Kieltämättä kahdella uusimmalla levyllä thrash-juuremme kohtaavat death metalin selkeimmin sitten alkuaikojemme. Kuulen joissain Robin biiseissä Dark Angel -vaikutteita. Uusissa promokuvissamme hänellä on Dark Angel -paita, enkä tiedä, onko se sattumaa. Oli tai ei, hyväksyn sen. Kaikkihan me rakastamme Dark Angeliä, etenkin Darkness Descendsiä. Itse tykkään kovasti myös Leave Scarsista. Juuri tuollaiset levyt meitä aikoinaan inspiroivat: pari ekaa Kreatoria, pari ekaa Sodomia, varhaiset Dark Angelit ja Slayerit. Tietenkin myös varhainen death metal kuten Possessed. 

Webster naurahtaa. Olemme päätyneet ikiaikaiseen keskusteluun siitä, mikä yhtye 1980-luvulla pohjimmiltaan edusti mitäkin oraalla olevaa genreä. 

– Haarat olivat silloin niin lähellä juurta, ettei niiden välillä ollut kovinkaan suuria eroja. Deathin Scream Bloody Goren ja Kreatorin Pleasure to Killin välillä on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Kreator oli tuolloin ehdottomasti lähempänä Deathiä kuin vaikkapa Anthraxin Among the Livingiä. Silti sekä Kreator että Anthrax lokeroitiin thrashiksi, Death deathiksi. Mutta kutsui tuota kamaa millä termillä tahansa, se pysyy mukanamme aina. 

Äärimetallin alkuhämärän analysointi Alex Websterin kanssa ansaitsisi aivan oman juttutuokionsa. Nyt siihen ei suoda aikaa. Websterin selän takana pilkahtaa valkea häntä, kenties kultaisennoutajan. 

– Hän tuli muistuttamaan, että on seuraavan haastattelun aika. 

Kenties seuraava haastattelija pääsee jututtamaan sekä death metal -Gandhia että tämän koiraa. Kateeksi käy. 

KAINALO 1: Vanha koulu, uudet opit

DIY. Tee-se-itse. Termi, joka liitetään usein yhtyeiden demonhuuruisiin alkuaikoihin.

Alex Webster myöntää, että nyt kun luottotuottajasta tuli myös kitaristi, Cannibal Corpsen voi sanoa toimivan taas vahvemmin DIY-pohjalta.

– Erikin Mana-studio sijaitsee Tampa Bayn alueella Floridassa, samalla seudulla, missä muut bändin jätkät asuvat. Ei studio ihan heidän kotikulmillaan ole, mutta tarpeeksi lähellä, että Paulin oli mahdollista matkustaa sinne ja työstää rumpuosuuksiaan yhdessä Erikin kanssa.

– Studiolla on todella hyvä rumpusetti, jolla Paul pääsi tällä kertaa myös demottamaan biisejä. Siitä oli iso apu äänityksiin valmistautuessa. Erik raivasi kalenterinsa tyhjäksi voidakseen keskittyä työskentelemään kanssamme. Yleensähän meillä ei ole asiaa studiolle ennen äänitysten alkua, mutta nyt pääsimme sinne käytännössä milloin tahansa.

Tai siis muut pääsivät, Webster ei. Basisti on asunut vaimonsa kanssa jo pidempään Portlandin lähellä Oregonissa. Tämä ei ole hankaloittanut Cannibal Corpsen toimintaa lainkaan – ennen kuin nyt, koronapandemian myötä.

– Olin maaliskuussa 2020 Floridassa. Treenasimme yhdessä, otimme toistemme tekemät biisit haltuun. Hoidimme myös promokuvat alta pois samalla reissulla. Jos ottaa promokuvia Floridassa, se kannattaa tehdä alkuvuodesta, kun ei ole vielä niin kuumaa ja kosteaa. Mitä pidemmälle kohti kesää mennään, sitä rankempaa on seisoskella koko päivä mustissa farkuissa. Jos katsot tarkkaan joitain vanhoja kuviamme, näet että hikoilemme.

– Tarkoitukseni oli palata huhtikuussa levyn äänityksiin. Mutta jo lähtöä tehdessäni tajusimme, että pandemia oli pääsemässä valloilleen niin pahasti, että minun olisi viisainta pysytellä kotona.

Webster on äänittänyt sivuprojektiensa bassoja kotistudiossaan, joten täysin uuden edessä hän ei poikkeusolojen vuoksi ollut. Mies onkin varsin tyytyväinen Violence Unimaginedin bassosoundiin.

– Äänitin sekä suoran että overdrive-kanavan kautta, ja lähetin molemmat Erikille. Ymmärtääkseni hän käytti vain suoran kanavan äänityksiäni ja veti ne suosikkibassokaappinsa kautta käyttäen Darkglass X7 -pedaaliani. Haasteista viis, lopputulos kuulostaa mahtavalta.

– Tällainen toimintahan on monille yhtyeille ihan tuttua. Tällaiselle vanhan koulun bändille se oli kieltämättä outoa. Ja vaikka kaikki onnistui erinomaisesti, olisin toki ollut mieluummin paikan päällä, en vain äänittääkseni omat osuuteni vaan saadakseni seurata toisten työtä. Toivottavasti matkustaminen on taas turvallisempaa, jahka seuraavan levymme aika koittaa.

KAINALO 2: Tapaus O’Brien

”In a world of Jon Schaffers, be a Corpsegrinder.” 

Capitol Hillin tammikuisten levottomuuksien jälkeen meemitehtailu Iced Earth -kitaristi Jon Schafferin ympärillä villiintyi. Salaliittoteorioista poliittista polttoainetta ammentava Schaffer oli näet kongressitalon hyökkääjien joukossa. 

Yksi herkullisimmista meemeistä asetti vierekkäin kongressitalon käytävällä möykkäävän Schafferin ja Walmartin pihassa syli pehmoleluja täynnä myhäilevän George ”Corpsegrinder” Fisherin. Meemi kehottaa kulkemaan Fisherin valitsemaa tietä. 

Epäpoliittisuuttaan aina korostanut Cannibal Corpse henkilöityy etenkin aina yhtä seesteisiin alkuperäisjäseniin Alex Websteriin ja Paul Mazurkiewicziin. Kuvaa horjutti joulukuussa 2018 uutinen yhtyeen silloisen kitaristin Pat O’Brienin pidätyksestä, syinä poliisin väkivaltainen vastustaminen, murto ja pahoinpitely. Sekavana tavattu O’Brien pakeni virkavaltaa naapuriinsa, työnsi naapurin tieltään ja hyökkäsi puukko kädessä kohti poliisia, joka taltutti hänet sähkölamauttimella. 

Samaan aikaan O’Brienin koti tuhoutui tulipalossa. Sen laannuttua pelastustyöntekijät löysivät kodista huomattavan määrän aseistusta: haulikkoja, puoliautomaattiaseita, konepistooleita, käsiaseita, jopa liekinheittimiä. Tämän kaiken lisäksi löytyi kolme pääkalloa. 

O’Brien vapautettiin 50 000 dollarin takuita vastaan. Sen jälkeen hänen vaiheistaan on kerrottu julkisuuteen hyvin vähän. Helmikuussa 2020 sosiaaliseen mediaan ilmestyi Cannibal Corpse -fanin yhteisselfie O’Brienin kanssa. 

Cannibal Corpse osoitti tukensa O’Brienille, muttei ole entisen kitaristinsa edesottamuksia sen koommin kommentoinut. Niin ei tee Alex Webster nytkään, sen sijaan hän korostaa O’Brienin merkitystä biisintekijänä ja muusikkona. 

Websterille Cannibal Corpse on yhä positiivisia energianpurkauksia mahdollistava, poliittisuudesta vapaa vyöhyke, jonka kaikki väkivalta on kuvitteellista. Hän näkee sille tilausta etenkin kotimaassaan, jossa jakautunut kansakunta sinnittelee pandemian keskellä. 

– Poliittisten haasteidemme selättäminen on tärkeää. Mutta niin on myös ajatella välillä muutakin, urheilla, kuunnella musiikkia. Me tarjoamme positiivisen tavan purkaa turhautumia, vapauttaa energiaa. Toivottavasti kaikki voivat hypätä mahdollisimman pian turvallisesti moshpitiin. On mahdotonta olla vihainen mistään vietettyään tunnin pitissä. Enhän minä itse ole niissä myllännyt enää aikoihin, mutta parikymppisenä ne veivät minusta kaikki mehut monikertoihin. Se teki hyvää. 

Julkaistu Infernossa 3/2021.