Klassista ja perinteistä rockia soittava Graveyard voi upota periaatteessa kehen tahansa rockmusiikin ystävään. Toinen levy Hisingen Blues on täynnä bluesin ja rockin alkuvoimaa.
Teksti: Vilho Rajala www.myspace.com/graveyardsongs
Infernon numerossa 84 haastateltiin Blood Ceremonya, joka ammentaa musiikkiinsa mystiikkaa ja makua 1960–70-luvuilta. Ruotsalainen Graveyeard liikkuu samoilla apajilla mutta hieman erilaisilla välineillä.
Aivan ensimmäisenä tulee mieleen Led Zeppelin. Sitten mielikuvat heittelevät Jimi Hendrixistä Pentagramin kautta Black Sabbathiin ja paljon muuhun. Graveyardin rumpali Axel Sjöberg huomauttaa, että Hisingen Bluesilla on myös paljon sellaisia aineksia, joita ei vielä 1970-luvulla ollut olemassakaan.
– Soundimme saattaa huijata ihmisiä hiukan. Esimerkiksi Ungrateful Are the Deadin outro on sellainen, jollaista ei olisi taatusti tehty vielä 70-luvulla. Meidän musiikkimme on klassista rockia, mutta siinä kuuluu koko 40 vuoden musiikkihistoria, Sjöberg sanoo.
Hisingen on muuten saari Göteborgissa, jos joku ihmettelee nimeä.
Graveyard tuo mieleen nykybändeistä lähinnä maanmiehensä Witchcraftin, jonka jäsenten kanssa osalla bändistä on yhteistä historiaa. Kumpikin yhtye luottaa raskaan rockin alkulähteiden alkuvoimaan.
Mikä tämän päivän musiikissa on pahiten pielessä, Axel Sjöberg?
– En halua osoitella mitään huonoja bändejä, mutta yleisesti ottaen on tyhmää, että musiikki kompressoidaan niin tiiviiksi ja tasaiseksi. Tuntuu, että musiikkia tehdään nykyään jotain paskoja läppärikaiuttimia eikä kunnon äänentoistolaitteita varten.
Vaikka rumpali välttelee nimeämästä esimerkkejä tämän ajan huonoista bändeistä, häneltä lipsahtaa yksi.
– Mieluummin kehun hyviä bändejä, kuten vaikka High on Firea, he tekevät metallia todella tuoreella ja omaperäisellä tatsilla. Vaikka se kuulostaa nykyaikaiselta, se ei kuulosta miltään… No, tiedäthän, Linkin Parkilta.
Ei viiskantoja lattiassa
Graveyardin alkutahdit soiteltiin vuonna 2006 Göteborgissa. Sjöberg ja kaverukset Rikard Edlund (basso), Truls Mörck (kitara ja laulu) ja Joakim Nilsson (kitara ja laulu) olivat vanhoja tuttuja Örebrosta, mistä koko sakki oli muuttanut Göteborgiin.
Nilsson ja Edlund olivat soittaneet yhdessä jo Norrskenissa ja Albatrossissa, jossa myös Sjöberg oli mukana.
Mörck vaihtui vähän ennen Graveyard-nimisen debyytin (2007) ilmestymistä Jonathan Rammiin. Mies nimeltä Don Ahlsterberg on tuottanut bändin molemmat levyt.
– Hänen vaikutuksensa on valtava. Hän ei ole pelkkä studiomies vaan vaikuttaa biiseihinkin, Sjöberg luonnehtii.
On sanomattakin selvää, että Graveyard tekee levynsä analogisilla vehkeillä ilman tietokoneita. Hisingen Bluesin teossa käytetyt soittimet olivat peräisin 1940–1980-luvuilta. Keikoilla Sjöberg soittelee kuitenkin mieluiten nykyvehkeillä.
– Minulla oli keikoilla käytössä pitkään hieno vintagesetti, mutta nyt minulla on uusi. En jaksanut enää sitä, että hardware on niin kulunutta ja epäluotettavaa tien päällä.
Debyyttilevyn aikaan Graveyardin levy-yhtiöinä toimivat ruotsalainen Transubstant ja amerikkalainen Tee Pee. Jälkimmäinen löytyi kuulemma tuurilla MySpacen kautta.
– Se on huvittavaa, koska nykyäänhän MySpace on ihan hyödytön yhteisö, Sjöberg hymähtää.
Hisingen Bluesin julkaisee Nuclear Blast. Se on hieman epätodennäköinen pulju julkaisemaan tämän sortin rockia, mutta on haalinut viime vuosina talliinsa varsin ennakkoluulottomasti monenlaista räimettä.
– Heidän tarjouksensa yllätti meidät itsemmekin. Diili tuli managementin kautta, emmekä tiedä kuka on ollut yhteydessä kehenkin. Joka tapauksessa tämä on hieno tilaisuus meille. Olemme kuulleet lafkasta pelkkää hyvää, ja tähän asti kaikki on sujunut täydellisesti.
Nuclear Blast luonnehti bändiä diiliuutisessaan termillä ”occult rock”. Tuntuu hullulta, että occult-sanaa tarjotaan nyt kaikille bändeille, joiden ilmaisussa kuuluvat 1970-luvun vaikutteet.
– Olen samaa mieltä. Emme piirtele treeneissä lattiaan pentagrammeja emmekä juo verta. Biiseissä voi olla sanoja kuten saatana tai demoni, mutta ne ovat vain tehokkaita tapoja ilmaista asioita. En sanoisi, että meissä on mitään okkultistista.
Rockia lukiolikoille ja partaukoille
Sjöberg ponnistaa itse varsin metalliselta pohjalta. Hän kertoo, että hänen historiassaan tärkein levy kautta aikain on ollut Metallican Kill ’em All (1983).
– Saattaisin vastata tähän ensi viikolla toisin, mutta kyllä se levy oli minulle aikamoinen merkkipaalu. Kuuntelin myöhemmin paljon punkkia, ja Refusedin viimeinen levy (The Shape of Punk to Come, 1998) oli myös tärkeä. Varsinkin rumpalointi sillä levyllä on hemmetin hyvän kuuloista.
Graveyardin musiikki ei rajaa pois ketään rockista pitävää. Se ei ole metallia, vaikka varmasti vetoaa metallikansaan. Se on rockia, josta kuka tahansa voi pitää. Tyypillistä kuuntelijaa ei ole, kuten Sjöbergkin huomauttaa.
– Ketkä Graveyardia kuuntelevat? Farkkuliiviset metallipäät. David Bowieta fanittavat lukiolaistytöt. Vanhat levykeräilijät, joiden parta ulottuu maahan saakka. New York -hipsterit. Toivottavasti he kaikki pitävät meistä, koska me soitamme hyvää musiikkia.
Graveyardin edellinen visiitti Suomeen vuonna 2009 jätti jälkeensä paljon hehkuttavia kommentteja. Bändi tulee huhtikuun alussa kiertueelle, joka käy Tampereella, Jyväskylässä, Joensuussa ja Helsingissä.
Keikkoja on muutenkin luvassa niin paljon kuin bändi vain jaksaa tehdä.
– Meillä taitaa olla viikonloput buukattu eri puolille Eurooppaa ainakin heinäkuun loppuun saakka. Sitten lähdemme Amerikkaan, Sjöberg kertoo.
Ei ole lainkaan mahdotonta, että Graveyardista tulee vielä genrerajoja rikkova ilmiö.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2011 (#85).
Graveyard Suomessa:
6.4. Tampere, Klubi
7.4. Jyväskylä, Lutakko
8.4. Joensuu, Kerubi
9.4. Helsinki, DOM