Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Juha Kähkönen
Brittiläisen postpunkin avainyhtyeen Killing Joken musiikissa kaksi koossapitävää voimaa ovat juhla ja kontrolli. Jälkimmäinen muodostuu kivikovan rytmikoneiston Youth-Ferguson ympärille, mutta sen rakenne on juurtunut syvälle myös yhtyeen tarpeeseen, omalaatuiseen tyyliinsä, tarkkailla ja rangaista maailman valtaapitäviä ja yksilönvapautta kaventavia instansseja. Juhla on rituaalinomainen resurssi, jonka ansiosta Killing Joke lopulta pysyy elossa – se ylittää parhaimmillaan tai pahimmillaan ankaran apokalyptiseksi yltyvän tuomiomessun ja lietsoo tekemiseen svengin, jonka huomaa tietysti konkreettisimmin esiintymislavalla.
Spinefarm Recordsille siirryttyään suomalaisia huolella hellinyt kvintetti sai tämänkeväisellä 2012-levyllään aikaan niin kuohuttavaa jälkeä, että sateentuneessa kevät-Helsingissä odotti esiintyväksi orkesteria, joka saa lähemmäs tuhatpäisestä yleisöstä puolet poistumaan jalat edellä. Huhtikuussa alkaneen Euroopan-turneen 19. ja toiseksi viimeinen esiintyminen esitteli yhtyeen kuitenkin hieman eleettömässä tilassa. Parhaimmillaan pystyttiin nousemaan pakahduttavan vahvaan ja keskittyneeseen performanssiin, mutta toisinaan keikassa oli kovalla rutiinilla läpiviedyn esityksen makua. Liekö esimerkki väsymyksestä, mutta palavasieluinen saarnalaulaja Jeremy ”Jaz” Coleman ei ryhtynyt ensimmäiseenkään välispiikkiin koko esiintymisen aikana. Jos Killing Joken musiikkitaiteessa onkin viestiä koti- ja sotatarpeiksi, mitenkään tyypillistä tällainen käytös ei mustaan haalariin sonnustautuneelta nokkamieheltä ollut.
Itse setti käynnistyi kuten nyky-Joken veistely vain voi käynnistyä, Requiem-European Super State -kaksikolla. Ensimmäinen on riemua ja juhlaa henkivän viiston klassikkoasemansa takia kiistaton valinta lähtölaukaukseksi, jälkimmäinen taas maanosa-anthemina sitä luokkaa, että jos ei sen ilmavanjylhistä kosketinsoinnuista löydä henkeä ja happea, täytyy etsijän olla kotoisin muumiodivisioonasta.
Jämptin avauksen jälkeen tykiteltiin sikin sokin uutta ja vanhaa. Rapture ei orkesterin uusimpana keikkakokemuksen hurmioittavaa aspektia tutkiskelevana jyräveisuna ollut aivan niin umpimahtava kuin olisi toivonut. Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla hieman suttuisella äänimaisemalla, jossa nuorekkaaseen golflippaan sonnustautuneen Martin ”Youth” Gloverin bassottelun ja lujaotteisesti rumpujaan läimineen Paul Fergusonin frekvenssit puskivat melodisten elementtien yli. Kun keikan alkupuolelle ujutetut raastava Sun Goes Down, ilkikurinen Chop Chop ja kieltämättä päämäärätietoisesti esitetty Changekään eivät lukeudu ainakaan uudemman kuulijakunnan korvissa lujimpiin KJ-suosikkeihin, saatiin konsertin todellista kihahtelua odotella sittenkin pitkään.
Kun tempoa hidastettiin ja tunnelmakerrointa kasvatettiin, alkoi kaivattuja lisäsävyjä kerääntyä. Ensimmäinen täysosuma tuli odottamattomalta taholta, kuulunhan siihen vähemmistöön jonka mielestä Primobile on studioversiona vähän tyhjänpulska sively. Livenä biisin laiskavauhtisesta rakentelusta saatiin kuitenkin muodostettua melkomoinen katedraali! Sama koski perään iskettyä, kitaristi Kevin ”Geordie” Walkerin nautinnollisesti melodiakudonnallaan värittämää FEMA Campia, joka oli livenä huomattavasti vähemmän kilisevää goottia kuin levyllä. Säkeistöt menivät Colemanilta vähän mumisemalla, mutta mahtava veto!
Heikoimmillaan oltiin aika heikkoja. Esimerkiksi Pole Shiftin kosketinmaalailuista ei saatu tarpeeksi irti ja biisi kulki nopeissa osuuksissaan niljakkaan hätäisesti. Taustavaloissa laajennut violetti vaikutusaaltoympyrä näytti sentään komealta. Myöskään seitsenkymmenminuuttisen settirungon peräpäähän asennettu Jazin, Youthin ja Fergusonin kolmeen pekkaan tulkitsema Pssyche ei herättänyt erityisempiä väristyksiä.
Keikan ehdoton intensiteettikatto koettiin, kun Pole Shiftistä oltiin päästy. Keikkasuosikki Asteroid keräsi yleisöltä nimihuutoihinsa illan korkeimmat osallistumiskertoimet, ja perään tullut häikäisevän groovaava The Great Cull oli sekin mahdoton pilattavaksi lavatilanteessa. Uudelta levyltä poimittu Corporate Elect täydellisti orgastisen kolmion Jazin ruoskansivalluseleiden ja lopun komean tremolokaikusekasotkun kera. Killing Joke ei ole vanhaa spinemällisanontaa seuraten paskimmillaankin parasta, mutta parhaimmillaan se sitä aivan kiistatta on.
Pientä harmitusta herätti orkesterin halu keskittyä lähinnä ensimmäisen ja viimeisen levynsä aineistoon. Kun uudella levyllä otettiin askel junttaavan metallisesta soinnista takaisin kohti hienovaraisempia uuden aallon vivahteita, sitä toivoi että kurssintarkistus olisi kuulunut settilistassa poimintoina vaikkapa Brighter than a Thousand Sunsilta (1986) tai Outside the Gatelta (1988). Ei kuulunut.
Sitäkin suurempi haittapuoli oli, että keikan encoreosasto jäi ilmeisesti Reza Udhinin kosketinongelmien takia aiottua laihemmaksi. Herran sinänsä mainio I’m Still Awesome Because I Buy Music -paita ei lämmittänyt, kun sitä musiikkia olisi pitänyt ostamisen sijasta soittaa! Pelistä putosivat kiertueella muuten roikutetut, Killing Joke -mittakaavassa isot iskelmät Pandemonium ja Love Like Blood. Uuden levyn maanmainio singlelohkaisu In Cytherakin jäi soittamatta. Kuulolle jälkimausteina heitetyt The Wait ja Turn to Red olivat pikkunättejä vetäisyjä, enempäänkin olisi pitänyt lannistumisen sijaan pystyä. Roudari taisi näin kuvitellakin, kun tuli ensimmäisen encoreosuuden jälkeen lavalle elehtimään, että lisää olisi tulossa. Vaan eipä tullut. Taisipa tässäkin näkyä yhtyeen pieni turnausväsymys.
Ei siis aivan niin maaginen ja kaiken kuluttava seremonia kuin tuli povailtua, mutta harvoinpa sitä saa siltikään todistaa näin ELÄVIÄ uusia lauluja esittävää kohta 35-vuotiasta orkesteria.
Haastattelussa Jaz Coleman
Jeremy ”Jaz” Coleman on velmu ja arvaamaton mies, se tiedetään. The Circuksessa eteen tallustelee kuitenkin hahmo, jonka kehonliikkeet ovat raskaita. Vetämättömän oloiselle taiteilijalle on annettu ymmärtää, että tänä iltana haastatteluja ei ole eikä tule. Varpaiden kipristelyä esiintynee useammassakin kenkäparissa, kun levy-yhtiön edustajan ja kiertuemanagerin tutkapari antaa venähtäneestä soundcheckistä juuri selvinneelle keulahahmolle tiedon, että hetkinen… yksi olisi sittenkin.
Ei siis ihme, että spontaaniuden kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti elävä uusiseelantilaistunut engelsmanni kivahtaa baarijakkaralle kavuttuaan kärsimättömästi jotakin sensuuntaista, että ”vastataan nyt sitten”. Ensimmäiseen varsinaiseen kysymykseen – avausbändien The Icarus Linen ja The Crying Spellin yhtäkkisestä kiertueelta putoamisesta – laulaja toteaa sileänkylmästi, ettei ymmärrä mitä tekemistä asialla on Killing Joke -haastattelun kanssa. Eipä sitten kysytä lisää.
Intensiivistä tuijotusta haastattelijaan ei tule, kulmakarvat eivät pamppaile kilpaa äänenvoimakkuuden kanssa. Ja se ääni – se on niin painunut että asiaan perehtymätön tietäisi varmaksi ettei tällä kurkulla lauleta ehtoommalla säveltäkään.
Cheltenhamilaislähtöinen multakutri suhtautuu aluksi penseästi myös uteluun niistä edesottamuksista, jotka saivat kitaristi Kevin Walkerin lentämään ulos Roadburn-festivaaleilta. Kyytiä saivat keikan kuluessa niin lavahenkilökunta kuin käden tielle osuneet ylimääräiset esineet. ”Olisi parempi, että kysyisit suoraan häneltä”, kuuluu tirehtöörin opastus asian selvittämiseksi. Lopulta puhetulvainen suu ei kuitenkaan voi hillitä antautumista taustoitukseen. Tunnusomaisesti heräilevän mustan naurunsa kera, tietysti.
– Siinä tapahtui monia väkivaltaisia selkkauksia. Hän oli ollut valveilla koko edellisen yön ja keikkapäivän. Hän oli pahalla tuulella ja soundi oli hirvittävä. Huomasimme esiintyvämme yleisölle, jolle meidän ei olisi pitänyt esiintyä. Joskus vain käy niin, että yleisö on väärä. Ei tapahtuma kaduta minua millään tavalla. Sain siitä kosolti naurun aihetta, omasta näkökulmastani tilanne oli ainoastaan huvittava. Se oli luultavasti tämän kiertueen ainoa keikka, joka ei syystä tai toisesta mennyt putkeen.
Coleman lämmittyy nopeasti. Kun juttutuokion ensimmäinen vartti on taittunut, laulaja käyskentelee jo Circuksen käytävillä nauhuri kädessään ja purkaa mietteitään Gandhin naista koskevien maksiimien ja maailmanpolitiikan voimapelin suhteista kuin lääkäri sanelimineen.
Lopulta tiemme vie yökerhokompleksin tyhjään takaosaan. Coleman rojahtaa sohvalle vaikeannäköiseen makuuasentoon. Miehen pää tulee niin lähelle kylkeä, että kehdatessani voisin käden ojentamalla kaapaista myrkkymielen kainaloon. Asetelman rock-kerroin on lastenruokasoseen luokkaa. Sanat jatkavat irtoamistaan, rauhan ja kiireettömyyden illuusio synnyttää seuraavan tunnin aikana yhä uusiin suuntiin pursuavia mielleyhtymiä. Tennarin kärki tahdittaa sanojen rytmiä. Painavia asioita sanoessaan Coleman nappaa nauhurin pöydältä ja puhuu suoraan sille.
Killing Joke on kirjoittanut tukevan nipun lauluja siitä tunteiden räjähdystilasta, jonka esiintyvä taiteilija lavalla kohtaa. Viimeisin vapautta ja voimaantumista henkivistä kappaleista löytyy tuoreimmalta 2012-levyltä ja sen nimi on Rapture. Kun asetelman kääntää ympäri, päästään kiinni Colemanin tärkeimpään livekokemukseen musiikin tarkkailijana.
– Kun olin viiden, menin Montserrat’n luostariin, joka sijaitsee Kataloniassa lähellä Barcelonaa. Sain ensimmäisen monista lapsuudenaikaisista uskonnollisista näyistäni. Kuoro lauloi Montserrat’ssa ja minä katsoin vieressäni istuvaa tavattoman kaunista naista. Nainen kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Rakasta minua ensin musiikkisi kautta niin minä huolehdin sinusta aina.” Sitten hän katosi.
Tämän sanottuaan solisti pitää tauon, joka on joko taidetta tai liikutuksen sekaista hämmennystä, luultavasti molempia. Sanotun symboliikka ehtii imeytyä sisään.
– Tapahtuma muistuttaa minua tästä kaulassani roikkuvasta korusta. Täytyy muistaa, että synnyin ateistiseen perheeseen. Sain silti lapsesta pitäen uskonnollisia ja hengellisiä näkyjä, ja jo kahdeksanvuotiaana minulla oli laaja salatieteellinen kirjasto. Se saa minut uskomaan, että tietouteni tällä alalla on oikeastaan synnynnäistä. Se tulee toisesta elämästä. En pelkää tai yhdistä tätä tietoa muutenkaan negatiivisiin merkityksiin. Killing Joken sanoitukset ovat olleet niin enteellisiä, että välillä ne pelottavat minua. Sanat kanavoituvat. Kirjoitan ne yleensä kymmenen minuuttia ennen laulamista. Kutsumme sanojen lähdettä Jinniksi. Jinn on kolmipäisen käärmeen symboli, oikeastaan pyhän hengen tunnus. Minulle se on omistautumisen alue. Tällä alueella on vain yksi jumaluus, pyhä äiti Sofia, elonkehän elävä aivo.
Jaz Coleman tunnetaan ihmisenä, joka arvostaa renessanssimaista monialaosaamista. Hänelle turhaa harrastelua ei ole olemassakaan. Klassisen musiikin säveltäjänä, rockmuusikkona, luennoitsijana ja arkkitehtina muiden intressien lomassa tunnetusta tekijästä on tulossa piakkoin kirjailijakin. Miehen kirjoittama kaksiosainen teos itseoppimisesta ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Coleman sanoo, että kirjaa tulevat “vihaamaan kaikki ne, joiden mielestä on siistiä puhua rock’n’rollista”, mutta eräällä tavalla se on sittenkin kirja Killing Jokesta – samassa mielessä kuin Killing Jokesta on sukeutunut metafora itseoppineisuudelle.
– Kirjassa on kyse Killing Joken takaa löytyvien ideoiden evoluutiosta. Hengellisistä katsomuksistamme, musiikkiin johtavista filosofioista sekä niistä monista piilevistä asioista, joita elämässäni on Killing Joken JA klassisen musiikin puitteissa tapahtunut. Ensimmäinen kirja kattaa vuodet 1979-2008, toisessa kirjassa liikutaan vuodesta 2008 nykypäivään. Ensimmäisessä osassa linjaan sen, mitä kutsun supersynteesiksi. Olen tehnyt elämässäni monia juttuja, nyt haluan tehdä suuren mestariteoksen. Enkä vain yhtä, vaan kolmetoista sellaista eri ilmaisumuodoissa. Toinen osa käsittelee sitä, kuinka niin tapahtuu. Toivon, että teoskokonaisuus inspiroi ihmisiä löytämään omat jumalanlahjansa ja todellisen tahtonsa. Kaikilla on syntyessään monia lahjoja. Elämä on tila…
…jossa ne muuttuvat epäonnistumisen peloksi.
– Aivan! Mutta Youth on hieno esimerkki ihmisestä, joka ei pelkää epäonnistumista. Hän avaa pelin usein musiikillisella idealla, joka on kaikkien mielestä kamala. Sitten hän vain jatkaa sinnikkäästi ja vuolee siitä palasia, kunnes tuloksena syntyy jotain hienoa.
Ennen vuoden ja kukaties maailmankin loppumista Jaz Colemanin oli tarkoitus järjestää nykyisessä kotimaassaan festivaali, joka nimettiin juhlavasti Party at the End of the Earthiksi. Tämä pyrkimys voidaan nyt haudata.
– Yritin saada festivaalin pystyyn joulukuun 21. päivälle. Neuvottelin kaikkien paikallisten promoottorien kanssa, mutta emme pystyneet järjestämään sitä ajallaan. Toiseksi paras suunnitelma on viedä Killing Joke Uuteen-Seelantiin ja nauhoittaa siellä uusi levy! Koska täytyyhän meidän pitää bändi käynnissä, eikö niin? Hahahaha! Aloitan myös luentosarjan, josta tiedotetaan tyypilliseen tapaan. Kaikki tämä valmistaa isoon muutokseen. Luennoissa keskityn itseni sijasta enemmän siihen, kuinka voin auttaa läsnäolevia ihmisiä muutokseen omassa elämässään.
Tämän vuoden toimintasuunnitelmassa on varattuna lokonen myös kokopitkälle Killing Joke -dokumenttielokuvalle The Death and Resurrection Show, joka tulee julkisuuteen annetun ennakkotiedon mukaan käsittelemään ufojen, mystiikan, uskonnon ja maailmanlopun aiheita samalla kun kertaa yhtyeen nyt jo 34-vuotista elämäntarinaa.
– Näin elokuvan luonnosversion kun olin Uudessa-Seelannissa pari viikkoa sitten. Olemme pitäneet kaikki ikävimmät osiot elokuvassa, hahaha! Se on niin intensiivistä katsottavaa, etten aina tiedä miten päin olisin. Se on enemmän kuin dokumenttielokuva, mutta minulle se on myös yksi kaikkien aikojen rockdokumenteista. Se on raskas, intensiivinen ja reaaliajassa kuvattu. Mitään näyttelyä mukana ei tietystikään ole. Pituutta on kaksi tuntia ja vartti. Kuvauksia on tehty maailman ympäri. Minulla on elämä Etelä-Aerikassa, iso elämä Lähi-idässä, elämä Prahassa ja tietystikin Uudessa-Seelannissa… kaikki nämä paikat ja monta muuta tulevat esiin elokuvassa.
– Vaikka elokuvan kuvittelisi käsittelevän bändiä, lopulta huomaa että siinä mennään enemmänkin yhtyeestämme inspiroituneiden ihmisten elämään. Silloin alkaa tajuta peili- ja renessanssivaikutuksen, joka Killing Jokella on ihmisiin. Se minua tässä elokuvassa todella kiehtoo. Totta kai elokuva on löyhästi lineaarinenkin, se menee niin pitkälle alkuun kuin mahdollista. Isoin meitä elokuvanteossa kohdannut ongelma oli, että Killing Joken varhaisimmilta ajoilta on hyvin vähän kuvamateriaalia. Mutta moni kuitenkin selviytyi noista ajoista antamaan todistajanlausuntonsa elokuvassa. Kiehtovaa todellakin.
Haastattelun viimeisenä etappina mies äityy puhumaan In Cythera -singlekappaleesta ja sen merkityssisällöstä, johon kuuluu myös se Kaikkein Tärkein Viesti.
– Osittain siinä on kyse jouluna päättyneestä 16-vuotisesta parisuhteestani, mutta se on osoitettu yleisemminkin ihmisille, jotka ovat kestäneet minua vaikeimpina aikoinani. Lisäksi se on viittaus ajatukseen siitä, ettei paluu (mytologiseen) kotiin Cytheraan onnistukaan. Kun lähden Uudesta-Seelannista, jätän taakseni kaksi tytärtä ja rakastajan. Etäisyyden takia en voi olla milloinkaan varma, pystynkö palaamaan. Uuteen-Seelantiin ei lennetä kuin Lontoosta Pariisiin. Sitä on koko ajan tietoinen siitä, että koti on kahdenkymmenenneljän tuhannen mailin päässä. Olen elänyt tämän tunteen kanssa vuosia, siitä asti kun lapseni olivat pieniä. Cytherasta lähtemistä seuraa tavallisesti kolme tuntia paniikkikohtauksia, sairautta ja kammottavaa pelkoa siitä, ettei koskaan palaa.
– Asiaa voi miettiä myös The Pandys Are Comingin sanoituksen kautta: ”Long hall and benches, flesh on the spit / Music was playing, wine to drink / Women of scarlet, faces of flame / Laughter and argue, ever the same”. Uskomme, että tietoisuus jatkuu kuoleman yli. Jos ei pysty palaamaan fyysisesti, mytokseemme mahtuu myös mainitun kaltainen suuri sali. Cytheran viimeiset säkeet ovat: “If I don’t return before your time is up / I promise to set your place in the table / With wine I’ll fill your cup / Into ourselves we lie as we break down inside / Because we never said enough how much we really loved” (Coleman todella siteeraa kaikki sanoituspätkänsä). Niihin sisältyy ajatus, että vuonna 2012 luonnonmullistuksen lähestyessä tärkeintä on, että ihmiset kertovat toisilleen kuinka paljon toisiaan rakastavat.
Sohvalla istumaan nousseen hahmon ääni on yhä rikkinäisempi. Kun sanoma on saatu näin kirkkaaksi, on syytä lopettaa heti.