Infernon lukupiiri, osa 3: Ben Varon, Sami Lopakka, Anna Murphy, Antti Litmanen, Barney Greenway, Netta Laurenne

Inferno kannattaa vahvasti kirjallisuutta ja lukemista, ja Lukupiiri-sarjassamme raskaan rockin muusikot kertovat lukuharrastuksestaan ja lempikirjallisuudestaan. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin.

Ben Varon (Oceanhoarse, ex-Amoral)

KIRJAT ja lukeminen ovat olleet itselleni tärkeitä juttuja ihan lapsuudesta saakka. Kotona meille luettiin paljon, joten eiköhän rakkaus kirjoihin ole sieltä peräisin. Varsinkin hurjia määriä lukevat äitini ja isoäitini näyttävät tuntevan makuni todella hyvin, sillä heidän lainatessaan minulle kirjaa ’uskon että pitäisit tästä’ -pohjalta he ovat olleet lähes poikkeuksetta täysin oikeassa.

Luen todella sekalaisesti vähän kaikkea, joskin olen huomannut, että määräaikaista genrepainotusta tapahtuu silloin tällöin. Välillä on dekkarifiilis, toisinaan taas tekee mieli ottaa haltuun klassikoita. Yksi kesä meni Bukowskit läpi kahlaten, kun taas viime vuonna luin vuosien tauon jälkeen useamman Stephen Kingin kirjan putkeen, kun kauhu sattui taas maistumaan.

Jos miettii, mitä tulee luettua määrällisesti eniten, niin varmaankin elämäkertoja, brittiläistä nokkelasanaista nykyfiktiota sekä erilaisia meriaiheisia kirjoja. Elämäkerrat painottuvat musiikki- ja elokuvamaailmaan ja ovat minusta mielenkiintoista ja samalla helppoa, kevyttä luettavaa. Yleensä työn alla on samanaikaisesti kaksi kirjaa, joista toinen on jonkin sortin elämäkerta. Se on sijoitettu normaalisti joko ruoka- tai sohvapöydälle, mistä siihen on helppo tarttua, jos sattuu olemaan muutama minuutti omaa aikaa. Toinen kirja odottaa yöpöydällä.

Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että kaikkia viihdyttävimpiä ja hauskimpia lukemiani kirjoja yhdistää niiden kirjoittajien brittiläisyys. Esimerkiksi Ben Elton, Nick Hornby ja erityisesti John Niven osaavat kirjoittaa niin perkeleen mukaansatempaavaa ja nokkelaa tekstiä, että olen räkättänyt sen parissa useasti ääneen. Huomio on sinänsä erikoinen, että leffa- ja tv-maailmassa brittihuumori toimii minulle aika huonosti. Kliseisesti sanottuna taidokas kirjailija osaa imaista lukijan tarinan sisään niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Oli kyse sitten fiktiosta tai muistelmista, tarinan pitää kulkea eteenpäin ja kirjailijan täytyy osata maalata lukijalle miljööt ja hahmot juuri sopivalla määrällä yksityiskohtia jäämättä silti junnaamaan. Ei varmasti ole sattumaa, että nimenomaan yksityiskohtiin panostaneet kirjailijat kuten esimerkiksi Michael Crichton, Stieg Larsson ja J. R. R. Tolkien ovat niin suosittuja kuin ovat. Toki kaikki lähtee hyvästä tarinasta, kuten aina.

Meri ja merenalainen maailma on kiinnostanut minua aina suuresti ja on ehdottomasti suosikkiaiheitani myös kirjallisuudessa. Tässä aihepiirissä minulle kelpaa aivan kaikki: Moby Dick, merirosvomuistelmat, Jules Verne, tietokirjat… Oli kirja faktaa tai fiktiota, jos se käsittelee merten syvyyksiä, olen kiinnostunut. Jos merten salaisuudet kiinnostavat, suosittelen lämpimästi ainakin seuraavia kirjoja: The Devil’s Teeth (Susan Casey), Merikirja (Morten A. Strøksnes), Sukellusveneellä maapallon ympäri ( Jules Verne) ja Kapteeni Cook (Alistair MacLean). Muita suuren vaikutuksen tehneitä teoksia: Someone to Run With (David Grossman), Tikli (Donna Tartt), Hitmen (Fredric Dannen) ja Kill Your Friends ( John Niven).

En ole koskaan ainakaan tietoisesti kirjoittanut biisejä tiettyyn kirjaan viitaten tai sieltä lainaten, joten lukeminen ja musiikki ovat pysyneet minulla sillä tavalla erillään. Esimerkiksi fantasia- tai kauhutekstit eivät ole koskaan tuntuneet sopivilta omaan musiikkiin, vaikka niillä pitkät perinteet metallissa onkin. Veikkaan, että ainakin yksi syy tähän on siinä, että oma musandiggailuni alkoi 1990-luvun inhorealistisemmista bändeistä, eikä esimerkiksi 1980-luvun heavyjättiläisistä, joilla pirut ja lohikäärmeet vilisivät vielä lyriikoissa siellä sun täällä.

Luulisin, että lukemisen vaikutus näkyy minussa eniten siinä, että tekstit ja kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostavat. Totta kai esimerkiksi englannin kielen sanavarastoni on hyötynyt suuresti siitä, että olen aina lukenut todella paljon englanniksi. Hauskana sivuhuomautuksena mainittakoon, että intoni oppia englantia syntyi ala-asteella siitä, että piti päästä lukemaan kitaralehtiä, kuten Guitar Schoolia ja Guitar Worldiä, ja ymmärtämään, mitä Axl Rose, Steven Tyler ja muut suosikkibändieni laulajat oikein levyillä lauloivat. Tiedä sitten, mikä olisi englannin kielen taitoni tällä hetkellä, jos esimerkiksi lätkä olisi kiinnostanut junnuna musiikkia enemmän.

Sami Lopakka (KYPCK, ex-Sentenced)

”ENSIMMÄINEN lukemani romaani oli Henri Charriéren Papillon. Siinä oli raakaa imua, uskomattomia vaiheita ja mikä parasta, se perustui kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirja kopsahti takaraivoon niin lujaa, että lukemisen jälkeen mieleen hiipi ensimmäisen kerran varovainen ajatus: ’Perkele, voisinkohan minäkin joskus kirjoittaa kirjan?’ Papillonin jälkeen meni kuitenkin pitkään, ennen kuin löysin samanlaisen lukukokemuksen. Jossakin vaiheessa oli loppua uskokin.

Fantasiasta en koskaan innostunut. En edes pentuna. Jo lapsena esimerkiksi suorastaan vihasin Muumeja, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Ehkä vihassa oli tuolloin jotakin pelonsekaistakin, mutta yhtä kaikki: samat mieltymykset ja vastenmielisyydet ovat jatkuneet läpi elämän. Nuoruuteen ja kenties sen aikaisen metalligenren henkeenkin jollakin tavalla kuuluivat kauhuklassikot Clive Barkerista H. P. Lovecraftiin ja Stephen Kingiin, mutta nuoruuteen ne lopulta myös jäivät. Lukuinto suuntautui koko ajan enemmän kohti teoksia, jotka perustuivat ympäröivään todellisuuteen ja tarinoihin, joiden on maailman lakien mukaisesti vähintään mahdollista olla totta.

Sitten kuvaan astui Charles Bukowski. Suuri yksinäinen, laitapuolen laitamyötäläinen ja elämän varjojen rujo tulkki. Kun avasi opuksen, viina alkoi haista nokkaan ja rähjäisten räkälöiden meteli sorisi korviin. Etenkin Bukowskin proosateokset sytyttivät lukuharrastukseni uuteen roihuun, ja luin lyhyessä ajassa häneltä kaiken mitä löysin. Räävittömimpiä osuuksia lukiessa syntyi oman kirjoittamiseni kannalta oleellinen oivallus, että ai helvetti, näinkin voi näköjään tehdä. Mitään rajoja ei periaatteessa ole. Jos Bukowski ei ole vielä korkattu, voi aloittaa vaikkapa lapsuus- ja nuoruusvuosista kertovalla romaanilla Siinä sivussa.

Pian löysin omani myös kotimaisista kirjailijoista. Veikko Huovisen jäljittelemätön huumori toimi kerta toisensa jälkeen, ja Veitikkaa lukiessa nauroin vedet silmiin. Henrik Tikkasen katuosoitetrilogia iski jo alkusanoillaan: ’Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta.’ Tikkasen kautta löysin laajemmin myös aforistiikan. Hänen usein sarkastisia ja ironisia oivalluksiaan on koottu kansien väliin opuksessa Henrikit. Aforistiikkaan perehtyessä löysin myös Erno Paasilinnan, joka on minusta suomalaisen kulttuurihistorian terävimpiä ukkoja. Hyvä aloituspiste Ernon tekemisiin on miehen elämäkerta Tähänastisen elämäni kirjaimet tai vaikkapa aforistisia lauseita kokoava Lausui alustaja, joka korosti.

Muita kotimaisia suosikkeja ovat muiden muassa Pentti Haanpää, Juha Seppälän varhaistuotanto ja hiljattain menehtyneen Matti Mäkelän romaanit. Ulkomaisista listalle voisi nostaa puolet elämästään lusineen Edward Bunkerin, norjalaisen Jo Nesbøn sekä riisutun tyylin mestarin Cormac McCarthyn. Tykkään lukea myös elämäkertoja ja etenkin ihmiskunnan synkempiin vaiheisiin keskittyviä tietokirjoja.

Kun tätä kaikkea sitten peilaa musiikillisiin tekemisiini, lukuharrastus on vaikuttanut sanoittamiseeni lähinnä tyylillisesti. Suoria viittauksia kirjallisiin teoksiin on hyvin vähän, ja nekin ovat vain viittauksia. Yksittäisistä teoksista Sentencedin North from Here -levyllä (1993) oli jokunen kumarrus Kalevalalle ja myöhemmissä yhteyksissä pari nihilistiseen runouteen viittaavaa suoraa sitaattia, mutta siihenpä ne suorat kirjalliset viittaukset ovat jääneet.

Sanoitusteni tyyliseikat sen sijaan ovat lukuharrastuksen kyllästämiä. Olen kirjoittanut biiseihin samantyylistä tekstiä kuin tykkään lukea, eli suoraa kerrontaa ja konstailematonta pohdiskelua, toki musiikin seassa pitkälle hiottujen riimien kera. Niistä olen ollut sanoittajana aina tarkka. Yleissääntönä olen pitänyt, että mitä suoraviivaisempaa sanankäyttö on, sitä parempia iskupaikkoja saa pedattua osuuksille, joissa voi sitten rikkoa rytmiä ja sanoa jotakin pysäyttävää mahdollisimman komeassa muodossa. Esimerkiksi vertauksen tai metaforan kautta.

Sama on tavallaan jatkunut myös omissa romaaneissani Marras ja Loka, joihin olen nostanut rujojen vaiheiden, häpeilemättömän kerronnan ja melankolian rinnalle yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustan huumorin. Sekin on tarttunut proosakirjoittamiseen musiikin puolelta, että olen yhtenä tehokeinona välillä rikkonut romaanitekstiä miltei lyyrisillä osuuksilla. Saman kaivon äärellehän sitä lopulta kumarrutaan niin lukemisessa, musiikissa kuin kirjoittamisessakin.

Kirjoittamisesta kiinnostuneille vinkkaan pari teosta: Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma, joka muuten voitti aikoinaan ensimmäisen Finlandia-palkinnon. Vaikkei näistä nyt täyttä valaistumista saisikaan, niin ainakin lisää kierroksia koneeseen.

Anna Murphy (Cellar Darling, ex-Eluveitie)

”LUEN tätä nykyä paljon vähemmän kuin ennen. Aiemmin saatoin ahmia kaksi kirjaa viikossa, nyt korkeintaan yhden!

Varhaisimpia lapsuusmuistojani on se, kun minä, sisarukseni ja serkkuni pidimme lukukilpailuja. Otimme saman kirjan ja kilpailimme siitä, kuka lukee sen nopeimmin ja tietää silti täsmälleen, mistä kirja kertoi. Ne olivat viattomia aikoja, kun kukaan ei voinut huijata menemällä Wikipediaan lukemaan tiivistelmän juonesta. Yksi serkuistani on nyt itse kirjailija, ja vaikka musiikista onkin tullut oman elämäni keskiö, pyrin pitämään kirjat osana sanotuksiani.

Lukijana olen samanlainen kuin musiikinkuuntelijana: olen kiinnostunut kaikista genreistä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Musiikissa en voi sietää reggaetä, kirjallisuudessa taas romanttista fiktiota. Kirjat ihmismielen psykologian varjopuolista, dystooppinen fiktio ja kaikenlainen fantasia- ja kauhukirjallisuus vetoaa minuun.

Franz Kafka oli minulle jo teininä tärkein kirjailija, eikä se ole muuttunut tähän päivään mennessä. Rakastan hänen tyyliään ja symboliikkaansa. Hän saattaa kirjoittaa lyhyen kertomuksen ja vangita siihen paljon filosofiaa ja kantaaottavuutta, ja se kaikki saattaa tapahtua jopa abstrakteilla keinoilla. Enkä tietenkään voi olla nostamatta esille dystopiakirjallisuutta, jonka suosikkejani ovat Ray Bradburyn Fahrenheit 451, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Brave New World. Fantasian ja kauhun puolella kaksi mielikirjailijaani ovat Neil Gaiman ja Clive Barker.

Huomaan usein kirjoittavani sanoituksia aika synkistä aiheista. Näin oli jo Eluveitiessä, ja sama on jatkunut Cellar

Darlingissa. Eräänlainen lukemisen varjopuoli on se, että rakentelen mielessäni kaikista aiheista aika mittavia kokonaisuuksia, joita on vaikea sovittaa sanoitusten kaltaiseen tiiviimpään formaattiin. Minun pitäisi ehkä lukea enemmän novelleja! Kun jonkin tietyn tunteen tai tarinan saa ikuistettua yhden ainoan kappaleen sanoituksiin haluamallaan tavalla, voi vain kuvitella, millaista on saada valmiiksi tyydyttävä monisatasivuinen romaani.

Kirjoitin Cellar Darlingin Insomnian välittömästi luettuani Robert Schneiderin Brother of Sleepin. Kappale on osa The Spell -konseptialbumiamme (2019). Sen yhden ainoan kappaleen jälkeen päätimme, että teemme albumin tarinasta myös kirjan. The Spell on klassinen death and the maiden -tyylinen tarina, jota on esitetty taiteessa, runoudessa ja kirjallisuudessa eri muodoissa jo renessanssin ajoista alkaen. Nyt loin oman tarinani, joka kertoo nuoresta Kuolemaan rakastuneesta naisesta. Kuolema lumoaa tämän naisen kuolemattomaksi, jotta nainen ei voisi ikinä löytää häntä.

Kaikki sai alkunsa mainitsemastani Insomniasta, joka kertoo siitä, kun nainen yrittää ajaa itsensä hulluuteen ja sitä myöten loppuunsa, jotta voisi vihdoin päästä rakastamansa Kuoleman syleilyyn. Olen hyvin tyytyväinen siihen, millaiseksi sain rakennettua näin perinteisistä aineksista koostuvan tarinan, ja nyt voin vihdoin kertoa nuorelle itselleni, ettei kaikki se lapsuuden lukeneisuus johtanutkaan vain sanoitusten tasolle!

The Spell on ilmeisin kumarrukseni kirjallisuuden suuntaan, mutta luulenpa, että kumartelua tapahtuu sanoituksissani muutenkin. Tekstini ovat eräänlaista tietoisuuden ja alitajunnan yhteentörmäystä. Joskus saatan ajatella kirjoittaneeni jotain täysin omasta kulmastani, ja huomaan jälkeenpäin, että tekstiin vaikuttivat kaikki ne kirjat, joita olin lähiaikoina lukenut, keskustelut, joita olin käynyt, ja jopa ihan arkinen elämä. Yksi tällainen tapaus on samainen The Spell -albumi, johon vaikutti paljon myös Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvaromaani. Ei niinkään tarinansa vaan tunnelmansa, tarinankerrontansa ja hahmojen symboliikan kautta.

Jos haluatte päästä Cellar Darlingin tekstien maailmoihin, kehotan ottamaan Robert Schneiderin Brother of Sleepin ohella lukuun Clive Barkerin Imajican ja Hanya Yanagiharan A Little Lifen. Se on viimeisin kirja, joka sai minut itkemään valtoimenaan, ja se tunnetila tulee kuulumaan tulevassa musiikissamme. Ja aina on tilaa pienelle annokselle Kafkaa, jonka vaikutus tuntuu olevan läsnä kaikessa taiteessa.

Antti Litmanen (Murheenlaakso, Arktau Eos, ex- Babylon Whores)

KOLMIVUOTIAANA karkasin pihaleikeistä kirjastoon, vaikka maailmankirjallisuuden perusoppimäärä olisi löytynyt kotoakin. Mieleen on jäänyt Dumas’n ja Vernen kaltaisia nimiä, Waltarin historialliset romaanit ja Dostojevski. Viihdear- voltaan niukempien mutta filosofisesti rikkaiden venäläisten tiiliskivien tarkoituksen ymmärsi vasta aikuisiällä Siperian-junassa. Monotoninen suo- ja koivikkomaisema auttaa virittäytymään oikealle taajuudelle. Suuret ajatukset vaativat avaruutta.

Ala-asteella kahlasin läpi kirjaston rajatieto- ja scifihyllyt vondänikeneineen ja lemeineen, ja yläasteella luin jo Crowleya. Epäluuloinen virkailija ei luovuttanut kaukolainattua Magick-perusteosta kotiin, joten ei auttanut kuin palata iltapäivisin lukusaliin muistiinpanovälineet matkassa. Crowleysta jatkoin Kenneth Grantin teoksiin. Musiikki löytyi kirjallisuu- den rinnalle varhain, mutta missään symbioottisessa suhteessa ne eivät alkuaan olleet. En siis vihkiytynyt salatieteisiin Ozzyn innoittamana vaan omin ehdoin. Se hevin turmelevasta vaikutuksesta. Kirjallisuus on seurannut mukana akateemisiin jatko-opintoihinkin, ja musiikin suhteen olen ilmeisesti kirottu: en ole päässyt siitä eroon edes halutessani.

Kotikirjastoni olen rajannut muutamaan tuhanteen niteeseen, joilla on pyrkimys selvitä harkituin lisäyksin hamaan loppuun asti. Varsinaisesta bibliofiliasta olen toipumaan päin. Joitakin signeerattuja teoksia, ensipainoksia ja muita harvinaisuuksia toki löytyy. Osa kirjoista on levittäytynyt studiooni. Ehkä ne tarjoavat inspiraation lisäksi jonkin verran käytännön apua akustointimielessä, mene ja tiedä. Valtaväylän pientareelle sysättyä hengentiedettä on paljon, mutta myös teologiaa, tantrisia ja suufilaisia tekstejä, Jungia, alkemiaa, historiaa, epiikkaa, kielioppeja, paleontologiaa, eksobiologiaa, yleistajuista tiedettä… Eihän tiedä, vaikka kaksiosaiselle venäjä–amhara-sanakirjallekin olisi joskus käyttöä.

Ovimiehen töitä tehdessäni luin väkivallan ja konfliktien psykologiaa. Siitä oli useasti apua: kaikki osapuolet pääsevät helpommalla, jos puhekyky ja pelisilmä riittävät. Perusjuttuja. Tiedotusvälineitä seuraan mitättömän vähän, sen mitä lähipiirini hyvinvointi edellyttää. Historian suuret linjat kiinnostavat enemmän kuin typerryttävän banaali päivittäinen uutisvirta. Ylipäätään sietää olla tarkkana, millä luovuuttaan ruokkii.

Kaikesta huolimatta minusta ei tullut sanoittajaa, muutamat nuoruuden harha-askeleet pois lukien. Olen etsinyt salakavalampia tapoja lähestyä kappaleiden ydintä. Kirjallisuus ei silti ole ristiriidassa eikä kilpailuasemassa suoran kokemuksen tai musiikin tekemisen rutiinien kanssa, päinvastoin. Todellisuuteen on erilaisia ikkunoita. Riffin tai yksittäisen äänen syntyyn voi vaikuttaa yhtä lailla pöllön huhuilu yöllisellä vuorella kuin levyhyllyn klassikot. Prosessi on syventynyt samalla, kun tutkimukseni ambientin ja elektronisen musiikin saralla ovat edenneet. Kontekstualisoidun mielentilan välittymisen lahjomattomin mittari on se, nousevatko kuunnellessa karvat pystyyn. Beheritin Markon kanssa käytiin jo 1990-luvulla mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten tietyt taajuudet vaikuttavat tajuntaan, mutta arvoitusta ei onneksi ole edelleenkään voitu redusoida pelkiksi käppyröiksi ruudulla.

Arktau Eosin myötä olemme olleet etuoikeutettuja päästessämme soittamaan moniin erityislaatuisiin tiloihin, joissa vuorovaikutus ympäristön ja soittajan välillä korostuu: aamuöinen metsä Sierra Nevadan erämaassa vaatii oman lähestymistapansa, saati sitten saksalaisen pikkukaupungin kirkko tai valtava luola Transilvaniassa. Paikan henget, genii locorum, on maaniteltava yhteistyöhön. Parhaimmillaan syntyneet mielikuvat ovat niin vahvoja, että ne siirtyvät suoraan studion puolelle, aivan kuin vaatteisiin tarttuneet männynneulaset ja mutakin.

Ihmisen suhteesta maisemaan tuskin kukaan kirjoittaa sujuvammin kuin Robert Macfarlane. Colin Thubronin ja William Dalrymplen teokset maalaavat hienoja kuvia kulttuureista, jotka ovat kadonneet tai ainakin jo henkitoreissaan ja nykyisessä maailmantilassa käytännössä luoksepääsemättömiä. Jälkimmäisen From the Holy Mountain on niitä kirjoja, joita kukaan kavereistani ei ole pystynyt laskemaan käsistään. Tekstissä on vetoa hieman samaan tapaan kuin Radzinskin suosituissa historiateoksissa. Norman Daviesin Vanished Kingdoms on taas oiva katsaus unohdettuun Eurooppaan. Niille, jotka yhä epäilevät, etteikö todellisuus voisi olla tarua ihmeellisempää, ehdotan Andrei Znamenskin Red Shambhalaa: bolševikit, buddhalaiset legendat ja erinäiset geopoliittiset manööverit mahtuvat samaan vuoristoradan lailla etenevään tarinaan. Viime aikoina jälleen paljon tapetilla olleen Gallen-Kallelankin tuttavapiiriin kuulunut maalari Nikolai Roerich oli tietysti sotkeutunut kuvioon.

Kertomakirjallisuuden puolelta monet suosikkini löytyvät 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä tai dekadentin ja symbolistisen liikehdinnän jälkimainingeista 1900-luvun puolelta. Yliluonnollinen fiktio, sellaisena kuin sitä edustavat esimerkiksi Arthur Machen, Algernon Blackwood ja Gustav Meyrink, on erityisen lähellä sydäntäni. Richard Gavin, Laird Barron ja vaikkapa John Langanin The Fishermanin kaltaiset teokset osoittavat, ettei tällä saralla ole vielä sanottu viimeistä sanaa. Suositeltavaa on tutustua muun muassa Tartarus Pressin erinomaiseen katalogiin, jossa vanhat ja uudet mestarit kohtaavat.

Joris-Karl Huysmansin 1891 julkaistu Là-Bas, liki elämäkerrallinen sukellus Pariisin diaboliseen alamaailmaan, palaa lukulistalle vuosittain asiallisen best of -levyn tavoin. Absintin sijaan nautin dekadenssini nykyisellään jonkin tymäkämmänpuoleisen single malt -viskin kera. Nostan lasini aikakaudelle, jona kirjailijat ja runoilijat ajautuivat kaksintaisteluihin ja heittäytyivät reilusti poikkiteloin sieluttoman, inhorealistisen maailmankuvan tielle eivätkä haaskanneet aikaansa naistenlehtien palstoilla tai apurahojen perään itkiessään. Siinä oli rock and rollia.

Mark ”Barney” Greenway (Napalm Death)

”LUIN jo kuuden seitsemän vanhana sanomalehdet kannesta kanteen, janosin lapsuudesta lähtien tietoa kuin hullu. Olen aina halunnut tietää mahdollisimman paljon ympäröivän maailman asioista, vaikkei se aina ole hyväksi minulle ja aiheuttaa usein aika raskaita olotiloja.

Viime vuosina olen jotenkin etääntynyt fiktiivisestä kirjallisuudesta, koska siihen on ikävuosien karttuessa tullut haastavampaa ja haastavampaa samastua. Teininä tilanne oli aivan toisenlainen, ja hamusin fantasiaa ja kauhua niin paljon kuin mahdollista, koska se oli hyvää eskapismia. Nykyään olen huomannut, että filosofia voi olla aivan yhtä vallatonta luettavaa, jos siihen asennoituu niin, että lukee mahdollisimman erilaisten ajattelijoiden teoksia. Ja vaikkei ajatuksia allekirjoittaisikaan, voi pyrkiä ikään kuin hyppäämään itse täysin eri perspektiiviin.

Viime aikoina suosikkikirjojani ovat olleet kaikenlaiset teokset, joilla on jonkinlaista sosialistista faktapohjaa, oli se sitten jotain Neuvostoliittoon liittyvää tai kytkeytyi maihin, jotka ovat omaksuneet saman yhteiskuntajärjestelmän. Minua kiehtoo valtavasti sen järjestelmän psykologia. Se, miten suuria ihmismääriä pystytään kontrolloimaan ja rajoittamaan niin mielipuolisilla metodeilla. Samalla näissä teoksissa on usein mukana kilpailuasetelmaa ’itäisen’ ja meidän ’läntisen’ maailmamme välillä. Sosialismi kapitalismia vastaan, ei koskaan sen rinnalla. Olen lukenut niin paljon aiheesta, että voisin kai kutsua itseäni amatöörihistorijoitsijaksi!

Tiedän paljon bändien sanoittajia, jotka kirjoittavat lyriikoita suoraan kirjoista, joko kunniaa lähdeteokselle antaen tai sitä tekemättä. Itse en ole toistaiseksi lähtenyt tälle tielle. Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Kyse on lähinnä siitä, että koen saavani päästää höyryjä kirjoittamalla ennemmin omista kokemuksistani ja näkemyksistäni kuin lainaamalla jonkun muun kehittämää teemaa tai historiaa. Yksi poikkeus totta kai löytyy, ainakin puolittain: Napalm Deathin Smear Campaign -levy [2006] ammensi paljon uskonnollisista kirjoista ja ideologiasta. Siitä ajatuksesta, miten Raamatulla, Koraanilla ja lukuisilla muilla vuosisatoja tai -tuhansia vanhoilla teksteillä hallitaan vielä tänäkin päivänä miljardeja ihmisiä. Eikä se asia ole muuttunut viimeisen 14 vuoden aikana miksikään.

Alitajunta onkin sitten kokonaan toinen tarina. On tietenkin olemassa kirjoja, jotka heijastelevat omia näkemyksiäni ja joita voisin lainailla vaikka suoraan jos haluaisin, ja ne edustaisivat silti täysin minua. Yksi sellaisista on Days of War, Nights of Love -kokoelma, joka on niin koukuttava ja epäsovinnaisen kantaaottava teos, että on liki mahdotonta olla poimimatta sieltä ajatusta tai paria, jos teoksen on lukenut.

Yksi periaatteeni lukemisessa on ollut, etten jumahda liikaa yhteen ja samaan kirjailijaan. Jos löydän hyvän tekijän, jolla on 50 nidettä kirjoitettuna, en lähde ahmimaan niitä kaikkia. Toisaalta Simon Sebag Montefiore on tapaus, joka tuntuu kykenevän vangitsemaan mainitsemani sosialismin hengen kirjoihinsa täydellisesti, ja hänen Stalin: The Court of the Red Tsar -teoksensa oli niin vangitseva, että minun on pakko jatkaa hänen parissaan pian. Nyt tosin olen aikeissa aloittaa William Taubmanin kehutun Kruschev, The Man and His Eran, joka on kohtuullisen kevyt 800-sivuinen kokemus. Moni pelkää paksuja tiiliskivikirjoja, mutta minuun ne vetoavat juuri siksi, että ne antavat paljon haastetta ja pitävät minut tovin kiireisenä. Paksu kirja on tae siitä, ettei minun tarvitse keskittyä vähään aikaan muuhun maailmaan.

Jos haluatte pistää ajatusmaailmanne todella solmuun, lukekaa aiemmin mainitsemani Days of War, Nights of Love ja saman Crimethinc-kustantamon julkaisema Expect Resistance. Molemmat ovat hyviä teoksia, jos haluaa laajentaa käsitystään yhteiskunnan ja sosiaalisten normien suhteen. Hieman samassa hengessä kannattaa tutustua tutkivasta journalismistaan tunnetun John Pilgerin tekemisiin. Esimerkiksi A Secret Country paljastaa sen kohtelun ja sorron, jota Australian aboriginaalit ovat joutuneet kärsimään. Se avaa nopeasti silmät sille, millä tavalla köyhempiä ja puolustuskyvyttömiä kansoja on sorrettu ihmiskunnan alkuhämäristä asti. Hieman eri kulmasta suosittelen Eddie Obengin The New Rules of the World -teosta. Se todella valottaa nykymaailman imperialismia, joka yrittää esittää olevansa jotain muuta.

Suurennuslasin alle kannattaa ottaa myös Carlos Castanedan The Teachings of Don Juan: A Yaqui Way of Knowledge ja Barbara Demickin Logavina Street: Life and Death in a Sarajevo Neighborhood, jos yhteiskunnalliset ja sosialistiset teokset kiinnostavat.

Netta Laurenne (Smackbound)

OLEN introvertti ihminen, joten lukeminen on ollut minulle aina henkireikä, musiikin ohella. Ensimmäiset tekstini ovat ajalta, jolloin olin kuusi. Ne olivat enemmänkin juhlallisia puheita kuin laulunsanoja. Kirjoitin tuolloin jopa oman muistokirjoitukseni. Olin hieman turhankin vakava lapsi.

Ensimmäiset omat sävellykseni ja sanoitukseni olen tehnyt kahdeksanvuotiaana. Aika huonoja tekstejähän ne ovat, mutta pyrin jo silloin ehjiin riimeihin. Olin runotyttö ja kuuluin ala-asteella vuosia runokerhoon, jolla kierrettiin esiintymässä eri kouluissa. Runojen lausuminen julkisesti loppui siihen, kun ihastuin 11-vuotiaana yhteen paikkakunnan cooleimpaan poikaan, ja sitten menimme hänen kouluunsa esiintymään. Jouduin menemään lavalle ketuksi pukeutuneena. Näin kyseisen pojan yleisössä ja kuolin häpeästä. En ollut koskaan puhunut hänelle ja ajattelin, että sen jälkeen hän ei ainakaan ikinä puhu kanssani. Olin kerhon päälausuja, ja arvelin sen olevan äärimmäisen epäcoolia. Päätin, että minun on pakko lakata olemasta sellainen nörtti ja lopetin runokerhon. Pelko nörttiydestä oli kuitenkin todellisuudessa turha, sillä hänestä tuli myöhemmin ensimmäinen poikaystäväni ja hän sanoi ihastuneensa minuun nimenomaan siinä kettupuvussa. Eli ei olisi tarvinnut piilottaa rakkauttani runouteen. Tässä vinkki kaikille: olkaa aina rohkeasti sellaisia kuin olette.

Luen monenlaista kirjallisuutta. Lapsena rakastin Agatha Christietä ja Nummelan ponitalli -sarjaa. Niissä oli sopivaa seikkailua ja jännitystä. Ylä-aste- ja lukioikäisenä luin paljon kirjallisuuden klassikkoja, filosofiaa ja psykologiaa. Olen aina lukenut hyvin paljon tietokirjoja. Lähipiiri nauraa, että luen ihan kaikkea sähköasennuksesta lautanrakennukseen ja tiedän kaikesta jotain, mutta harvemmin mistään kaikkea. Olen siis hyvin utelias maailmaa kohtaan. Mieheni laittaa käden silmilleni tai nappaa kädestä ja ohjaa kadun toiselle puolelle, jos kirjakauppa lähestyy, sillä jos pääsen sisään, minulla vierähtää siellä tunteja ja matkaan lähtee kymmenen uutta kirjaa kaiken maailman aiheista.

Nykyään luen paljon viinikirjoja, sillä opiskelen alaa Lontoossa ja se on yksi haastavimmista tutkimuskohteista, joita tiedän. Aistinvaraisuus, haju ja makuaisti, täytyy yhdistää valta- vaan faktapohjaan maantiedosta, biologiasta, maanviljelyksestä, ilmastosta, politiikasta, taloudesta ja historiasta. Aivot täytyy siis tavallaan opettaa uudenlaiseen tiedon käsittelytapaan.

Ilta- ja lomalukemisena luen kevyitä, elämänmyönteisiä romaaneja tai elämäkertoja. Jotain onnellisia rakkaustarinoita ja muuta ’aivot narikkaan ja rauha sydämeen’ -tyyliä. Viimeksi luin Lucinda Rileyn The Butterfly Roomin. Tällä hetkellä menossa on Michelle Obaman Minun tarinani. Luen kirjoja useilla kielillä; suomeksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi ja ruotsiksi. Jos mahdollista, suosin alkuperäiskieltä. Lempikirjani luen useilla kielillä, sillä minua kiinnostaa, onko kääntäjä onnistunut ylläpitämään käännöksessään kirjallisen nerouden. Eniten rakastan kirjoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja tarjoavat oivalluksia ihmisyydestä. Rakastan pohtia asioita ja kasvattaa ymmärrystä ihmisyyttä ja universumia kohtaan.

Rakastan Ernest Hemingwayn tapaa kirjoittaa. Hänen riisuttu ja naseva tyylinsä rakentaa jopa hieman kyynisiä dialogeja tekee minut onnelliseksi. Hän todella osasi pudottaa dialogista pois kaiken epäolennaisen. Hän teki sen käyttäen harkiten juuri oikeita sanoja, jotta tunne tuli läpi ilman tarvetta selittää asioita auki sen enempää. Samalla jokaisen rivin välissä on niin paljon tietoa ja tunnetta, että lukijalle avautuu väylä syvälliseen pohdintaan ja asioiden ymmärtämiseen. Hemingwayn karut lauseet piilottavat sisäänsä kirjailijan huikean empatian taidon. Yksi lempikirjoistani on Vanhus ja meri. Jotkut sanovat sitä tylsäksi, mutta eihän siinä ole kyse kalastamisesta. Kirja kertoo ihmisen taistelusta aikaa vastaan. Aihe koskettaa meitä kaikkia, sillä me kaikki joudumme vääjäämättä kohtaamaan oman kuolevaisuutemme. Se on kaunis kuvaus siitä, kuinka ihminen solmii rauhan kohtalonsa kanssa.

En ole koskaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä tietoisesti jonkin kirjan pohjalta tai innoittamana. Kaikki lukemani on silti vaikuttanut kaikkeen kirjoittamaani. Olen pyrkinyt kirjoittamaan idoleideni tavoin mahdollisimman pelkistetysti, tiivistetysti ja rehellisesti sekä yrittänyt sisällyttää tekstiin tunteita ja havaintoja ihmisyydestä. Olen tietoisesti lainannut tietyistä itselleni tärkeistä lauluista ja kirjoista yksittäisiä jakeita tai lauseita kirjoittamieni laulujen sanoihin. Ne on tarkoitettu löydettäviksi niille, jotka tuntevat alkuperäisen teoksen. Tämä on tapani kiittää teoksia niiden suuresta merkityksestä omalle elämälleni.

Jokaisen kirjan lukemiseen on oma aikansa. Mikä toimi minulle eilen, ei ehkä toimi tänään. Uskon vahvasti siihen, että eteemme ’annetaan’ kirjoja silloin, kun meidän on aika lukea ne. Tästä käy esimerkiksi kirja, jonka vuonna 2000 menehtynyt äitini antoi minulle joululahjaksi vuonna 1996. En ollut koskaan avannut sitä, mutta löysin sen sattumalta vuonna 2017 jostakin pahvilaatikosta. Kävin siihen aikaan voimakkaasti läpi tiettyjä asioita elämässäni ja ajattelin, että olisipa äitini vielä täällä, jotta voisin jutella hänen kanssaan siitä kaikesta. Avasin kirjan, ja sen sisällä oli käsinkirjoitettu viesti äidiltäni. Viesti sisälsi neuvon juuri siihen asiaan, jonka kanssa sillä hetkellä painin. Tuntui, että minun oli tarkoitus löytää se kirja juuri sillä hetkellä. Luin kirjan, ja se oli parasta ja terapeuttisinta, mitä minulle olisi siinä tilanteessa ikinä voinut tapahtua.

Artikkeli julkaistu Infernossa 5/2020.