Infernon lukupiiri, osa 4: Miikka Hujanen, Anneke van Giersbergen, Kena Strömsholm, Hannes Kettunen, Galzi Kallio, Blackwald

Inferno kannattaa vahvasti kirjallisuutta ja lukemista, ja Lukupiiri-sarjassamme raskaan rockin muusikot kertovat lukuharrastuksestaan ja lempikirjallisuudestaan. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin.

Miikka Hujanen (Crimson Sun)

”OPIN lukemaan ensimmäisellä luokalla, mutta sitä edelsi erikoinen episodi esikoulussa. Oikein väittämällä väitin hoitotädeille osaavani jo lukea, minkä johdosta minut pistettiin lukemaan satutuokiolla koko esikouluväen eteen. Suusta tuli pelkkää siansaksaa. Ehkä tuo kertoo paitsi typeryyksiin asti menevästä itseluottamuksesta myös halusta lukea jo kauan ennen osaamista.

Olen huomannut uppoutuvani etenkin sellaisiin teoksiin, jotka kuljettavat ajatukset pois arjesta aivan toisiin sfääreihin, olivat ne sitten huikeita seikkailujuttuja tai todellisen maailman erikoisia kysymyksiä. Kolmanteen luokkaan mennessä tilanne oli eskaloitunut siihen pistee­seen, että lainasin Haminan kirjastosta kerralla Taru sormusten herrasta -opuksen ja pinon Dragonlance-fantasiakirjoja. Oikeastaan koko lapsuus ja varhaisnuoruus kuluikin sitten fantasiakirjallisuuden parissa, kiitos kotipaikkakunnan erinomaisen tarjonnan. Muistan myös, kuinka minä ja kaverini yritimme leikkiä intellektuelleja ja lainata samaisesta laitoksesta luettavaksi jotain oikein repäisevää. Hän löysi Hitlerin Mein Kampfin, minä Nietzschen Antikristuksen. Homma jäi molemmilta kesken jo muutamien sivujen jälkeen, eikä asiasta ole sen koommin puhuttu.

Fantasia on edelleen yksi suosikkigenreistäni, mutta nykyään suosin hieman lapsekkaampien tarinoiden ja mustavalkoisten maailmankuvien sijasta ’aikuisempaan makuun’ kirjoitettuja teoksia, esimerkkinä vaikkapa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu tai Andrej Sapkovskin Witche­rit. Jonkin verran olen kokeillut myös kauhukirjallisuutta, Stephen Kingiä ja sen sellaista, mutta se ei koskaan tuntunut omalta. Ehkä olen liiankin rikurantalamainen kuumotusmies. Paolo Coelhon semisti self-helpahtavat romaanit taas tuntuvat näin jälkikäteen ajateltuna hieman myötähäpeää aiheuttavilta ja väkisin mystifioiduilta. Fiktion vastapainona kulutan jonkin verran populaaria tieto- ja tiedekirjallisuutta, lähinnä silloin, kun sopiva aihe sattuu kohdalle. Omat kovat osa-alueeni ovat avaruus ja tähtitiede, historia, talous, yhteiskunta ja videopelit. Näitä aihepiirejä käsittelevässä pubivisassa uskoisin pärjääväni keskivertoa paremmin.

Omalta osaltani yritän – hyvin vaihtelevalla menestyksellä – noudat­taa paria klassista ja hyväksi havaittua neuvoa. Ensinnäkin ’show, don’t tell’, eli lukijalle annetaan mahdollisuus käyttää omaa mielikuvitustaan sen sijasta, että yksinkertaisesti todetaan kuinka asiat ovat. Toiseksi kirjoittajapiireissä kuulemma sanotaan, että jumala asuu yksityiskohdis­sa. Lukijalle tulee aivan erilainen fiilis siitä, että Hujanen ajaa Corvet­tella Majava-baariin juomaan skottiviskiä kuin siitä, että Hujanen ajaa autolla ravintolaan juomaan alkoholia.

Jollakin puolisairaalla tavalla tykkään raamatullisesta, epiikkamai­sesta tyylistä. Ehkä tämä tarttui jo sieltä ala-asteelta, jolloin J. R. R. Tolkien teki lähtemättömän vaikutuksen ensin Sormusten herralla ja sitten Silmarillonilla. Siinä tyylissä on sellaista ylevyyttä, jota löytyy todellisesta maailmasta äärimmäisen harvoin. Silloin ollaan täysin arkikokemuksen ulkopuolella. Tyyli on kuitenkin todella haasteellinen, minkä takia yrittäneitä on huomattavasti enemmän kuin onnistuneita.

Iso osa kirjoittamistani sanoituksista pohjautuu ainakin jollain tasol­la johonkin toiseen tekstiin tai teokseen. Joskus kyse on hyvin suorista viittauksista, joskus pelkästään toisen teoksen minussa synnyttämistä tunnelmista ja fiiliksistä, jotka sitten välittyvät myös musiikkiin. Koen inspiraation ja vaikutteiden ottamisen kutkuttavana, silloin ikään kuin kirjoittaa oman tulkintansa aiheesta. Toisinaan alkuperäinen teos on ol­lut niin tajunnanräjäyttävä, että sitä toivoisi itsekin pystyvänsä luomaan jotain niin hienoa.

Crimson Sunin Forever and Away -biisiä kirjoittaessani lueske­lin Esko Valtaojaa, olisikohan kyseessä ollut Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen. Upposin aika syvälle mustien aukkojen, punasiirtymien ja kvasaarien ihmeelliseen maailmaan, mikä näkynee kappaleen tekstissä melko selvästi. Nämä asiat ovat paitsi ihan oikeita ja ihmeellisiä myös huiman jännältä kuulostavia englanniksi.

Jos linkitys musiikkiin unohdetaan, suosittelen jokaiselle samaisen Esko Valtaojan Kaiken käsikirja: Mitä jokaisen tulisi tietää? -teosta. Nimi on varsin yksiselitteinen. Tunnelmia haeskeleville voisin suositella Cormac McCarthyn mestariteosta Veren ääriin eli Lännen punainen ilta, josta annettakoon myös varoituksen sana: harva kirjoittaja kykenee tiivis­tämään pahuuden olemuksen niin hyvin kuin McCarthy, mutta hän tekee sen käyttämättä kirjassaan muita välimerkkejä kuin pistettä – ja sitäkin hyvin säästeliäästi. Kirja on raskaslukuisuudessaan omaa luokkaansa.”

kuva: Mark Uyi

Anneke van Giersbergen (Vuur, The Gentle Storm)

”LAPSENA pidin kyllä lukemisesta, mutta rakastin vielä enemmän ulkona leikkimistä ja läheisillä niityillä samoilemista, joten lukeminen jäi usein hieman paitsioon. Minulla on lukihäiriö, joka tekee lukemi­sesta todella hidasta, ja varsinkin lapsena oli vaikeaa ymmärtää luke­maansa, mikä teki lukuharrastuksesta ja koulunkäynnistä hankalaa.

Sitten löysin hollantilaisen kirjailijan nimeltä Jan Terlouw, joka oli myös poliitikko ja fyysikko, ja hänestä tuli nopeasti suurin suosikkini. Sittemmin suosikkikiromaaneikseni ovat muodostuneet Arthur Golde­nin Memoirs of A Geisha, Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Close.

Aikuisena olen alkanut lukea paljon kirjoja, jotka auttavat kehittämään itseäni henkisesti, inspiroivia teoksia, jotka käsittelevät elämäntapoja ja elämänkatsomuksia. Olen huomannut, että eloku­vat ovat minulle monesti paras tapa nauttia fiktiivisistä tarinoista, ja kun luen, haen inspiraatiota ja tapoja kyseenalaistaa itseäni tai löytää kulmia elämääni. Niiden avulla voin arvostaa enemmän ihmisyyden erilaisuutta ja ainutlaatuisuutta.

Näistä kirjoista haluan nostaa esille Echart Tollen The Power of Now’n, Yuval Noah Hararin 21 Lessons for the 21st Centuryn, Louise Hayn You Can Heal Your Lifen ja Mark Mansonin Every­thing Is Fuckedin.

Musiikissani etsin aina tasapainoa elämääni, mikä tarkoittaa, et­tä käsittelen siinä myös asioita, joista olen lukenut. Sen voi varmasti huomata, jos tutkii tekstejäni pitkältä aikaväliltä. Näkemykseni ja sävyni elämän suhteen ovat muuttuneet paljon. Tekstini eivät vält­tämättä viittaa suoraan mihinkään teokseen, mutta kirjat vaikutta­vat siihen, miten elämän koen.

Uusin löytöni on Christina von Dreien, joka kuuluu ehdotto­masti uuden sukupolven nuoriin ajattelijoihin, jotka tunnistavat, kuvaavat ja näkevät ihmiselämän ihan uudenlaisella, henkisellä ja itsetietoisella tavalla.

Kun aloin työstää Arjen Lucassenin kanssa yhteistyöalbumia projektinimellä The Gentle Storm, halusin kertoa sen The Diary -albumilla [2005] tarinan pariskunnasta, joka kommunikoi vain kirjeenvaihdolla. Tähän antoi inspiraation Aagje Luijtsenin kirja Kikkertje lief, joka koostui hänen kirjeistään miehelleen Hermanus Kikkertille vuosien 1776–80 välillä.

Kikkertje kuului laivastoon, joka seilasi Hollannista Intiaan 1700-luvun lopulla, ja hollantilainen historioitsija Perry Moree löysi hänen kirjeensä brittiläisistä arkistoista. Tapasin Moreen muutamaan otteeseen, ja ennen kuin aloin äänittää laulujani albu­mille, tarkistutin sanoitukset hänellä varmuuden vuoksi historial­listen täsmällisyyksien varmistamiseksi. Aagjen nimi on albumilla Susanne ja jokainen The Diary -albumin kappale on fiktiivinen kirje, mutta niiden taustalla ovat ne tunteet, joita Aagjen kirjeet herättivät.”

Kim ”Kena” Strömsholm (Khaos Nihil)

”AJAUDUIN kirjallisuuden pariin tosi nuorena, sarjakuvien maailmasta kaunokirjallisuuteen. Aluksi lukeminen oli jotenkin takkuilevaa, kun pienenä ei vielä niin sanotusti osannut.

Into lukemiseen tuli kesämökillä joskus kahdeksanvuo­tiaana. Meillä oli tontilla kolme mökkiä, joista yksi oli lasten oma. Iltaisin ei oikein tullut uni, kun mökissä oli liian kuuma. Päädyin tutkailemaan kirjahyllyä, joka oli täynnä yhtä sun tois­ta kirjaa. ’Pelkkää tekstiä’, ajattelin, ’kuka näitä jaksaa tiirailla.’ Sitten löytyi faijan vanhoja 60-luvun Tarzaneita ja Musta­naamioita. Kun ne oli kahlattu läpi, faija suositteli lukemaan oikeita kirjoja. Testasin kirjaa Nimeni on Bill ja luin sen läpi muutamassa illassa. Faija piti mulle tentin kirjan sisällöstä ja huomasi heti, että en ollut lukenut, mitä kirjassa oikeasti sanot­tiin. Luin sen sitten uudestaan ajatuksella, ja edessä oli aivan toisenlainen maailma.

Sitten sain eteeni Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan. Se oli THE kirja, joka sai minut oikein innostumaan lukemi­sesta. Se piti lukea suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi seuraten karttoja, mihin maailmoihin mentiin. Siitä varmaan lähti myös intoni eri kieliin ja se, että tiettyjä asioita ajattelee tietyillä kielillä. Näen jopa unet vielä nykyäänkin eri kielillä. Tätä olen lapsillekin yrittänyt soveltaa. ’Kieli on mieli’, sanoi kirjallisuu­den proffani, mutta tajusin lausahduksen vasta vuosia yliopiston jälkeen.

Innostuin myös kirjoittamaan itse, ja perustin ensimmäi­sen zineni, Necrogodin, kun olin 12-vuotias. Kirjekavereita oli siinä vaiheessa jo aika vimmatusti. Sitten koko homma eskaloitui toiselle planetaariselle tasolle. Timo [Kontio, …and Oceans, Festerday, Magenta Harvest] jakoi nuorena sällinä lehtiä sunnuntaisin, ja sen vika etappi oli meidän huussi. Ker­ran sitten pyysin, että ’tule nyt sisälle, vitun pitkätukka Espoon liimanhaistaja’. Siitä eteenpäin sunnuntaisin kuunneltiin demoja ja päästiin niinkin pitkälle, että piti perustaa oikein bändi. Oi herra, ne olivat mahtavia aikoja: nuori, neitsyt ja necro.

Vaikken ollut tässä vaiheessa uponnut kirjallisuuden sfääreihin hirveästi, asteittain sillä alkoi olla iso merkitys. En halunnut koskaan vetää ihan samoin kuin muut. Kun muut death metal -bändit vetivät brutal fucking yeah -linjaa, minä halusin tuoda mukaan romanttista, luonnonmukaista realismia, sarkastisesti. Päätin myös, että kirjoitan isona kolme kirjaa. Kolme on se maaginen numero, että pystyy kutsumaan itseään kirjailijaksi. No, nyt on toinen kirja tuotannossa [Rotting Ways to Misery – The History of Finnish Death Metal, aiheesta lisää 6. Piiri -palstalla lehden lopussa] ja kolmas työn alla.

Vuodet vierivät ja yliopiston myötä into lukemiseen kasvoi. Opiskelin filosofiaa ja kirjallisuutta pitkään, mutta havahduin Aristoteleen ja Levin kohdalla: jumanvittu, nämä ovat ajatelleet samoja asioita kuin minä. Sitten keksin, että ’fuck mään, mulla on oma inteligenssi, oma instinktio asioihin’. Häkellyin itsekin, kuinka iso vaikutus kirjoitetulla sanalla ja mielen johtimilla on. Asiat rupesivat menemään ihan parafasiaan, anaalisen analyyt­tiseen hahmottamiseen. Jotenkin jopa ymmärrän nykypäivän sapioseksuaalisen mielen konversaatiota. Myös sen hiffasin aika nuorena, että boksin ulkopuolelle on pakko mennä, jos meinaa pärjätä.

Olen lukenut kamaa niin laidasta laitaan, että välillä on pää ihan sekaisin. On paljon kirjoja, jotka pistävät pään hetkellisesti paitsioon. Vähän kuin musiikissa. Näissä on omassa mielessäni kova korrelaatio. Kuka pystyy enää koskaan ylittämään Slayerin Reign in Bloodia tai Morbid Angelin Altars of Madnessia kontra Raamattua tai Crowleya. Pohtijat, rääväperäiset ja sensuellit ovat olleet kirjallisuudessa minulle aina tärkeitä. Sellainen ehkä nykytermein sanottuna syvällisempi kama. Emotionaalinen ihon ja lihan välillä kupliva sananikkarointi.

Olen todella tykästynyt blank verseen, runoilijoihin ja metaforamaalauksiin. Lukeminen kannattaa kuitenkin laidasta laitaan: Bukowski, Levi, Self, Sade, Sillanpää… Sanasepot on parhaimmillaan omalla kielellään. En tosin osaa ranskaa niin hyvin, että voisin tulkita edes pienessä mielessä Baudelairen Les Fleurs du malia, mutta se on ihana teos, käännettynäkin.

Biiseissäni on paljon viitteitä tiettyihin kirjallisuuden hah­moihin, mutta ehkä ilmeisin esimerkki on Festerdayn viimeisin levy Iihtallan. Koko levyn lyriikat pohjautuvat Lord Byronin 1800-luvun Darkness-lyrikkaan. ’Lyriikka’ on tässä kohdassa jokaisen oma havainto; kontenttisesti politiikkaa, uskontoa vai vallankumousta? Minulle se on sanojen aggregaatti voimasano­jen alleviivauksiin.”

kuva: Ville Juurikkala

Hannes Kettunen (Shiraz Lane)

”LUKUHARRASTUKSENI lähti käyntiin vasta hieman vanhempa­na. Äidinkieleni on ruotsi, mutta en koskaan syttynyt ruotsinkielisistä kirjoista. Samalla minun oli vaikeaa lukea kirjoja suomeksi. Luen mie­luiten englanniksi ja kirjoja, joissa käsitellään hieman diipimpiä aiheita. Tärkeimpiin kirjoihini kuuluu monille tuttu Alkemisti [Paulo Coelho].

Luen tavallisesti useampaa kirjaa samaan aikaan, jokaiselle on oma hetkensä. Yksi niistä saattaa olla self help -tyyppinen, terveyteen liittyvä teos – esimerkiksi tällä hetkellä The Wim Hof Method: Activate Your Full Human Potential –, toinen jonkun elämäkerta ja sitten kirja, joka käsittelee rakkautta sen eri muodoissa.

Tiedän lukuharrastukseni vaikuttaneen sanoituksiini jonkin verran. Inspiraatio voi iskeä kun sitä vähiten odottaa. Inspiroidun kauniista maisemista, jotka näen mielessäni, aivan kuten voin inspiroitua kauniista maalauksesta. Loppujen lopuksi kaikki on lukijan omassa mielessä, samoin kuin musiikinkuuntelija voi kuulla saman kappaleen eri tavalla kuin joku toinen. Tunnen suurta tarvetta oppia uutta joka päivä ja kehittyä sielun olentona. En usko, että me olemme koskaan täysin val­miita. Joka hetkessä piilee opetuksen siemen, jokaisessa hetkessä voi olla opettaja ja nöyrä oppilas.

Maailma on täynnä huikeita kirjailijoita. Suomalaisista kirjailijoista en osaa nimetä ketään, sillä en oikeastaan vieläkään lue mitään suo­meksi. Haen kirjasta täydellistä uppoutumista tarinaan, oli kirja sitten täysin fiktiivinen tai elämäkerta. Nautin tunteesta, etten voi laskea kirjaa kädestäni ennen kuin silmiä kirvelee niin paljon, että ei ole muuta mahdollisuutta.

Omalaatuinen tapa kirjoittaa ja kuvailla tapahtumia erottaa jyvät akanoista, ja parhaat kirjailijat osaavat kuvata mitä tahansa tapahtumaa mielenkiintoisin sanakääntein. Yksi lempikirjoistani onkin Douglas Adamsin The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy.

Toiselta levyltämme löytyy kappale Shangri La, jonka tekstin suurim­pia vaikuttajia on lapsuuden lempikirjani Veljeni, Leijonamieli [Astrid Lindgren]. Se on yksi harvoja kirjoja, jotka olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi. Luen sen edelleenkin kerran vuodessa. Kirjassa käsitellään kuolemaa kauniisti, ei kauhun kautta, vaan mahdollisuuksien. Mitä me olemme? Miksi olemme täällä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä jos me vain heräämme unesta kuollessamme? Kaikki on mahdollista. Me kaikki olemme loppujen lopuksi avaruuspölyä, ja monet uskonnot vain leikittelevät ihmisten pelolla saadakseen lampaat seuraamaan ’oppejaan’.

Jo lapsena, kun mielikuvitukseni lensi vapaana, ihmettelin kovasti, miksi ihmeessä ihmiset kamppailevat ja kehittävät ongelmia milloin mistäkin. Me kaikkihan olemme yhtä oikeassa ja väärässä, totuus lähtee itsestämme. Kun pappi puhui ylistävästi kaikkivaltiaasta Jumalasta ja ’totuudesta’, en kokenut sitä omakseni.

Ollessani mukana Ylen Mullan alta -formaatissa pääsin valitsemaan runon Paljain jaloin Uuno Kailaan kirjoituksista. Tiesin heti, mitä etsin, ja kuulin mielessäni vanhan sävellykseni, jonka sävelkulussa oli sekä suurta surua että lohtua. Yleisesti ottaen toisten teoksista inspiroitu­minen on kaunista ja voi tuoda säveltämiseen uusia ulottuvuuksia. Jos lähtee apinoimaan, lopputulos on usein vähemmän kiinnostava. Mutta jos inspiroituu vahvasti jostain ja haluaa tuoda teemaan jotain henkilö­kohtaista, lopputuloksena voi olla jotain erittäin kaunista. Uskon kaiken olevan yhteydessä, ja inspiraatiota tulee otettua huomaamatta.

Shiraz Lanen Wake Up -biisin teemana on saada ihmiset heräämään ja poistumaan laumamentaliteetista. Erilaisuus on kaunista, ja vanhoista virheistä on pakko oppia. Olemme jo nyt luovuttaneet liikaa vapaut­tamme ’terveyden’ nimissä, ja toivon ihmiskunnan heräävän ennen kuin on liian myöhästä. George Orwellin Vuonna 1984 julkaistiin 1949, ja on valitettavaa nähdä, että holhousyhteiskuntamme on ottamassa koko ajan askelia kohti sen dystooppista tulevaisuutta.

Yleisesti ottaen kappaleemme, joissa otamme jollain tavalla kantaa maailmanmenoon, ovat inspiroituneet elämästä ja mahdollisesti eri tai­deteoksista. Sana on vapaa, jos vain uskaltaa olla välittämättä kritiikistä ja sanoo, mitä sielu suuhun tuo. En ole täällä polvistumassa muiden mielipiteiden edessä.”

Galzi Kallio (Dead Shape Figure)

YLÄASTEELTAHAN se kirjojen lukeminen on viimeistään lähtenyt, pakollisten suomiklassikoiden kautta. Liian nuorena luetut linnat, päätalot ja ahot tuli jätettyä sen jälkeen vuosiksi rauhaan. Vähän vanhempana, ja liekö viisaampana, olen kyllä pyrkinyt kahlaamaan kotimaista klassikko-osastoa läpi jopa masokistisella otteella. Viimeisimmistä mainittakoon Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Päätalon kepeä, edelleen ylitsepääsemättömän tuntuinen Iijoki-sarja.

Genrerajoja en lukuharrastuksessa tunnusta, kuten en myöskään musan diggailussa. Useita kirjoja pitää olla kesken, ja niiden lukeminen loppuun on usein jopa toisarvoista. Ideaaliti­lanteessa kesken on esimerkiksi Iceberg Slim, jokin venäläinen klassikko, Descartes, Patti Smith ja pari viikon vanhaa Hesaria. Usein eniten puhuttelevat teokset, joista ei tiedä ennakkoon juuri mitään. Koetankin pitää ’pakollisen’ kaman lisäksi luen­nassa läpysköitä, joihin törmää sattumalta.

Lukeminen ja tekstien kuuntelu on ilman muuta kriittinen tekijä oman tekstin tuottamisessa ja sanoittamisessa. En usko, että yksikään tekstintekijä pystyy vääntämään omaa juttuaan tyhjästä. Enkä varsinkaan tiedä, miksi kukaan haluaisi niin tehdä. Kehittyminen ja uusien juttujen löytäminen perustuu mielestäni siihen, että otetaan vaikutteita ja päästään sitä kautta käsiksi omaan standardiin.

Tässä hevihommassa olen pyrkinyt pysymään Dead Shape Figuren The Grand Karoshi -levyn [2008] teksteistä lähtien tilanteessa, jossa kehtaan kasata kaikki tekemäni tekstit yhteen ja esittää ne omana itsenään, ilman biisejä ja selittelyjä. Se on hyvä mittari tekstille. Dead Shape Figu­ren teksteissä pääsen rakentamaan abstrakteja rakennelmia mielin määrin, toisissa musaproggiksissani saan taas treenata mukavana vastapainona suoraviivaisempaa, rakenteiltaan yksinkertaisempaa linjaa.

Voisin suositella kymmeniä kirjailijoita, mutta tässä muu­tama mieleen heti pyrkivä kaunokirjallisuushahmo: Jeff Long, Jose Saramago, Orhan Pamuk ja Mika Waltari.

Edgar Allan Poen teksteihin palaan säännöllisin väliajoin, samoin Dostojevskiin, Gogoliin, Pasternakiin ja muihin hulvattomiin venäläisiin klassikoihin. Suomalaisista kirjaili­joista kiistattomia kingejä eli kuningattaria ovat Sofi Oksanen, Anna-Leena Härkönen ja Rosa Liksom. Olen tavannut heidät duunin kautta myös elävässä elämässä, ja kuten fanitustilantees­sa usein, olin täysin jumissa silkasta kunnioituksesta.

Dead Shape Figuren kakkoslätty The Disease of St. Vitus [2010] on tekstitetty mahdollisimman tarkasti runoilija Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti -teoksen pohjalta. Englannin­nokseni oli kyseisen teoksen ensimmäinen, ja oli suuri kunnia paitsi kääntää se myös hyväksyttää käännökset Panulla. Teksti­tys ja -yhteistyökokemuksena aivan ikimuistoinen.

Idea projektiin lähti juuri niin randomisti kuin tekstin tai idean välillä kuuluukin: löysin Pyhän Vituksen tauti -teoksen sattumoisin kirjakaupan alekorista ja ihastuin välittömästi sen abstraktiin mutta totaalisen harkittuun tekstinkulkuun. Otin yh­teyttä Panuun, joka osoittautui mahtavan ennakkoluulottomaksi vaihtoehtomieheksi, ja projekti tärähti käyntiin siinä kättelyssä.

Oikeastaan bändin kaikkien muidenkin biisien sanoitukset ovat kasaantuneet eri kirjojen tai muiden tekstien aiheuttamien ajatusten kautta. Lähteet voivat olla mitä vain Bob Dylanin, Leonard Cohenin, Samaelin tai Deathin kansilehdyköistä Wall Street Journalin artikkeliin. Uuden Quatuor Post Nihil -ep:mme biisi The Worship of Ashes on saanut pohjaa säveltäjä-erikois­mies Gustav Mahlerilta sekä loisto-tv-sarja Handmaid’s Talestä. Toinen ep:n biisi Composition X taas lähtee liikkeelle vaati­mattomasti Umberto Econ Ruusun nimestä ja Piet Mondrianin töherryksistä yhdistyen neurotieteen alkeisartikkeliin.”

Blackwald (Twilight Force)

”LUIN jo nuorena ahmimalla, jos löysin jonkin kirjan tai kirjasarjan, joka tempaisi mukaansa. Suurin osa näistä kirjoista oli jotain täysin tois­maailmallista fiktiota eli käytännössä fantasiaa ja scifiä. Kirjoitettu sana on ehdottomasti vaikuttanut siihen, kuka olen, miten ajattelen ja koen maailman, ja myös siihen, miten kirjoitan musiikkia.

Myöhemmin olen lukenut näennäisen ajanpuutteen vuoksi ehkä harvemmin, mutta kun luen, luen yhä ahmien. Ristiriitaista asiassa on, että koen lukemisen yhä äärimmäisen palkitsevaksi, mutten silti lue niin paljon kuin haluaisin.

Se immersio, jonka voi saavuttaa lukemisen kautta, on jotain aivan erilaista kuin peleissä tai elokuvissa, joissa nähty kuva, soitettu musiikki tai jopa näyttelijävalinnat määrittävät sitä, miten asiat kokee. Lukeminen on ikkuna mieleen kaikkine monimutkaisuuksineen, luovuuksineen ja harhailevine ajatuksineen. Rakastan sitä tapaa, jolla hahmon kehitykseen voi samastua ja kuinka aluksi jopa luotaantyöntävän hahmon tekemisiä ja ajatuksia voi oppia ymmärtämään. Samalla oppii ymmärtämään myös itseään.

Yksi vaikutuksen tehnyt teksti oli Isaac Asimovin novelli The Last Question. Se on vaikuttava pilkahdus kaikkeuden olemassaolosta, ajasta ja avaruudesta, ja se kuvaa ytimekkäästi koko kosmoksen alkuperää. Kun sitä lukee, oli kyseessä sitten ensimmäinen tai kymmenes lukukerta, kylmät väreet virtaavat pitkin selkäpiitä.

Tietenkään en voi jättää mainitsematta kokonaisia maailmoja luo­neita Terry Pratchettiä ja J. R. R. Tolkienia, jotka muuttivat käsitykseni siitä, miten kokonaisvaltaisesti kirjoittaja voi luoda jotain aivan omaa. Täysin toisenlaisista maailmoista on mainittava James Clavellin Shogun, Douglas Adamsin The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy ja Ken Follet­tin The Pillars of the Earth.

Jos minulta kysytään, suurimmat kirjailijat ovat sellaisia, jotka eivät rajoita itseään mitenkään ja kirjoita lineaarista tarinaa jo olemassa olevilla elementeillä, vaan luovat jotain ihan uutta. Maailman, jossa on heidän kirjoittamansa kulttuuri, kieli, paikat, näkemykset ja seikkailut. Totta kai perinteinen tarina, jolla on alku, keskikohta ja loppu, voi sekin olla kiehtova, mutta kun heittäydyn kirjallisuuden vietäväksi, haluan uppoutua siihen ihan täysin. Sen on oltava kokemus.

Twilight Force ei ehkä ole koskaan kirjoittanut kappaletta mistään tietystä kirjasta tai sen osasta, mutta onhan meillä esimerkiksi biisi nimeltä There and Back Again, jonka Hobitti-flirtti tuskin jää kenellekään epäselväksi. Mutta sen sijaan, että kappale viittaisi suoraan Hobittiin, se luo oman maailmansa, joka liittyy albumeillamme toistuvasti esiintyvään Twilight Kingdomsiin.”

Artikkeli julkaistu Infernossa 11/2020.