Niilo Sevänen (Insomnium)
MUSIIKKI ja kirjoittaminen ovat minulle yhtä rakkaita itseilmaisun välineitä. Pieni Niilo halusi tulla nimenomaan fantasiakirjailijaksi. Jos ala-asteella tehtävänä oli kirjoittaa jokin tarina, saatoin raapustaa koko vihkon täyteen tekstiä.
Scifi, fantasia, kauhu ja historialliset aiheet ovat aina olleet lähellä sydäntäni, mutta olen yrittänyt saada kahlattua läpi myös korkeakirjallisuutta. Yliopistossa minulla oli sivuaineena kirjallisuustiede, jolloin luin paljon klassikoita. Kirjoitin opiskeluaikana Talven portti -nimisen novellin, joka voitti Nova-kirjoituskilpailun ja sijoittui kärkikahinoihin Atorox-äänestyksessä. Myöhemmin sen pohjalta syntyi Insomniumin levy Winter’s Gate [2016].
Kirjoittaminen on siinä mielessä erikoinen taiteenala, että siinä ei ole lainkaan lapsineroja. Kirjoittajaksi harjaannutaan vain lukemalla ja kirjoittamalla, ja se on pitkä prosessi. Oikotietä ei ole. Siksi on vaikea kuvitella, että joku nousisi suoraan pystymetsästä bändin sanoittajaksi ja tekisi heti loistavaa jälkeä. Itse aloin rustata sanoituksia 14-vuotiaana, kun hyppäsin mukaan musiikkihommiin. Säveltäminen ja sanoittaminen ovat siitä lähtien kulkeneet käsi kädessä.
Sanoittajana minuun on vaikuttanut kaikki, mitä olen lukenut ja kokenut. Insomniumin alkuvaiheessa hyviä esikuvia olivat herrat Taneli Jarva ja Sami Lopakka sekä tietenkin Amorphisin Kalevala-hommat. Näistä sanoituksista löytyi syvyyttä, joka toi musiikkiin aivan uusia ulottuvuuksia.
Insomniumin sanoituksiin on haettu vaikutteita ja inspiraatiota myös runoudesta. Aleksis Kivi, Eino Leino, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja ovat vaikuttaneet moneen biisiin, kun taas esimerkiksi In the Halls of Awaiting -kappale on saanut inspiraationsa Tolkienilta. Olen yrittänyt lueskella myös englanninkielistä runoutta, jotta teksteihin saisi sopivaa poljentoa ja soljuvuutta. Jos sanoituksista saa englantia äidinkielenään puhuvilta positiivista palautetta, tietää onnistuneensa ainakin kohtuullisen hyvin.
Jos pitäisi suositella jotain romaania, jota aivan kaikki eivät ole vielä lukeneet, nostaisin esiin Johanna Sinisalon teoksen Ennen päivänlaskua ei voi. Se on toki Finlandia-voittaja, mutta minulla on tuntuma, että nuoremmilta ikäpolvilta kirja on saattanut mennä ohi. On fantasiaa ja jännitystä ja mysteeriä ja tunnelmaa sekä aivan mestarillista näkökulmatekniikan käyttöä. Kirja ei myöskään ole kovin pitkä, joten kynnys tarttua siihen ei pitäisi olla kenellekään ylitsepääsemätön.
Mathias Nygård (Turisas)
MÄÄRÄN puolesta pidän itseäni aika keskivertolukijana – jos siis verrataan joukkoon, joka ylipäätään lukee kirjoja. Menisikö vuodessa harrastuspohjalta reilut kymmenkunta kirjaa, minkä lisäksi kahlaan erilaista lähde- ja tutkimusmateriaalia kirjoittamiseni ja luomiseni tueksi. Jako kauno- ja tietokirjallisuuden välillä on noin 60–40.
Useimmiten lukemiseni liittyy jollain etäisellä tasolla siihen, mitä itselläni on työn alla. Ei välttämättä aina aihepiiriltään, mutta esimerkiksi muodon tai tyylin puolesta. Tästä syystä en lue lainkaan puhdasta viihdekirjallisuutta kuten dekkareita. Viime vuosina olen lukenut aika paljon postmodernia ja hyvin kokeellistakin kirjallisuutta. Koska useat Turisas-kappaleet pohjautuvat historiallisiin tai yhteiskunnallisiin teemoihin, ensimmäinen suora vaikutus on lukemisen kautta kartutettu pohjatieto. Lisäksi vieraskielisen kirjallisuuden kuluttaminen kohentaa varmasti omaa kirjallista ilmaisua kyseisellä kielellä. Suurimman vaikutuksen uskon kuitenkin olevan sillä, että kaikki ajattelua herättelevä kirjallisuus – ja tietysti muukin taide – on jonkinlaista oman luomisen raaka-ainetta.
Minulla ei ole lempikirjailijaa, jolta olisin esimerkiksi lukenut koko tuotannon. Suomalaisista väkevän vaikutuksen ovat tehneet Jaakko Yli-Juonikkaan oivaltava ja runsaudessaan ylitsevuotavan hapokas tykitys sekä Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajan Heikki Aittokosken sosiologisia ja poliittisia ilmiöitä käsittelevät tietokirjat.
Tykkään haastaa itseäni kaikessa taiteen kuluttamisessa, ja olen huomannut, että altistumisen kautta myös käsittelykyky kasvaa. Monesti nautinnollisimmat taidekokemukset ovat itselleni sellaisia, joissa on ymmärryksen loppuessa antauduttava jonkinlaiseen aistinvaraiseen hämmästelyyn. Jossain kohtaa, kun luin enemmän esimerkiksi 1800-luvun klassikkokirjallisuutta, lukeminen saattoi olla hidastempoisuudessaan paikoin aika raskasta, mutta jälkeenpäin lukukokemuksesta on jäänyt todella vahva positiivinen muistijälki ainutlaatuisen tunnelman tai teeman käsittelystä.
The Varangian Way- ja Stand Up and Fight -albumit [2007/2011] käsittelivät viikinkien idäntietä, matkaa Konstantinopoliin ja palkkasotureita Bysantin varjagikaartissa. Näitä levyjä varten luin taustatutkimuksena suuren määrän aiheita käsittelevää tietokirjallisuutta ja akateemisia julkaisuja, mutta myös laajasti primäärilähteitä ja aikalaiskronikoita. Alun perin ajattelin tekeväni yhden biisin, mutta mitä enemmän perehdyin aiheeseen, tarina alkoi ikään kuin kirjoittaa itse itseään. Seuraavaksi huomasin albuminkin jäävän liian sekavaksi, ellei ensimmäinen osa keskittyisi vain ja ainoastaan matkaan. Oikeastaan tarkoitus oli tehdä trilogia, mutta aihe alkoi jossain kohtaa kyllästyttää ja bändin identiteetti kietoutua liikaa yhteen teemaan. Tutkimustyön osalta koin jonkinlaisen ympyrän sulkeutumisen, kun saksalaisen Johannes-Gutenberg-yliopiston tohtori ja tutkija Antje Bosselmann-Ruickbie kirjoitti näistä kahdesta albumista 30-sivuisen akateemisen esseen Bysantin tutkimuksen julkaisuun.
Battle Metal -albumin [2004] kappale Rex Regi Rebellis perustuu Zacharias Topeliuksen tekstiin Finska rytteriets marsch i trettioåriga kriget sekä historialliseen romaaniin Välskärin kertomuksia. Turisas2013-albumin [2013] Run, Bhang-Eater Run! taas pohjautuu Tuhannen ja yhden yön tarinoita -kokoelman pariin tarinaan, joissa virtsataan päihtyneessä tilassa Sulttaanin päälle, herätään kylpylästä täysi erektio päällä ja juostaan kaupungin halki alastomana karkuun. Myös kalevalainen runous ja itämerensuomalainen mytologia on läsnä kaikessa materiaalissamme. Suorimmillaan näin on Cursed Be Iron -kappaleessa, jossa siteerataan Raudan synty -runon englanninnosta verenseisautusloitsuna.
Vaikka kirjoitan useimmissa tapauksissa musiikin ensin, minulla on aika tarkka kuva siitä, mistä kappale tai kokonainen albumi kertoo. Silloin musiikki toimii tasavahvasti tekstin kanssa tunnelman ja tarinan välittäjänä. Luomistapa, jossa biisi koostuisi irrallaan sävelletyistä riffeistä, joihin sovitettaisiin päälle erillinen teksti, tuntuisi todella vieraalta. Kappaleissa, joissa on käytetty jonkun muun valmista tekstiä – eli mainituissa Rex Regi Rebellisissä ja Cursed Be Ironissa – on täytynyt toimia ainakin joissain määrin päinvastaisesti kuin normaalisti, eli musiikki on muotoutunut olemassa olevan tekstin ympärille.
Jos joku haluaa syventyä teemoihimme enemmän, suosittelen vaikkapa Paavo Haavikon Bysanttiin sijoittuvia runoteoksia Neljätoista hallitsijaa sekä Kaksikymmentä ja yksi, joiden vaikutus näkyy läpi The Varangian Way -albumin. Haavikko lainasi runoteoksensa nimen aikalaiskronikoitsija Mikael Psellokselta, jonka englanninkielinen käännös Fourteen Byzantine Rulers on myös ollut itselleni erittäin tärkeä inspiraationlähde. Jatkoin ketjua lainaamalla vuorostani Haavikkoa kappaleen nimeen Five Hundred and One. Saman albumin avausraitaan To Holmgard and Beyond on varmasti jollain tasolla vaikuttanut Frans G. Bengtssonin kepeä seikkailukirja Orm Punainen. Kirjan bulgaarikullanmetsästysosuudessa on viitteitä Yngvarr Kaukomatkaajan saagaan, joka vuorostaan kulkee historiallisen esikuvansa kanssa Kiovaan saakka The Varangian Wayn tarinassa.
Kappaleissamme on monesti useampia tasoja. Esimerkiksi käy Hunting Pirates -kappale, joka liittyy historiallisessa albumikokonaisuudessa Harald Sigurdssonin bysanttilaisen varjagikaartin tehtävään siivota arabimerirosvot Välimereltä. Temaattisesti kappale kuitenkin rakentuu moraalianekdootin ympärille, jossa Aleksanteri Suuren eteen on tuotu vangittu merirosvo. Kun Aleksanteri kysyy, millä oikeudella merirosvo ryöstelee hänen vesillään, merirosvo vastaa: ”Teen sen mitättömällä laivalla ja minua kutsutaan rosvoksi, kun taas sinua, joka teet saman suurella laivastolla, ylistetään keisarina.”
Jyri Vahvanen (Battlelore, Church of Void, Sisäilmaongelma)
VIELÄ nuorempana lukeminen ei ollut minulle mikään ykkösjuttu, paitsi sarjakuvien osalta. Nykyäänkin luen melko hitaasti ja olen tullut iän myötä myös valikoivammaksi. Aikoinaan kirjani olivat pääasiassa fantasiaa ja scifiä, selkeää fiktiota, ja muistan ajan, kun en lukenut mitään muuta. Sittemmin makuni on laajentunut melko sekalaiseksi.
Klassikoiden lisäksi luen esimerkiksi tietokirjoja urheilusta ja musiikista, elämäkertoja ja ihan valtavirran huttua. Klassikoista ne suurimmat tiiliskivet ovat saaneet olla rauhassa, niihin ei tarmo ole vielä riittänyt. Puhuttelevimpia teoksia ovat useimmiten tositapahtumiin perustuvat kirjat, kuten sotakirjallisuus ja elämäkerrat.
Battleloren osalta yhteys lukemiseen on selkeä. Biisimme kertovat tarinoita Tolkienin Keski-Maasta, mutta aihepiirin käyttö on useasti ymmärretty väärin ainakin medioiden osalta. Olen kyllästymiseen asti vastaillut kysymyksiin, eivätkö Taru sormusten herrasta -sanoitukset rupea pian toistamaan itseään tai kuinka löydän aina uudestaan inspiraation kirjoittaa Frodosta ja sormuksesta. Tällainen kertoo siitä, että kysyjän tutustuminen teksteihini on jäänyt oletuksen tai kuulopuheen tasolle. Tolkienhan kirjoitti Keski-Maasta ja sen historiasta erittäin kattavasti, ja sanoitukseni eivät rajoitu vain Sormusten herran tapahtumiin. Biiseissäni on aiheita hyvinkin moninaisilta tahoilta, mihin Tolkienin valtava työ antaa erinomaisen mahdollisuuden. Battlelorella on myös paljon tekstejä asioista, joista Tolkien ei kirjoittanut, jolloin olen ottanut vapauden tulkita aiheita oman näkemykseni mukaan.
Battlelore on kuitenkin avoimesti tunnustanut Tolkien-yhteytensä aivan alkutaipaleiltaan asti. Sormusten herra ja Silmarillion iskivät penskana niin syvälle, että metallimusiikin tullessa kuvioihin joitain vuosia myöhemmin nämä kaksi suosikkiteemaa nivoutuivat melko luonnollisesti toisiinsa. Tässä auttoivat myös musiikkiurani alkuvaiheet black metal -bändeissä, joiden tematiikkaan Tolkienin synkemmät aiheet liittyivät ajoittain melko vahvasti. 1990-luvulla lähes kaikki black metalin kanssa tekemisissä olleet kumarsivat tiukasti kohti Norjaa, josta nousi esiin bändejä kuten Burzum, Gorgoroth ja Isengard, jotka ovat Tolkienin tarinoista napattuja nimiä.
Battleloren Evernight-levyä [2007] varten lähdin tietoisesti työstämään sanoitusten osalta hyvinkin epäsuoraa materiaalia, sillä aiemmat albumit olivat mielestäni olleet Tolkienin teksteihin tutustuneelle kuulijalle sanomaltaan melko selkeitä. Myöhemmin levyä kuunneltuani totesin, että saatoin tehdä osasta sanoituksia hyvin vaikeaselkoisia, mutta en ole koskaan lähtenyt selittämään niitä auki. Se on mielestäni kuulijan tehtävä, sillä monet saattavat käsittää lukemansa hyvinkin eri tavoin, kun käytetään vertauskuvia ja muka-nokkelia sanankäänteitä.
Doombändi Church of Voidin osalta käsittelin sanoituksissa edelleen tuttuja aiheita sivuten fantasiakirjallisuutta ja mystiikkaa, mutta suurempi koitos oli kirjoittaa Sisäilmaongelma- punkbändilleni kantaa ottavammista aiheista suomeksi. Helppoa tekstien kirjoittaminen ei minulle ole ikinä ollut. Sävellysteni suhteen en ole kovinkaan herkkänahkainen, mutta tekstit tuntuvat ottavan välillä osan sydänvertani mukaansa, vaikkei niiden aihe kovin syvällinen olisikaan.
Alkuun musiikin kirjoittaminen olemassa olevien tarinoiden pohjalta oli helppoa ja mutkatonta. Näkemykseni tekemäni musiikin suhteen oli niin kristallinkirkas, että asiat vain tapahtuivat. Tietynlainen sävellys loi tunnelman, johon löysin välittömästi sanoituksellisen aihepiirin. Välillä jopa toisin päin. Muutamalla ekalla Battleloren levyllä kokeilin eri tyylejä kirjoittaa ja luovuus oli kukkeimmillaan, kunnes viimeisimmillä albumeillamme koin ajoittain lukkoja tekstien suhteen. Näin käy varmasti ajan mittaan monelle, sillä nuoruuden into harvoin kantaa kymmenien vuosien ajan ja välillä joutuu etsimään itsensä uudestaan. Kun aloin kirjoittaa myös muille bändeilleni, joilla ei ollut aihepiirin osalta niin tiukkaa sapluunaa, koin tilanteen välillä vapauttavaksi, mutta toisinaan myös hankalaksi. Olinhan luonut itselleni melko pitkän historian ja tavan tehdä asiat tietyllä tavalla, ja nyt tuo kaava täytyi murtaa.
Jos olet Sormusten herrasi ja Silmarillionisi lukenut ja koit ne mielekkäiksi, suosittelen tutustumaan esimerkiksi David Dayn Keski-Maa-aiheisiin teoksiin, joista löytyy syventävää tietoa monista teemoista, joita edellä mainituissa kirjoissa käsitellään. Toki myös lovecraftit, poet ja dantet kannattaa ottaa haltuun, niin monen metallibändin sanoitukset aukeavat aivan uudella tavalla. Itse tutustuin vasta äskettäin Michael Moorcockin Elric-saagaan. Siinä on mainiota tarinointia miekan ja magian diggareille.
Yksi mielenkiintoisimmista teoksista, joita olen lukenut, on Tirant Valkoinen, kirjailijoina Joanet Martonell ja Marti Joan De Galba. Kyseessä on 1400-luvun romaani, joka on kirjoitettu erittäin runolliseen tyyliin. Luin tämän kirjan melko nuorena, ja se iski erikoisen kirjoitustyylinsä takia melko kovaa. Vaikka teksti on runollista, se on helposti tulkittavissa, toisin kuin esimerkiksi Kalevala, jonka lukeminen on välillä melko tuskaista. Suomalaisena näin ei varmaankaan saisi sanoa, mutta vaikka kansalliseepoksemme on tarinaltaan hieno, sen lukeminen ei ole minulle mikään nautinto.
Ike Vil (Sleep of Monsters)
OLEN aina pitänyt tarinoista, mutta kouluaikoina luin mieluummin sarjakuvia kuin romaaneja – ehkä myös siksi, että kirjojen lukemista pidettiin ”hyvänä harrastuksena” mutta sarjakuvia ”roskana”. Vielä 80-luvun alussa divareista saattoi kantaa pilkkahintaan kotiin mielenkiintoisia sarjiksia, esimerkiksi 70-luvun kauhulehtiä, joista kiinnostuin erityisesti sen jälkeen, kun olin kuullut, että niiden lukeminen aiheuttaa mielisairautta ja huumeidenkäyttöä. Luin myös Joe Kubertin Tarzaneita ja franko-belgialaisia historiallisia seikkailusarjoja sekä Jymyjä ja Huulia, joiden underground- jutut tuntuivat esiteini-iässä huikeilta.
Koulussa saatoin kirjoittaa referaatteja romaaneista 15 minuutin selailun perusteella, ja mikäli minulle suositeltiin jotain, mistä ”varmasti pitäisin”, esimerkiksi Tolkienia, kiersin sen kaukaa. Epäilemättä kyse oli myös jonkinlaisesta poseerauksesta ja identiteetin rakentamisesta. Aloin lukea kirjoja vasta kun noin 15-vuotiaana tajusin, että niitä on tarjolla englanniksi huomattavasti laajempi valikoima. Ensimmäiset ostokseni Akateemisesta kirjakaupasta olivat muistaakseni jokin Peter Straubin pokkari ja Arthur E. Waiten Book of Black Magic and of Pacts.
Pääasiassa olen silti lukenut kaunokirjallisuutta vain mikäli romaanin tai runojen aihepiiri on erityisesti kiinnostanut minua, sillä etenkin genrekirjallisuus, myös kauhu ja spekulatiivinen fiktio, joksi kai scifiä ja fantasiaa nykyään kutsutaan, tuntuu minusta usein ennalta arvattavalta, tylsältä ja omaan viitekehykseensä kuristuneelta, niin sanotusta realistisesta ihmis- tai yhteiskuntakuvauksesta puhumattakaan.
Olen myös niin tosikko, etten kykene olemaan tuskailematta, miten spekulatiivisessa fiktiossa usein lainataan yksittäisiä myyttejä tai dramaattisia historiallisia tapahtumia ja irrotetaan ne huimasta kokonaisuudesta latteiksi ja yksinkertaistetuiksi juonielementeiksi. Minulle tuottaa kai ongelmia, miten asiat on irrotettu jonkinlaisen individualistisen näkemyksellisyyden ihanteen mukaisesti yhdestä suuresta tarinasta, joka on kirjoitettuna yhtä hyvin luontoon kuin ihmissydämiinkin.
Parhaimmillaan kirjallisuus kertoo jostain, minkä olemme aina tienneet. Tuo ajattelutapa on kai nykyään vieras, ja ehkä myös siksi kiinnostukseni on usein kohdistunut niin sanottuun ”hylättyyn tietoon” eli okkultismin lisäksi moniin muihinkin aiheisiin, joita yhdistää piittaamattomuus moderneista kirjallisista, poliittisista, filosofisista ja moraalisista konventioista. Tietenkin luen myös sotahistoriaa, jonka suurin osa miehistä löytää 30-vuotiaana.
Eniten omaan ajatteluuni ovat vaikuttaneet kirjoittajat, jotka ovat tutkineet myyttistä ajattelua ja etsineet uusia tai vanhoja näkökulmia sen ymmärtämiseen: Claude Lèvi-Straussin strukturaalinen antropologia kiehtoi minua yliopistoaikoina, vaikka sen teoreettiset painotukset tuntuvatkin nykyään vierailta. Myös Mircea Eliaden, esimerkiksi Myth of Eternal Returnin, lukeminen tuntui aikoinaan merkitykselliseltä. Helppotajuisemmin, ja usein myös varsin kauniisti, myyteistä kirjoittaa Joseph Campbell, ja vaikka ne sankarijutut tuntuvatkin vähän loppuun kalutuilta, esimerkiksi Occidental Mythology on innoittanut minua usein. Sitten on Carl Gustav Jung, josta en nuorempana ymmärtänyt sitäkään vähää kuin nykyään, mutta jonka viisautta olen sittemmin alkanut pitää pikemminkin jumalallisena kuin psykologisena.
Mitä omiin sanoituksiini tulee, lainaan ja varastan niissä siekailematta, sekä lähteen kera että ilman, ja oikeastaan ne ovat aina olleet vain keskustelua arkkityyppisten käsitteiden, symbolien ja kielikuvien kanssa; hermeneuttista peliä, jossa peilaan itseäni universumiin tai annan universumin peilata itseäni minuun. Kerron tietenkin sanoituksissa myös itsestäni ja omasta todellisuudestani, mutta pyrin kirjoittaessani pikemminkin ammentamaan ikivanhasta virrasta kuin luomaan jotain uutta.
Tapio Wilska (Survivors Zero, Kaosbane)
OLEN lukenut pakkomielteisesti lapsesta saakka. Alakouluikäisenä vanhemmat harkitsivat hoitoonlaittoa, koska en esimerkiksi nukkunut juurikaan, vaan luin valojen sammuttua peiton alla taskulampun valossa. Koko lapsuuden ja nuoruuden ajan yksi ahkerimmin käytetyistä asioista omistuksessani oli kirjastokortti.
Luen hyvin laaja-alaisesti, kausittain ja aina. Varsinaista genresuosikkia ei sinänsä ole, mutta scifiä olen lukenut aina runsaasti. Aivan kovaan scifiin ei aivo edelleenkään taitu, mutta isot avaruusoopperat kuten Alastair Reynolds ja Iain M. Banks sekä yhteiskunnallisempi pohdinta kuten Ursula LeQuin maistuvat aina. Klassikot kuten Asimovit, Lemit ja Strugarskit on tietty kahlattu useaan kertaan.
Luen myös paljon elämäkertoja ja historiikkeja, luonnollisesti populaarikulttuuri edellä. Muusikoiden ja taiteilijoiden elämäkerrat kiinnostavat aina, tosin iso osa nykyisistä julkaisuista on käsittämättömän huonosti kirjoitettuja ja rakennettuja. Kirjoittajat kuten Joel McIver vievät välillä jopa mielenkiinnon kohteeseen. Välillä elämäkerrat ovat sen verta loistavia, ettei artistin musiikista tarvitse välttämättä olla edes kovin kiinnostunut, kun tarina vie mukanaan.
Raivoisa lukeminen on varmasti vaikuttanut koko elämääni, musiikinteosta puhumattakaan. Taitavat sanankäyttäjät ja humoristit kuten Kurt Vonnegut, Jouko Turkka, P. G. Wodehouse tai Daniil Harms ovat muokanneet omaa huumorintajuani ja elämänasennettani siinä kuin Jello Biafra tai Lemmykin.
Runoja olen lukenut paljon yliopistoajoista lähtien, ne ovat todella iso vaikuttaja erityisesti englannin ja suomen kielen rytmittämisessä. Olen lukenut myös paljon länsimaisen esoterian perinteeseen liittyvää kirjallisuutta, josta olen ammentanut aiheita ja teemoja todella isoon osaan tekemisistäni. En ole mikään aktiivinen okkultisti tai newageläinen, mutta Crowleyn, Blavatskyn, Krishnamurtin ja Castanedan voi sanoa vaikuttaneen paljonkin aihepiireihin joista kirjoitan.
Lähes jokainen biisi, jonka olen kirjoittanut, lähtee kirjallisesta lähteestä. Jokin lause, runonpätkä, ajatus tai konsepti, jota lähden muokkaamaan, on taustalla liki aina. Nuorempana lähteet olivat suorempia, ja Stray Toastersin tai Nattvindens Gråtin aikaisia tekstejä on välillä hieman vaivaannuttavaa lukea. Taiteilijasieluiselle yliopistopojalle ne toki tuntuivat suurelta ajatusten virralta. Myöhemmin koen onnistuneeni paremmin, vaikka joku muu lienee toista mieltä. Sethianin albumilla Into the Silence [2003] on useita tekstejä, joissa on vahva kirjallinen viittaus, eivätkä ne ole sieltä kömpelöimmästä päästä. Se on muutenkin levy, josta olen edelleen ylpeä, vaikka se unohtuikin historiaan.
Liian pitkälle viedyt kirjalliset vitsit eivät yleensä osu kohdilleen, jos kukaan ei tajua niitä. Minusta Finntrollin Hel Vete -biisinnimen kirjoitusasu oli hyvä vitsi, joka viittasi suuresti pitämäni Sigurd Wettenhovi-Aspan houreisiin kieliteorioihin, joissa kaikki kielet pohjaavat suomalais-pohjoismaiseen kantakieleen. Helvetti on siis ”hel vete”, ”koko tieto”. Kukaan ei tajunnut viittausta Sigurdin ollessa aika marginaalista kamaa yleissivistyneemmällekin ihmiselle, ja pitkään siitä kuittailtiinkin: ”Öhö, jäbä teki biisin kokovehnästä.”
Maailmassa on valtava määrä kirjoja, joita olen valmis tuputtamaan jokaiselle vastaantulijalle, joka vain suostuu kuuntelemaan. Eri tyylilajeista ja aihepiireistä. Pistän tähän loppuun harmittavan suppean listan niistä kirjoista, joita jokaisen tulisi mielestäni testata, ja joista jokainen on ollut suuri vaikuttaja omalla tielläni ihmisenä ja muusikkona.
Daniil Harms: Sattumia, Jouko Turkka: Aiheita, Ursula LeQuin: Maailma, vihreä metsä, Iain Banks: Ampiaistehdas, Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Richard Dawkins: Greatest Story Ever Told, Bill Harkleroad: Lunar Notes – My Life as Zoot Horn Rollo, Dan Simmons: Hyperion-quadrilogia, J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta, Joni Skiftesvik: 15 tarinaa, Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni, Robert Holdstock: Alkumetsä.
Hubbath (Belzebubs)
MISTÄKÖ lukeneisuuteni johtuu? Tästä on helppo syyttää isosiskoani, jonka kirjahyllystä löysin aikoinaan lovecraftit, rimbaudit, coleridget ja tuoksuvatpuutarhat. Vaikka siskon kasettikokoelman madonnat ja newkidsontheblockit saivat minut kääntymään musiikissa aivan toiseen suuntaan, jostain syystä seurasin hänen esimerkkiään kirjallisuudessa. Myöhemmin tietenkin tajusin, miten kova Madonna oikeasti on.
Koulussa tutustuin samanhenkiseen kynäniskaan, Sløthiin, jonka kanssa luimme lähikirjaston fantasia- ja sarjakuvahyllyt läpi. Niistä siirryimme vähitellen salatieteitä ja erotiikkaa sisältävän aineiston pariin. Gaimanin Sandmanit ovat vaikuttaneet minuun tekstittäjänä paljon, sarjakuvahan voi sisältää aivan yhtä syvällistä tarinankerrontaa kuin proosakin.
Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys kolahti jossain vaiheessa kovaa. Toki myönnän, että hakeuduin romaanin pariin siitä tehdyn elokuvan sekä Lena Olinin ja Juliette Binochen ansiosta. Teini-iässä kirjoittelin omaksi ilokseni eroottisia tarinoita, jotka toivottavasti eivät päädy kuuna päivänä kenenkään nähtäväksi. Yliopistossa taas liehittelin yhtä tulisieluista muotoilijaa, jonka ansiosta ranskalaiset taide-elokuvat ja 1800-luvun runous tulivat tutuksi.
Uusimmalla levyllämme on kappale The Werewolf Bride, joka on tietenkin saanut innoituksensa Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Siinä on suomalaisen kirjallisuuden klassikko, joka pitäisi nostaa kansakunnan kaapin päälle, ihan sinne Kalevalan ja Seitsemän veljeksen rinnalle. The Faustian Alchemist puolestaan pohjautuu vanhaan saksalaiseen kansantarinaan epäonnisesta alkemistista, joka saa haltuunsa muumioituneen heettiläisen prinsessan. Muu materiaali levyllä pohjautuu enemmänkin tutkimuskirjallisuuteen ja vanhoihin käsikirjoituksiin, ei niinkään proosaan.
Artikkeli julkaistu Infernossa 2/2020.