Infernon lukupiiri, osa 1: Tuomas Holopainen, Kimi Kärki, Hannes Van Dahl, Heikki Romppainen, Victor Smolski

Monet muusikot ovat kertoneet lehtemme sivuilla siitä, miten paljon kirjallisuus on vaikuttanut heidän musiikkiinsa ja teksteihinsä. Koska Inferno kannattaa lukemista ja painettua sanaa, kokosimme yhteen nipun raskaan rockin muusikoita, jotka kertovat lukuharrastuksestaan ja lempikirjallisuudestaan. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin.

08.09.2021
Kuva:

Tuomas Holopainen (Nightwish, Auri)

– Opin lukemaan Aku Ankan avulla hyvin nuorena, ja niin kauan kuin muistan, sarjakuvat ja kirjat ovat kulkeneet mukanani rakkaina ystävinä. Olen yrittänyt lukea e-kirjoja, mutta oikean fyysisen opuksen tuntua, kahinaa ja museaalista fiilistä ei voita mikään. – Natiaisena kaikkein kovin juttu oli Disneyn sarjakuvat, mutta myös Asterix, Tintti ja Ahmed Ahne kolahtivat lujaa. Supersankarijuttuja en ole voinut sietää ikinä. – Kirjoista rakkain genre on aina ollut fantasia. Kun luin kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kerran Sormusten herran, muistan olleeni hiprakassa viikkoja. Kokemus avasi lukemattomat portit, kirjaimellisesti. Toki tuli ahmittua kevyempääkin kamaa: 3 etsivää -kirjat, kaikki mahdollinen Enid Blytonilta, Tarzaneita sekä muutama... Neiti Etsiväkin. – Hieman myöhemmällä iällä löytyivät Stephen King, Agatha Christie, Alexandre Dumas, Neil Gaiman, Robin Hobb, Walt Whitman ja Muumi-kirjat. Muumien Taikatalvi on kirja, jonka luen edelleen vähintään kerran vuodessa. Tove Jansson oli tippaakaan liioittelematta nero. – Uusin superlöytö on Patrick Rothfuss, jonka Tuulen nimi ja Viisaan miehen pelko ovat parasta fantasiatarinankerrontaa sitten Tolkienin. – Tykkään lukea myös faktakirjallisuutta, ja minulla onkin tapana kantaa mukanani kahta kirjaa, yhtä mielikuvituksen tuotosta ja toista sivistävää. Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Steven Pinker, Jared Diamond, Esko Valtaoja, Yuval Noah Harari ja Carl Sagan ovat muutamia suosikkejani tietokirjallisuuden alalta. Elämäkertoja en tykkää lukea. Aikoinaan luin sellaisen sankaristani Walt Disneystä, ja satusedän raadollisen puolen paljastuminen tappoi puolet Disney-nörtin lapsuudesta. – Lukeminen on vaikuttanut säveltämiseeni ja tekstittämiseeni paljon. Varsinkin alitajuisesti, mutta myös tietoisesti. Nightwishin katalogista löytyy biisi Disneystä – FantasMic –, kappale nimeltä Taikatalvi, toinen nimeltä Song of Myself sekä useampikin viittaus Keski-Maan otuksiin. Lisäksi löytyy soololevy Roope Ankan elämästä sekä kakkosbändi Auri, joka ammentaa osin nimenomaan P. Rothfussin kirjoista. Joskus lukukokemus on niin vaikuttava, että se huutaa päässä kunnes pääsee ulos, biisin tai jopa levyn muodossa – esimerkkeinä juuri tuo mainittu Roope-levy tai vaikkapa kappaleet Creek Mary’s Blood [Dee Brownin kirja, suom. Kantaäiti] ja The Greatest Show on Earth [Richard Dawkinsin kirja, suom. Maailman hienoin esitys]. – Lukukokemus on aina subjektiivinen, ja on vaikea kertoa yhtä totuutta, mikä erottaa paremmat kirjailijat muista. Kun huomaa ajattelevansa luvussa olevaa tarinaa jatkuvasti ja siitä on vaikea laskea irti silloinkin, kun kirja ei ole kädessä, tietää olevansa hyvän äärellä. – Fakta-osastolla arvostan kovasti tieteentekijöitä, jotka pystyvät kansantajuistamaan vaikeat mutta kiinnostavat ja tärkeät asiat. Tämän saran malliesimerkkejä ovat Dawkins ja Valtaoja. – Lukemiseen ei pitäisi pakottaa, koska siitä seuraa traumoja. Yläasteen pakollinen Tuntematon sotilas -tuputtaminen on tästä hyvä esimerkki.

King Aleister Satan (King Satan, Saturnian Mist)

Lukuharrastukseni on aika kaoottista. Luen aikakausittain periaatteella ”silloin kun luen, luen sitten kunnolla” ja intensiivisesti. Välillä tulee pitkiäkin jaksoja, ettei tule luettua mitään. Leijonanosa lukemastani kirjallisuudesta tulee filosofian tai okkultismin ja esoterian piiristä. Puhdas kaunokirjallisuus ja runous on hyvänä kakkosena. – Koulu ei oikein kiinnostanut, eikä oikeastaan lukeminenkaan, mutta meneillään ollut eksistentiaalinen kriisi pisti hakemaan vastauksia Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustrasta, joka puhutteli 13-vuotiasta teinikapinallista metallipäätä niin kovasti, että rupesin ahmimaan filosofista kirjallisuutta kaksin käsin. – Nietzschet, Platonit, Aristoteleet, Schopenhauerit, Kantit, Descartesit ja muut filosofian perusteokset kahlattuani päädyin lukemaan tieteestä, uskonnoista, uskontotieteistä, esoteriasta, okkultismista, psykologiasta ja taas historiasta. Tietysti siinä tuli luettua myös Anton Laveytä, mutta jostain syystä se ei uponnut estetiikkaa lukuun ottamatta niin syvälle kuin ihmiset olettavat – vaikka satanistiksi itseni miellänkin. – Kaunokirjallisuutta rupesin lukemaan vasta lähempänä aikuisuutta, sillä eihän minulla ollut aiemmin aikaa ”pelkälle viihteelle”, kun piti ratkaista olemassaolon mysteerit. Mihail Bulgakov, Fjodor Dostojevski ja Hunter S. Thompson ovat puhutelleet eniten. – Thompsonin semipirstaleinen paskanjauhamisen ja vakavamman asian sekoittelu saumattomalla tavalla on jotain sellaista, mihin samastun ja mistä inspiroidun näin savolaislähtöisenä okkultisina aika paljon. – Myös Dostovjeskin tyyli on aivan mahtava, hän saa esitettyä näennäisen epäkiinnostavatkin asiat miltei hypnoottisella tavalla. Karamazovin veljekset on periaatteessa tylsin kirja, jonka olen lukenut, mutta samalla se on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. – Myös Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani. Hänen muissa teoksissaan ei ole samanlaista draivia ja vetovoimaa, mutta tässä on jotain, mitä en ole onnistunut löytämään muualta, vaikka absurdeja kirjailijoita on maailma pullollaan. – Aleister Crowleyn filosofia ja teokset ovat olleet voimakkaita inspiraationlähteitä, joiden henkeä löytynee varmaan kaikista vuoden 2010 jälkeen kirjoittamistani teksteistä. Niissä toimii sekä tyyli että sisältö – ja varsinkin sisältö! – Herra Crowley oli kujeilija, typeryskin, mutta ei missään nimessä idiootti. Hänen hieman kujeileva, sarkastinen ja kärkäs ilmaisutapansa oli omiaan ilveilemään pikkumaisuuden, sovinnaisuuden ja tekopyhyyden kustannuksilla todella tehokkaasti, ja kaikki edellä mainittuhan on todellisen henkisen kehityksen tiellä. – En voi olla mainitsematta myöskään vanhaa mentoriani Johannes Nefastosta, jonka alkupään tuotanto onnistui olemaan sekä helvetin älyllistä ja tunteisiin vetoavaa että jotain todella alkuvoimaista. Oli kunnia ja etuoikeus tutustua herraan myöhemmin henkilökohtaisesti, ja hän avitti minua ”oikolukijan” roolissa Saturnian Mistin debyyttilevyn Gnostikoi Ha-Shaitanin lyriikoissa. – Ryhdyin kirjoittamaan omia lyriikoita ikään kuin selventämään omia ajatuksiani itselleni, jotka taas olivat jonkin sortin dialogia lukemieni ja kokemieni asioiden kanssa. Kun luin ensimmäisen kerran Shakespeareä, kirjoitin Saturnian Mistin debyytin Sacrifice of Faces Unbroken -kappaleen lyriikat teatteridialogityyliin. Halusin kuitenkin välttää Shakespearen tapaa käyttää sanoja ja yritin yhdistää omaa tyyliäni siihen rakenteeseen. – Saturnian Mistin Chaos Magick -levyllä C. G. Jungin, Peter J. Carrollin ja Aleister Crowleyn teosten vaikutus lienee aika selvästi näkyvillä, mutta myös mytologiaintoiluni on vahvasti läsnä. The True Law -kappale on aika selkeä Crowleyn pääteosten ja satanismin yhteenliittymä nuoren vasemman käden tietä kulkevan miehen näkökulmasta. Gnostikoi Ha-Shaitan -levyllä taas H. P. Blavatskyn Salaisen opin vaikutus on aika näkyvä – kappaleesta Aura Mystica tämän huomannee aika vahvasti. – Kun näin Ilmestyskirja. Nyt -leffan ensimmäisen kerran, halusin lukea heti perään Joseph Conradin Pimeyden sydän -kirjan, johon kyseinen leffa perustuu, ja halusin samanlaisen draaman kaaren Saturnian Mistin debyytille. Kirjahan on lyhyempi ja keskittyy Kongon norsunluukauppaan eikä Vietnamin sotaan, ja noudatin nimenomaan tätä lyhyempää kaavaa. – King Satanin kakkoslevyn kaaren puolestaan rakensin Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvetin yhdeksän piirin mukaan: levyllä on 11 raitaa, mutta nimikkobiisi ei ole kokonainen kappale ja viimeinen raita on outro. The Killing of God -biisi alkaa Nietzsche-lainauksella, ja onhan se eräänlainen tribuutti Näin puhui Zarathustralle, tietysti omalla tulkinnalla ja allekirjoittaneen kokemusten läpi filtteröitynä. – Tällä hetkellä luvussa on ”vain” kolme kirjaa: Colin Wilsonin Sivullinen ihminen, Jose Antonio Fortean Kysymyksiä eksorsistille ja Aleister Crowleyn Magick, kolmatta kertaa.

Kimi Kärki (Lord Vicar, Orne, E-Musikgruppe Lux Ohr, Uhrijuhla, ex- Reverend Bizarre)

– Luin esiteinivuosinani vimmaisesti, varmaan puolet Karjalohjan kunnankirjaston valikoimasta. Siinä vaiheessa tärkeitä olivat esimerkiksi C. S. Lewisin Narnia-sarja, Burroughsin Mars- ja Tarzan-kirjat, 3 etsivää -sarja, Michael Enden Tarina vailla loppua sekä erilaiset erä-, seikkailu- ja historialliset tarinat: Ernest Thompson Seton, James Oliver Curwood, Walter Scott, John Finnemore, Karl May, James Fenimore Cooper ja kuriositeettina myös suomalainen Simo Penttilä ja hänen Punavyö-sarjansa. – Myöhemmin mukaan astui laajalti kaikenlaista sekavaa maailmankirjallisuutta – erityisinä suosikkeina Hesse, Hemingway, Márquez, Bulgakov – runoutta, filosofiaa, historiaa, fantasiaa, kauhua ja tieteiskirjallisuutta. – Yliopistoaikanani, 1990-luvun lopusta tähän päivään, olen lukenut vähemmän muuta kuin ammattikirjallisuutta, mutta olen yrittänyt löytää taas aikaa kaunokirjallisuudelle. Viime aikoina olen lukenut muun muassa useita Murakamin romaaneja, Bruce Springsteenin ja Kauko Röyhkän omaelämäkerrat, Ishiguron Haudatun jättiläisen sekä tuoreen Finlandia-voittajan Pajtim Statovcin mestarillisen Bollan. – Kirjallisuudella on ollut perinteitä kantavien yhtyeiden, tiettyjen elokuvien ja tv-sarjojen ohella valtava vaikutus niin aihevalintoihini, laulujen ”kirjalliseen” tunnelmaan kuin itse kirjoitustyyliini. Kun musiikkini on aina nojannut yöllisiin aiheisiin ja melankoliaan, erilaiset eskapistiset kirjoittajat ovat olleet lauluteksteille erityisen tärkeitä. – Suoraan musiikkiini vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet ainakin Edgar Allan Poe ja J. R. R. Tolkien sekä Weird Tales -kirjailijat H. P. Lovecraft, R. E. Howard ja Clark Aston Smith. Kirjoitan lähinnä englanniksi, joten suomalaiset kirjailijat ovat vaikuttaneet ehkä enemmän mielentilan puolella. – Reverend Bizarren Thulsa Doom -ep:n kappale The Tree of Suffering on yhdistelmä Robert E. Howardin A Witch Shall Be Born -novellia ja John Miliusin Conan barbaari -elokuvan kohtausta, jossa Conan ristiinnaulitaan puuhun. Howardin idea siis on, että toisin kuin Jeesus, tämä kimmerialainen on niin elinvoimainen ja ylivoimainen ihminen, että hän selviää kokemuksesta hengissä ilman tarvetta millekään myyttiselle ylösnousemukselle. Elokuvan alun sitaatti Friedrich Nietzschen Epäjumalten hämärä -teoksesta liittyy tähän suoraan: ”Mikä ei tapa minua, vahvistaa minua.” – Toisella soololevylläni Eye for an Eyella on kappale Augurs of Winter. Sen taustalla on 1500–1600-luvuilla vaikuttaneen okkultistin John Deen ja hänen apurinsa Edward Kelleyn varsin monimutkainen suhde, johon liittyi niin enkelien kielen tulkintaa kuin vaimonvaihtoa. Olen käynyt useamman ihmettelemässä heiltä jäänyttä esineistöä British Museumissa Lontoossa. Erityisesti minua kiehtoo atsteekeilta peräisin oleva obsidiaanipeili eli siis kiillotetusta kvatsipitoisesta laavalasista tehty rituaaliesine. Mitä siihen heijastui kynttilänvalossa? – Tohtori Deen kirjoitusten ohella mielessäni olivat ehkä hiukan alitajuisesti monet post-apokalyptiset tieteistarinat ja niiden nivoutuminen menneisyyden tulevaisuusnäkyihin – jopa vaihtoehtoiset tulevaisuudet... Wellesin Maailmojen sota, Philip K. Dickin Oraakkelin kirja ja Gibsonin Neurovelho. Tietenkin taustalla on myös ilmastonmuutoskeskustelu, roomalaiset auguurit, kreikkalaiset lautturit, tietoverkot ja vapauden illuusio! – Suosittelen Haruki Murakamin romaaneja, erityisesti 1Q84:ää ja Komtuurin surmaa. Olen kiinnostunut japanilaisesta kulttuuriperinnöstä aikidotreenaamiseni kautta, mutta Murakamin romaanit ovat globaaleja. Niissä on taianomaista surrealismia, jossa unet ja erilaiset todellisuudet sekoittuvat upealla tavalla. – Mielessäni ei ole mitään, mikä olisi välttämätöntä lukea, mutta tärkeää on lukea paljon ja vaihtelevia tekstejä. Donnerin sanoin: ”Lukeminen kannattaa aina!”

Hannes Van Dahl (Sabaton)

­ Olen ollut täysiverinen lukutoukka koko pienen elämäni ajan! Lukeminen on rumpujen soittamisen ohella ainoa asia, jolla saavutan totaalisen eskapismin tästä maailmasta. Onneksi se ei ole ihan yhtä hikistä ja fyysistä hommaa, joten sitä voi harrastaa enemmän. – Saatan uppoutua hyvään kirjaan niin syvälle, että sen parissa kuluu kiertuebussissa toistakymmentä tuntia, ja ennen kuin huomaankaan, olen myöhässä soundcheckistä. Tämä on onneksi parempi syy myöhästyä kuin moni muu, sillä saatoin oppia jotain uutta tulevia Sabaton-levyjä ajatellen. – Niin paljon kuin fyysisistä kirjoista pidänkin, olen siirtynyt viime aikoina yhä enemmän äänikirjojen pariin. Se on huomattavasti käytännöllisempää kuin raahata viittä massiivista kirjaa mukanaan lennoilla, kiertuebussissa ja punkassa, johon ei muutenkaan mahdu juuri mitään. – Kirjat ovat laajentaneet perspektiiviäni mittaamattoman paljon. Olen ensinnäkin lukenut paljon rumpujensoitosta, mikä on muuttanut minua rumpalina, mutta ennen kaikkea on muuttunut maailmankatsomukseni, emmekä todennäköisesti kirjoittaisi Sabatonissa tällä tavalla kuin kirjoitamme ilman lukeneisuuttamme. – Olen siinä mielessä kärsimätön, että lopetan kirjan nopeasti kesken, jos huomaan etten pidä siitä. En pakota itseäni kahlaamaan sitä läpi. Ymmärrän ihmisiä, jotka tekevät niin, mutta elämä on liian lyhyt ummehtuneiden kirjojen ja elokuvien parissa vietettäväksi. – Neil Gaiman, Stephen King, Dan Brown ja Hans Rosling ovat minulle eräänlaisia taattuja tekijämiehiä, mutta samaan aikaan nautin melkeinpä mistä tahansa hyvin kirjoitetusta elämäkerrasta tai omaelämäkerrasta. – Viimeisimpänä koukutuin täysin kirjasta nimeltä Factfulness: Ten Reasons We’re Wrong about the World – and Why Things Are Better than You Think [suom. Faktojen maailma]. Se on Hans Roslingin teos, joka kysyy suoria kysymyksiä ja antaa vastauksia asioihin kuten miksi niin monet elävät köyhyydessä, kuinka moni tyttö saa käydä koulua poikiin verrattuna ja niin edelleen. Kirja pistää todella ajattelemaan eikä pakkosyötä absoluuttisia totuuksia. – Mainittu kirja sai minut huomaamaan toden teolla, miten hemmoteltu olento länsimaalainen keskiluokkainen ihminen on. Valitamme käsittämättömän pienistä asioista emmekä ole koskaan tyytyväisiä mihinkään. Totta kai meilläkin on ”todelliset huolenaiheemme”, mutta Rosling pistää nekin melkoiseen perspektiiviin. – Olen sitä mieltä, ettei kenenkään tulisi lukea vain samanmielisten kirjoittajien teoksia ja vankistaa näin omaa kuplaansa. Sen sijaan kannattaa tutkia asiaa mahdollisimman monista kulmista. Kuten Fran Lebowitz sanoi: ”Think before you speak. Read before you think.”

Heikki Romppainen (Heavy Metal Perse, The Carnival)

– Kirja kulkee usein mukana, vaikka toki minullakin on haittana samanlainen ärsyketulva kuin useimmilla. – Aleksis Kiven Seitsemän veljestä luin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Se oli iso kolahdus. Lapsena luettujen Viisikkojen ja vastaavien jälkeen jonkinlaisena siltana aikuisten kirjallisuuden maailmaan toimi Arto Paasilinna. Siitä oli luontevaa siirtyä Veikko Huoviseen, Mika Waltariin ja Pentti Saarikoskeen sekä John Steinbeckiin, Kurt Vonnegutiin ja Hemingwayhin. – Samalla tavalla kuin musiikki, kirjallisuus oli tapa paitsi viihdyttää itseään myös havainnoida ympäröivää maailmaa ja omaa olemistaan. Se oli sellainen portti aikuisten maailmaan ja ajatteluun, jota ympäröivä arkitodellisuus ei ehkä tarjonnut. – Laulunsanatkin voinee liittää lukuhommaan, kun kerran Dylankin on voittanut kirjallisuuden Nobelin... Musaan perehtyminen oli itsellä myös sanoihin uppoutumista. Kirjoitin ala-asteella kasettimankan vierellä Eppu Normaalin sanoituksia itselleni muistiin. Lainailin myös kirjastosta nuottikirjoja, joista jäljensin sanoja kynällä paperille. – Runoutta en ihan ensi alkuun käsittänyt muuten kuin laulettuna, ehkä Eino Leinon kautta, mutta kun innostuin Charles Bukowskin kirjoista, romaanien jälkeen piti tarttua miehen runoihin, ja jälleen porttiteoria toimi. Bukosta oli luontevaa jatkaa beat-runoilijoihin ja siitä Baudelaireen, Walt Whitmaniin ja tämmöiseen. – Lukion ja armeijan jälkeen menin opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, mutta taustalla ei ollut mitään kummempia urahaaveita. Sittemmin olen tehnyt laulutekstien lisäksi pari runoteosta [Ikuisten kesien aika sekä Aiju Salmisen, Lene Leinosen ja Läjä Äijälän kanssa kirjoitettu Luciferin parfyymi], jotka nivoutuvat hyvin vahvasti bändimeininkiin. – Bändihommissa sanoitusten teko lankesi alusta alkaen mulle, ehkä osin ahkeran lukemisen vuoksi, mikä sopi ihan hyvin, koska en rumpalina osannut siinä vaiheessa varhaisnuoruutta mitään räkäbarrea, jolla olisin voinut itse säveltää. Sanoittaminen oli siis yksi tapa olla aktiivinen ja mukana luomisprosessissa. – Kyllähän lukeminen vaikuttaa kirjoittaminen, samalla tavoin kuin runsas musiikinkuuntelu taatusti antaa työkaluja sävellys- ja sovitustoimintaan ja soittamiseen. Sieltä tulee tiedostetusti ja tiedostamatta rivejä, ajatuksia ja sanavalintoja; kuinka toiset käsittelevät sanoja, pukevat asioita sanoiksi ja metaforiksi ja kuinka tekstillä voi yllättää ja hätkähdyttää. Lisäksi lukeminen on myös vuoropuhelua ja ajatustenvaihtoa, olkoonkin yksipuolista. – Vastikään olin hiukkasen jumissa yhden The Carnivalin sanoituksen kanssa. Biisin nimi on Halun julmat kasvot ja se julkaistaan split-lp:llä Babes in the Abyssin kanssa tänä keväänä. Tekstiä löytyi säkeistökaupalla, mutten ollut varma, kuinka sen päättäisi luontevasti. Samaan aikaan lukemani Sylvia Plath käsitteli eräässä omassa tekstissään elämänhalun häilyväisyyttä, ja tajusin, että olin itsekin kirjoittamassa jokseenkin samasta aiheesta. Plathin antama inspiraatio auttoi niputtamaan tekstin, eli tajusin tätä kautta, mitä neljän viimeisen rivin tulisi sisältää. – The Carnivalin Valtaistuin-biisi on vähän samalla tapaa henkistä velkaa nobelisti-mystikko William Butler Yeatsille. Se on sellaista luonnonpalvontaa, ja tajusin, että hiukan samoista aiheista tässä kirjoitellaan, olkoonkin, että W. B. teki oman tekstinsä ”hiukan” minua ennen. – Kolmaskin vähän vastaava esimerkki löytyy: Heavy Metal Perseen seuraavalla levyllä on kappale nimeltä Uusi alkemia. Olin kirjoitellut sanoitusta jo vuosia aiemmin ja unohtanut sen. Sitten kun luin Antti Tuurin Alkemistit-romaaniparin, se innoitti kaivamaan aiheen uudestaan esiin ja viimeistelemään sen. – Sisäistynyt näkemys elämästä tai ainakin aiheesta on minulle tärkeää. Kyky kirjoittaa uskaliaasti ja heittäytyen, joko selkeän napakasti tai taidokkaasti maalaillen. Olen sen verran kärsimätön, että yhtään heppoisesti tyylitellyt puolen sivun lauseet eivät jaksa innostaa lainkaan. Raymond Chandler on mestari siinä, kuinka asian saa esitettyä helppolukuisesti mutta syvällisesti. Viihdyttävä salapoliisitarina sisältää kuin vaivihkaa hienoja filosofisia havaintoja yhteiskunnasta ja ihmisen roolista siinä. – Joskus on hyvä ottaa perspektiiviä lukemalla vähän mitä sattuu, mitä tahansa käteen osuvaa nykyrunoutta vanhojen klassikkojen sijaan. Vähän sama pätee musankuuntelussa: joku räpellyskeikka tai isolla rahalla tehty kehno levy antaa sekin pohdinnan aihetta, vaikkei omaa ajattelua mullistaisikaan.

Victor Smolski (Almanac, ex-Rage)

– En ole varsinaisesti tietokirja- tai romaanisyöppö, mutta sen sijaan olen ahminut 30 vuoden ajan tietoa kaikista harrastuksistani, ja niitä tekstejä todellakin riittää. – Kaikki Almanacin ja Ragen kuuntelijat eivät ehkä tiedä tätä, mutta olen harrastanut vuosikymmeniä kilpa-autoilua. Se on saanut minut kiinnostumaan moottoriurheilun historiasta ja kaikenlaisesta aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta aina insinöörimäisimpiä maailmoja myöten. – Olen kisannut 11 kertaa Le Mansin 24 tunnin ajoissa, jotka järjestetään vuosittain, ja voin kertoa, että tapahtuman historiasta löytyy niin paljon upeita ja traagisiakin tarinoita ihmisyydestä, ettei kyse ole todellakaan vain moottoriurheilusta. Sen radan historia kätkee sisäänsä hyvin paljon perimmäisintä ihmisyyttä. – Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallisuus ole kirjallisuutta ollenkaan eivätkä tällaiset kirjat voi mitenkään vaikuttaa muusikon tekemisiin, mutta olen täysin eri mieltä. Elämäkerrat, myös moottoriurheiluun liittyvät, saavat minut usein kirjoittamaan inhimillisyyden karuimmista ja sankarillisimmista puolista. Pidän erityisesti rehellisistä omaelämäkerroista, joiden tekijät todella kirjoittavat omasta elämästään ja tunteiden vuoristoradoista sekä hyvässä että pahassa. Etsin kirjoista aina jotain todellista ja suoraan kirjoitettua, minkä vuoksi luen ennemmin todellisesta historiasta ja ihmisistä kuin fantasiaa. – Almanacin Rush of Death -albumi, joka julkaistaan ensi maaliskuussa, tulee käsittelemään kilpa-ajajien mielenmaisemaa ja vertaamaan heitä löyhästi muinaisiin gladiaattoreihin. Albumin tarinaa inspiroivat erityisesti Alex Zanardin, Steve McQueenin, Jochen Rindin, Ayrton Sennan, Niki Laudan ja James Huntin elämät. Jos satutte tuntemaan autourheilua yhtään, tiedätte varmasti, että nämä ihmiset jos ketkä tietävät tai tiesivät, mitä tarkoittaa koko elämänsä kyseenalaistaminen ratin taakse istuessa. – Jos haluatte päästä syvemmälle mainitsemieni moottoriurheilijoiden mielenmaisemaan, suosittelen teitä lukemaan Sid Watkinsin kirjoittaman Life at the Limit: Triumph and Tragedy in Formula One -kirjan, Gerald Donaldsinon elämäkerran, joka kertoo formulakuljettaja James Huntista ja Will Buxtonin teoksen My Greatest Defeat: Stories of Hardship and Hope from Motor Racing. – Historiallisemmista aiheista puhuttaessa uppouduin taannoin täysin kirjoihin Iivana Julmasta (1530–1584), Venäjän ensimmäisestä tsaarista, ja tein aiheesta kokonaisen Almanac-konseptialbumin [Tsar]. Pyrin vangitsemaan albumille koko sen tunnelman, jota tämän ihmisen elämä ja teot minussa herättivät. Artikkeli on julkaistu Infernossa 1/2020.

Tuomas Holopainen (Nightwish, Auri)

– Opin lukemaan Aku Ankan avulla hyvin nuorena, ja niin kauan kuin muistan, sarjakuvat ja kirjat ovat kulkeneet mukanani rakkaina ystävinä. Olen yrittänyt lukea e-kirjoja, mutta oikean fyysisen opuksen tuntua, kahinaa ja museaalista fiilistä ei voita mikään.

– Natiaisena kaikkein kovin juttu oli Disneyn sarjakuvat, mutta myös Asterix, Tintti ja Ahmed Ahne kolahtivat lujaa. Supersankarijuttuja en ole voinut sietää ikinä.

– Kirjoista rakkain genre on aina ollut fantasia. Kun luin kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kerran Sormusten herran, muistan olleeni hiprakassa viikkoja. Kokemus avasi lukemattomat portit, kirjaimellisesti. Toki tuli ahmittua kevyempääkin kamaa: 3 etsivää -kirjat, kaikki mahdollinen Enid Blytonilta, Tarzaneita sekä muutama… Neiti Etsiväkin.

– Hieman myöhemmällä iällä löytyivät Stephen King, Agatha Christie, Alexandre Dumas, Neil Gaiman, Robin Hobb, Walt Whitman ja Muumi-kirjat. Muumien Taikatalvi on kirja, jonka luen edelleen vähintään kerran vuodessa. Tove Jansson oli tippaakaan liioittelematta nero.

– Uusin superlöytö on Patrick Rothfuss, jonka Tuulen nimi ja Viisaan miehen pelko ovat parasta fantasiatarinankerrontaa sitten Tolkienin.

– Tykkään lukea myös faktakirjallisuutta, ja minulla onkin tapana kantaa mukanani kahta kirjaa, yhtä mielikuvituksen tuotosta ja toista sivistävää. Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Steven Pinker, Jared Diamond, Esko Valtaoja, Yuval Noah Harari ja Carl Sagan ovat muutamia suosikkejani tietokirjallisuuden alalta. Elämäkertoja en tykkää lukea. Aikoinaan luin sellaisen sankaristani Walt Disneystä, ja satusedän raadollisen puolen paljastuminen tappoi puolet Disney-nörtin lapsuudesta.

– Lukeminen on vaikuttanut säveltämiseeni ja tekstittämiseeni paljon. Varsinkin alitajuisesti, mutta myös tietoisesti. Nightwishin katalogista löytyy biisi Disneystä – FantasMic –, kappale nimeltä Taikatalvi, toinen nimeltä Song of Myself sekä useampikin viittaus Keski-Maan otuksiin. Lisäksi löytyy soololevy Roope Ankan elämästä sekä kakkosbändi Auri, joka ammentaa osin nimenomaan P. Rothfussin kirjoista. Joskus lukukokemus on niin vaikuttava, että se huutaa päässä kunnes pääsee ulos, biisin tai jopa levyn muodossa – esimerkkeinä juuri tuo mainittu Roope-levy tai vaikkapa kappaleet Creek Mary’s Blood [Dee Brownin kirja, suom. Kantaäiti] ja The Greatest Show on Earth [Richard Dawkinsin kirja, suom. Maailman hienoin esitys].

– Lukukokemus on aina subjektiivinen, ja on vaikea kertoa yhtä totuutta, mikä erottaa paremmat kirjailijat muista. Kun huomaa ajattelevansa luvussa olevaa tarinaa jatkuvasti ja siitä on vaikea laskea irti silloinkin, kun kirja ei ole kädessä, tietää olevansa hyvän äärellä.

– Fakta-osastolla arvostan kovasti tieteentekijöitä, jotka pystyvät kansantajuistamaan vaikeat mutta kiinnostavat ja tärkeät asiat. Tämän saran malliesimerkkejä ovat Dawkins ja Valtaoja.

– Lukemiseen ei pitäisi pakottaa, koska siitä seuraa traumoja. Yläasteen pakollinen Tuntematon sotilas -tuputtaminen on tästä hyvä esimerkki.

King Aleister Satan (King Satan, Saturnian Mist)

Lukuharrastukseni on aika kaoottista. Luen aikakausittain periaatteella ”silloin kun luen, luen sitten kunnolla” ja intensiivisesti. Välillä tulee pitkiäkin jaksoja, ettei tule luettua mitään. Leijonanosa lukemastani kirjallisuudesta tulee filosofian tai okkultismin ja esoterian piiristä. Puhdas kaunokirjallisuus ja runous on hyvänä kakkosena.

– Koulu ei oikein kiinnostanut, eikä oikeastaan lukeminenkaan, mutta meneillään ollut eksistentiaalinen kriisi pisti hakemaan vastauksia Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustrasta, joka puhutteli 13-vuotiasta teinikapinallista metallipäätä niin kovasti, että rupesin ahmimaan filosofista kirjallisuutta kaksin käsin.

– Nietzschet, Platonit, Aristoteleet, Schopenhauerit, Kantit, Descartesit ja muut filosofian perusteokset kahlattuani päädyin lukemaan tieteestä, uskonnoista, uskontotieteistä, esoteriasta, okkultismista, psykologiasta ja taas historiasta. Tietysti siinä tuli luettua myös Anton Laveytä, mutta jostain syystä se ei uponnut estetiikkaa lukuun ottamatta niin syvälle kuin ihmiset olettavat – vaikka satanistiksi itseni miellänkin. – Kaunokirjallisuutta rupesin lukemaan vasta lähempänä aikuisuutta, sillä eihän minulla ollut aiemmin aikaa ”pelkälle viihteelle”, kun piti ratkaista olemassaolon mysteerit. Mihail Bulgakov, Fjodor Dostojevski ja Hunter S. Thompson ovat puhutelleet eniten.

– Thompsonin semipirstaleinen paskanjauhamisen ja vakavamman asian sekoittelu saumattomalla tavalla on jotain sellaista, mihin samastun ja mistä inspiroidun näin savolaislähtöisenä okkultisina aika paljon.

– Myös Dostovjeskin tyyli on aivan mahtava, hän saa esitettyä näennäisen epäkiinnostavatkin asiat miltei hypnoottisella tavalla. Karamazovin veljekset on periaatteessa tylsin kirja, jonka olen lukenut, mutta samalla se on yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

– Myös Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani. Hänen muissa teoksissaan ei ole samanlaista draivia ja vetovoimaa, mutta tässä on jotain, mitä en ole onnistunut löytämään muualta, vaikka absurdeja kirjailijoita on maailma pullollaan.

– Aleister Crowleyn filosofia ja teokset ovat olleet voimakkaita inspiraationlähteitä, joiden henkeä löytynee varmaan kaikista vuoden 2010 jälkeen kirjoittamistani teksteistä. Niissä toimii sekä tyyli että sisältö – ja varsinkin sisältö!

– Herra Crowley oli kujeilija, typeryskin, mutta ei missään nimessä idiootti. Hänen hieman kujeileva, sarkastinen ja kärkäs ilmaisutapansa oli omiaan ilveilemään pikkumaisuuden, sovinnaisuuden ja tekopyhyyden kustannuksilla todella tehokkaasti, ja kaikki edellä mainittuhan on todellisen henkisen kehityksen tiellä.

– En voi olla mainitsematta myöskään vanhaa mentoriani Johannes Nefastosta, jonka alkupään tuotanto onnistui olemaan sekä helvetin älyllistä ja tunteisiin vetoavaa että jotain todella alkuvoimaista. Oli kunnia ja etuoikeus tutustua herraan myöhemmin henkilökohtaisesti, ja hän avitti minua ”oikolukijan” roolissa Saturnian Mistin debyyttilevyn Gnostikoi Ha-Shaitanin lyriikoissa.

– Ryhdyin kirjoittamaan omia lyriikoita ikään kuin selventämään omia ajatuksiani itselleni, jotka taas olivat jonkin sortin dialogia lukemieni ja kokemieni asioiden kanssa. Kun luin ensimmäisen kerran Shakespeareä, kirjoitin Saturnian Mistin debyytin Sacrifice of Faces Unbroken -kappaleen lyriikat teatteridialogityyliin. Halusin kuitenkin välttää Shakespearen tapaa käyttää sanoja ja yritin yhdistää omaa tyyliäni siihen rakenteeseen.

– Saturnian Mistin Chaos Magick -levyllä C. G. Jungin, Peter J. Carrollin ja Aleister Crowleyn teosten vaikutus lienee aika selvästi näkyvillä, mutta myös mytologiaintoiluni on vahvasti läsnä. The True Law -kappale on aika selkeä Crowleyn pääteosten ja satanismin yhteenliittymä nuoren vasemman käden tietä kulkevan miehen näkökulmasta. Gnostikoi Ha-Shaitan -levyllä taas H. P. Blavatskyn Salaisen opin vaikutus on aika näkyvä – kappaleesta Aura Mystica tämän huomannee aika vahvasti.

– Kun näin Ilmestyskirja. Nyt -leffan ensimmäisen kerran, halusin lukea heti perään Joseph Conradin Pimeyden sydän -kirjan, johon kyseinen leffa perustuu, ja halusin samanlaisen draaman kaaren Saturnian Mistin debyytille. Kirjahan on lyhyempi ja keskittyy Kongon norsunluukauppaan eikä Vietnamin sotaan, ja noudatin nimenomaan tätä lyhyempää kaavaa.

– King Satanin kakkoslevyn kaaren puolestaan rakensin Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvetin yhdeksän piirin mukaan: levyllä on 11 raitaa, mutta nimikkobiisi ei ole kokonainen kappale ja viimeinen raita on outro. The Killing of God -biisi alkaa Nietzsche-lainauksella, ja onhan se eräänlainen tribuutti Näin puhui Zarathustralle, tietysti omalla tulkinnalla ja allekirjoittaneen kokemusten läpi filtteröitynä.

– Tällä hetkellä luvussa on ”vain” kolme kirjaa: Colin Wilsonin Sivullinen ihminen, Jose Antonio Fortean Kysymyksiä eksorsistille ja Aleister Crowleyn Magick, kolmatta kertaa.

Kimi Kärki (Lord Vicar, Orne, E-Musikgruppe Lux Ohr, Uhrijuhla, ex- Reverend Bizarre)

– Luin esiteinivuosinani vimmaisesti, varmaan puolet Karjalohjan kunnankirjaston valikoimasta. Siinä vaiheessa tärkeitä olivat esimerkiksi C. S. Lewisin Narnia-sarja, Burroughsin Mars- ja Tarzan-kirjat, 3 etsivää -sarja, Michael Enden Tarina vailla loppua sekä erilaiset erä-, seikkailu- ja historialliset tarinat: Ernest Thompson Seton, James Oliver Curwood, Walter Scott, John Finnemore, Karl May, James Fenimore Cooper ja kuriositeettina myös suomalainen Simo Penttilä ja hänen Punavyö-sarjansa.

– Myöhemmin mukaan astui laajalti kaikenlaista sekavaa maailmankirjallisuutta – erityisinä suosikkeina Hesse, Hemingway, Márquez, Bulgakov – runoutta, filosofiaa, historiaa, fantasiaa, kauhua ja tieteiskirjallisuutta.

– Yliopistoaikanani, 1990-luvun lopusta tähän päivään, olen lukenut vähemmän muuta kuin ammattikirjallisuutta, mutta olen yrittänyt löytää taas aikaa kaunokirjallisuudelle. Viime aikoina olen lukenut muun muassa useita Murakamin romaaneja, Bruce Springsteenin ja Kauko Röyhkän omaelämäkerrat, Ishiguron Haudatun jättiläisen sekä tuoreen Finlandia-voittajan Pajtim Statovcin mestarillisen Bollan.

– Kirjallisuudella on ollut perinteitä kantavien yhtyeiden, tiettyjen elokuvien ja tv-sarjojen ohella valtava vaikutus niin aihevalintoihini, laulujen ”kirjalliseen” tunnelmaan kuin itse kirjoitustyyliini. Kun musiikkini on aina nojannut yöllisiin aiheisiin ja melankoliaan, erilaiset eskapistiset kirjoittajat ovat olleet lauluteksteille erityisen tärkeitä.

– Suoraan musiikkiini vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet ainakin Edgar Allan Poe ja J. R. R. Tolkien sekä Weird Tales -kirjailijat H. P. Lovecraft, R. E. Howard ja Clark Aston Smith. Kirjoitan lähinnä englanniksi, joten suomalaiset kirjailijat ovat vaikuttaneet ehkä enemmän mielentilan puolella.

– Reverend Bizarren Thulsa Doom -ep:n kappale The Tree of Suffering on yhdistelmä Robert E. Howardin A Witch Shall Be Born -novellia ja John Miliusin Conan barbaari -elokuvan kohtausta, jossa Conan ristiinnaulitaan puuhun. Howardin idea siis on, että toisin kuin Jeesus, tämä kimmerialainen on niin elinvoimainen ja ylivoimainen ihminen, että hän selviää kokemuksesta hengissä ilman tarvetta millekään myyttiselle ylösnousemukselle. Elokuvan alun sitaatti Friedrich Nietzschen Epäjumalten hämärä -teoksesta liittyy tähän suoraan: ”Mikä ei tapa minua, vahvistaa minua.”

– Toisella soololevylläni Eye for an Eyella on kappale Augurs of Winter. Sen taustalla on 1500–1600-luvuilla vaikuttaneen okkultistin John Deen ja hänen apurinsa Edward Kelleyn varsin monimutkainen suhde, johon liittyi niin enkelien kielen tulkintaa kuin vaimonvaihtoa. Olen käynyt useamman ihmettelemässä heiltä jäänyttä esineistöä British Museumissa Lontoossa. Erityisesti minua kiehtoo atsteekeilta peräisin oleva obsidiaanipeili eli siis kiillotetusta kvatsipitoisesta laavalasista tehty rituaaliesine. Mitä siihen heijastui kynttilänvalossa?

– Tohtori Deen kirjoitusten ohella mielessäni olivat ehkä hiukan alitajuisesti monet post-apokalyptiset tieteistarinat ja niiden nivoutuminen menneisyyden tulevaisuusnäkyihin – jopa vaihtoehtoiset tulevaisuudet… Wellesin Maailmojen sota, Philip K. Dickin Oraakkelin kirja ja Gibsonin Neurovelho. Tietenkin taustalla on myös ilmastonmuutoskeskustelu, roomalaiset auguurit, kreikkalaiset lautturit, tietoverkot ja vapauden illuusio!

– Suosittelen Haruki Murakamin romaaneja, erityisesti 1Q84:ää ja Komtuurin surmaa. Olen kiinnostunut japanilaisesta kulttuuriperinnöstä aikidotreenaamiseni kautta, mutta Murakamin romaanit ovat globaaleja. Niissä on taianomaista surrealismia, jossa unet ja erilaiset todellisuudet sekoittuvat upealla tavalla.

– Mielessäni ei ole mitään, mikä olisi välttämätöntä lukea, mutta tärkeää on lukea paljon ja vaihtelevia tekstejä. Donnerin sanoin: ”Lukeminen kannattaa aina!”

Hannes Van Dahl (Sabaton)

­ Olen ollut täysiverinen lukutoukka koko pienen elämäni ajan! Lukeminen on rumpujen soittamisen ohella ainoa asia, jolla saavutan totaalisen eskapismin tästä maailmasta. Onneksi se ei ole ihan yhtä hikistä ja fyysistä hommaa, joten sitä voi harrastaa enemmän.

– Saatan uppoutua hyvään kirjaan niin syvälle, että sen parissa kuluu kiertuebussissa toistakymmentä tuntia, ja ennen kuin huomaankaan, olen myöhässä soundcheckistä. Tämä on onneksi parempi syy myöhästyä kuin moni muu, sillä saatoin oppia jotain uutta tulevia Sabaton-levyjä ajatellen.

– Niin paljon kuin fyysisistä kirjoista pidänkin, olen siirtynyt viime aikoina yhä enemmän äänikirjojen pariin. Se on huomattavasti käytännöllisempää kuin raahata viittä massiivista kirjaa mukanaan lennoilla, kiertuebussissa ja punkassa, johon ei muutenkaan mahdu juuri mitään.

– Kirjat ovat laajentaneet perspektiiviäni mittaamattoman paljon. Olen ensinnäkin lukenut paljon rumpujensoitosta, mikä on muuttanut minua rumpalina, mutta ennen kaikkea on muuttunut maailmankatsomukseni, emmekä todennäköisesti kirjoittaisi Sabatonissa tällä tavalla kuin kirjoitamme ilman lukeneisuuttamme.

– Olen siinä mielessä kärsimätön, että lopetan kirjan nopeasti kesken, jos huomaan etten pidä siitä. En pakota itseäni kahlaamaan sitä läpi. Ymmärrän ihmisiä, jotka tekevät niin, mutta elämä on liian lyhyt ummehtuneiden kirjojen ja elokuvien parissa vietettäväksi.

– Neil Gaiman, Stephen King, Dan Brown ja Hans Rosling ovat minulle eräänlaisia taattuja tekijämiehiä, mutta samaan aikaan nautin melkeinpä mistä tahansa hyvin kirjoitetusta elämäkerrasta tai omaelämäkerrasta.

– Viimeisimpänä koukutuin täysin kirjasta nimeltä Factfulness: Ten Reasons We’re Wrong about the World – and Why Things Are Better than You Think [suom. Faktojen maailma]. Se on Hans Roslingin teos, joka kysyy suoria kysymyksiä ja antaa vastauksia asioihin kuten miksi niin monet elävät köyhyydessä, kuinka moni tyttö saa käydä koulua poikiin verrattuna ja niin edelleen. Kirja pistää todella ajattelemaan eikä pakkosyötä absoluuttisia totuuksia.

– Mainittu kirja sai minut huomaamaan toden teolla, miten hemmoteltu olento länsimaalainen keskiluokkainen ihminen on. Valitamme käsittämättömän pienistä asioista emmekä ole koskaan tyytyväisiä mihinkään. Totta kai meilläkin on ”todelliset huolenaiheemme”, mutta Rosling pistää nekin melkoiseen perspektiiviin.

– Olen sitä mieltä, ettei kenenkään tulisi lukea vain samanmielisten kirjoittajien teoksia ja vankistaa näin omaa kuplaansa. Sen sijaan kannattaa tutkia asiaa mahdollisimman monista kulmista. Kuten Fran Lebowitz sanoi: ”Think before you speak. Read before you think.”


Heikki Romppainen (Heavy Metal Perse, The Carnival)

– Kirja kulkee usein mukana, vaikka toki minullakin on haittana samanlainen ärsyketulva kuin useimmilla.

– Aleksis Kiven Seitsemän veljestä luin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Se oli iso kolahdus. Lapsena luettujen Viisikkojen ja vastaavien jälkeen jonkinlaisena siltana aikuisten kirjallisuuden maailmaan toimi Arto Paasilinna. Siitä oli luontevaa siirtyä Veikko Huoviseen, Mika Waltariin ja Pentti Saarikoskeen sekä John Steinbeckiin, Kurt Vonnegutiin ja Hemingwayhin.

– Samalla tavalla kuin musiikki, kirjallisuus oli tapa paitsi viihdyttää itseään myös havainnoida ympäröivää maailmaa ja omaa olemistaan. Se oli sellainen portti aikuisten maailmaan ja ajatteluun, jota ympäröivä arkitodellisuus ei ehkä tarjonnut.

– Laulunsanatkin voinee liittää lukuhommaan, kun kerran Dylankin on voittanut kirjallisuuden Nobelin… Musaan perehtyminen oli itsellä myös sanoihin uppoutumista. Kirjoitin ala-asteella kasettimankan vierellä Eppu Normaalin sanoituksia itselleni muistiin. Lainailin myös kirjastosta nuottikirjoja, joista jäljensin sanoja kynällä paperille.

– Runoutta en ihan ensi alkuun käsittänyt muuten kuin laulettuna, ehkä Eino Leinon kautta, mutta kun innostuin Charles Bukowskin kirjoista, romaanien jälkeen piti tarttua miehen runoihin, ja jälleen porttiteoria toimi. Bukosta oli luontevaa jatkaa beat-runoilijoihin ja siitä Baudelaireen, Walt Whitmaniin ja tämmöiseen.

– Lukion ja armeijan jälkeen menin opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, mutta taustalla ei ollut mitään kummempia urahaaveita. Sittemmin olen tehnyt laulutekstien lisäksi pari runoteosta [Ikuisten kesien aika sekä Aiju Salmisen, Lene Leinosen ja Läjä Äijälän kanssa kirjoitettu Luciferin parfyymi], jotka nivoutuvat hyvin vahvasti bändimeininkiin.

– Bändihommissa sanoitusten teko lankesi alusta alkaen mulle, ehkä osin ahkeran lukemisen vuoksi, mikä sopi ihan hyvin, koska en rumpalina osannut siinä vaiheessa varhaisnuoruutta mitään räkäbarrea, jolla olisin voinut itse säveltää. Sanoittaminen oli siis yksi tapa olla aktiivinen ja mukana luomisprosessissa.

– Kyllähän lukeminen vaikuttaa kirjoittaminen, samalla tavoin kuin runsas musiikinkuuntelu taatusti antaa työkaluja sävellys- ja sovitustoimintaan ja soittamiseen. Sieltä tulee tiedostetusti ja tiedostamatta rivejä, ajatuksia ja sanavalintoja; kuinka toiset käsittelevät sanoja, pukevat asioita sanoiksi ja metaforiksi ja kuinka tekstillä voi yllättää ja hätkähdyttää. Lisäksi lukeminen on myös vuoropuhelua ja ajatustenvaihtoa, olkoonkin yksipuolista.

– Vastikään olin hiukkasen jumissa yhden The Carnivalin sanoituksen kanssa. Biisin nimi on Halun julmat kasvot ja se julkaistaan split-lp:llä Babes in the Abyssin kanssa tänä keväänä. Tekstiä löytyi säkeistökaupalla, mutten ollut varma, kuinka sen päättäisi luontevasti. Samaan aikaan lukemani Sylvia Plath käsitteli eräässä omassa tekstissään elämänhalun häilyväisyyttä, ja tajusin, että olin itsekin kirjoittamassa jokseenkin samasta aiheesta. Plathin antama inspiraatio auttoi niputtamaan tekstin, eli tajusin tätä kautta, mitä neljän viimeisen rivin tulisi sisältää.

– The Carnivalin Valtaistuin-biisi on vähän samalla tapaa henkistä velkaa nobelisti-mystikko William Butler Yeatsille. Se on sellaista luonnonpalvontaa, ja tajusin, että hiukan samoista aiheista tässä kirjoitellaan, olkoonkin, että W. B. teki oman tekstinsä ”hiukan” minua ennen.

– Kolmaskin vähän vastaava esimerkki löytyy: Heavy Metal Perseen seuraavalla levyllä on kappale nimeltä Uusi alkemia. Olin kirjoitellut sanoitusta jo vuosia aiemmin ja unohtanut sen. Sitten kun luin Antti Tuurin Alkemistit-romaaniparin, se innoitti kaivamaan aiheen uudestaan esiin ja viimeistelemään sen.

– Sisäistynyt näkemys elämästä tai ainakin aiheesta on minulle tärkeää. Kyky kirjoittaa uskaliaasti ja heittäytyen, joko selkeän napakasti tai taidokkaasti maalaillen. Olen sen verran kärsimätön, että yhtään heppoisesti tyylitellyt puolen sivun lauseet eivät jaksa innostaa lainkaan. Raymond Chandler on mestari siinä, kuinka asian saa esitettyä helppolukuisesti mutta syvällisesti. Viihdyttävä salapoliisitarina sisältää kuin vaivihkaa hienoja filosofisia havaintoja yhteiskunnasta ja ihmisen roolista siinä.

– Joskus on hyvä ottaa perspektiiviä lukemalla vähän mitä sattuu, mitä tahansa käteen osuvaa nykyrunoutta vanhojen klassikkojen sijaan. Vähän sama pätee musankuuntelussa: joku räpellyskeikka tai isolla rahalla tehty kehno levy antaa sekin pohdinnan aihetta, vaikkei omaa ajattelua mullistaisikaan.

Victor Smolski (Almanac, ex-Rage)

– En ole varsinaisesti tietokirja- tai romaanisyöppö, mutta sen sijaan olen ahminut 30 vuoden ajan tietoa kaikista harrastuksistani, ja niitä tekstejä todellakin riittää.

– Kaikki Almanacin ja Ragen kuuntelijat eivät ehkä tiedä tätä, mutta olen harrastanut vuosikymmeniä kilpa-autoilua. Se on saanut minut kiinnostumaan moottoriurheilun historiasta ja kaikenlaisesta aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta aina insinöörimäisimpiä maailmoja myöten.

– Olen kisannut 11 kertaa Le Mansin 24 tunnin ajoissa, jotka järjestetään vuosittain, ja voin kertoa, että tapahtuman historiasta löytyy niin paljon upeita ja traagisiakin tarinoita ihmisyydestä, ettei kyse ole todellakaan vain moottoriurheilusta. Sen radan historia kätkee sisäänsä hyvin paljon perimmäisintä ihmisyyttä.

– Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallisuus ole kirjallisuutta ollenkaan eivätkä tällaiset kirjat voi mitenkään vaikuttaa muusikon tekemisiin, mutta olen täysin eri mieltä. Elämäkerrat, myös moottoriurheiluun liittyvät, saavat minut usein kirjoittamaan inhimillisyyden karuimmista ja sankarillisimmista puolista. Pidän erityisesti rehellisistä omaelämäkerroista, joiden tekijät todella kirjoittavat omasta elämästään ja tunteiden vuoristoradoista sekä hyvässä että pahassa. Etsin kirjoista aina jotain todellista ja suoraan kirjoitettua, minkä vuoksi luen ennemmin todellisesta historiasta ja ihmisistä kuin fantasiaa.

– Almanacin Rush of Death -albumi, joka julkaistaan ensi maaliskuussa, tulee käsittelemään kilpa-ajajien mielenmaisemaa ja vertaamaan heitä löyhästi muinaisiin gladiaattoreihin. Albumin tarinaa inspiroivat erityisesti Alex Zanardin, Steve McQueenin, Jochen Rindin, Ayrton Sennan, Niki Laudan ja James Huntin elämät. Jos satutte tuntemaan autourheilua yhtään, tiedätte varmasti, että nämä ihmiset jos ketkä tietävät tai tiesivät, mitä tarkoittaa koko elämänsä kyseenalaistaminen ratin taakse istuessa.

– Jos haluatte päästä syvemmälle mainitsemieni moottoriurheilijoiden mielenmaisemaan, suosittelen teitä lukemaan Sid Watkinsin kirjoittaman Life at the Limit: Triumph and Tragedy in Formula One -kirjan, Gerald Donaldsinon elämäkerran, joka kertoo formulakuljettaja James Huntista ja Will Buxtonin teoksen My Greatest Defeat: Stories of Hardship and Hope from Motor Racing.

– Historiallisemmista aiheista puhuttaessa uppouduin taannoin täysin kirjoihin Iivana Julmasta (1530–1584), Venäjän ensimmäisestä tsaarista, ja tein aiheesta kokonaisen Almanac-konseptialbumin [Tsar]. Pyrin vangitsemaan albumille koko sen tunnelman, jota tämän ihmisen elämä ja teot minussa herättivät.

Artikkeli on julkaistu Infernossa 1/2020.

Lisää luettavaa