Vanhan koulukunnan Opeth-diggarien harmiksi ruotsalaisryhmä on seikkaillut viime vuosina enemmän klassisen ja progressiivisen rockin kuin death metalin maailmassa. Heritagella (2011) löydettyä soundia hiottiin Pale Communionilla (2014) ehkä hiukan liian tehokkaasti. Yhtye seilasi yhä kauemmas metallijuuristaan, mikä tietysti sai raskaampaa ilmaisua kaipaavien naamat happanemaan entistä enemmän. Jopa niille, joille Heritagen progekeitto maittoi, Pale Communion oli ehkä turhankin väkevä liemi.
Sorceress päättää ”trilogian” ja loistaa sisariaan kirkkaammin. Ensimmäisellä kuuntelulla huomaa, että tämäkin uoma juontaa samasta lähteestä kuin Pale Communion. Pian kokonaiskuvasta alkaa kuitenkin hahmottaa uusia yksityiskohtia ja sävyjä, joita paletista ei ole ennen löytynyt, tai jotka ovat olleet pitkään poissa.
Avaussinglenä julkaistu nimibiisi porautuu alas viritettyine murinakitaroineen tajuntaan aivan huomaamatta, Will O the Wisp soi puolestaan akustisine kuusikielisineen jethrotullmaisen heleästi. Levy päättyy Era-kappaleeseen, joka yhdistelee näitä molempia sävyjä. Se alkaa herkästi ja kasvaa eeppiseksi rockiksi Mikael Åkerfeldtin laulaessa äärimmäisen tarttuvalla melodialla siunattua kertosäettä.
Dynamiikkaa löytyy siis joka lähtöön ja tunnelmat vaihtuvat toisiin sujuvasti. Kimurantista luonteestaan ja 1960- ja 70-lukujen progelle kumartavasta tyylistään huolimatta Sorceressilla on tarpeeksi koukkuja ja tarttumapintaa satunnaisemmankin kuulijan mielenkiinnon herättämiseen. Örinää kaipaavien täytyy kuitenkin edelleen tyytyä yhtyeen vanhempaan tuotantoon.
Tuttua mutta perinteistä poikkeavaa
Promootiorumba uuden albumin julkaisun kynnyksellä on alkanut, ja Inferno on saanut jututettavakseen kitaristi Fredrik Åkessonin, joka jaksaa vastailla pienestä sairastelustaan huolimatta innokkaasti toimittajan kyselyihin.
– Kolme viimeisintä levyä tosiaan kulkee tavallaan käsi kädessä, Åkesson toteaa ja allekirjoittanut pystyy kuvittelemaan pään nyökkäävän hyväksyvästi luurin toisessa päässä.
– Tuotannollisesti Sorceress on aiempaa hevimpi ja tiukempi, siinä on enemmän lihaa luiden ympärillä. Rummut tykittävät kovempaa ja niin edelleen. Osa kappaleista on ehkä progressiivisempia, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Progressiivisuus on aika laaja käsite. Levyllä on myös raskaampaa ja rockimpaa kamaa kuin aikoihin, mihin ihan tietoisesti pyrittiinkin.
Sorceress on Opethin kahdestoista studioalbumi, ja neljäs, jolla soittaa puhelimeen yskivä Fredrik. Kitaristi antaa perinteiseen urheilukysymykseen perinteisen vastauksen, eli fiilis on mahtava ja bändi lopputulokseen erittäin tyytyväinen.
– Tällä kertaa julkaisusykli oli tavallista lyhyempi, mikä on mielestäni hyvä juttu. Heritagen ja Pale Communionin välissä meni melkein neljä vuotta, nyt vain pari, Fredrik sanoo.
– Meillä oli tavoitteena tehdä jokaisesta kappaleesta erilainen, ja mielestäni tavoitteeseen myös päästiin. Mukana on hard rockia, akustista kitaraa, bluesia. Kokeilimme joitain meille uusia juttuja ja laajensimme palettia. Mielestäni onnistuimme jopa poikkeamaan jonkin verran perinteisestä Opethista, vaikka kokonaisuutena levy kuulostaa kuitenkin meiltä.
Progemetallia lampaiden keskellä
Kuten Pale Communion, myös Sorceress äänitettiin Rockfield-studiolla eteläisessä Walesissä tuottaja Tom Dalgetyn kanssa. Fredrik hehkuttaa kauniilla maaseudulla sijaitsevaa studiota vuolaasti. Hän kuvailee siellä työskentelemistä rennoksi ja sujuvaksi.
– Ympärillä on vain kukkuloita, hevosia ja lampaita. Lisäksi paikan omistajan kertomuksia on hauska kuunnella, sillä studiolla on värikäs ja maineikas historia. En tiedä, kuinka vanha studion omistaja tarkalleen on, mutta tarinoita hänellä ainakin riittää, Fredrik nauraa ja yskäisee jälleen ujosti.
Rockfieldin studio aloitti toimintansa 1960-luvun alussa. Se on ensimmäinen äänittämö, joka tarjosi yhtyeille majoitusmahdollisuuden. Ja sekös sopii Opethille.
– Olemme mielellämme eristyksissä kaikesta, kun teemme levyä. Asuimme studiolla, keskityimme olennaiseen ja painoimme pitkää päivää. Mikäli halusi välillä irrotella ja lähteä esimerkiksi paikalliseen pubiin oluelle, lähimpään pikkukylään oli noin kymmenen minuutin kävelymatka.
– Enpä siis ihmettelisi, mikäli työskentelisimme vielä tulevaisuudessakin Rockfieldissä.
Opeth ei ole ainoa bändi, joka on todennut studion toimivaksi. Rockfieldin ovista on kävellyt vuosien varrella sisään ja ulos yksi jos toinenkin musiikin legenda. Walesilaisstudion palveluita ovat käyttäneet muun muassa Hawkwind, Queen, Foghat, Rush, Motörhead, Black Sabbath, Judas Priest, Ian Gillan, Carcass, Sepultura, Bullet for My Valentine ja HIM.
Sorceress-albumin tekemisestä julkaistuilla päiväkirjavideoilla Åkerfeldt esittelee studiota ja soittaa pianoa, jolla on äänitetty Bohemian Rhapsody. Ei ole siis yhtään liioittelua sanoa studion historiaa värikkääksi ja maineikkaaksi.
– Ronnie James Dio oli juuri kuollut, kun menimme ensimmäistä kertaa Rockfieldiin. Oli aika iso juttu, kun tiesi, että Heaven and Hellin albumi oli äänitetty samassa paikassa.
Kun kysyn, mitkä ovat Fredrikin Rockfieldissä tehdyt suosikkilevyt, hän toteaa tehtävän mahdottomaksi.
– Rush on toki minulle erityisen iso juttu, olenhan kova fani. Mikael tietää tunnetuimpien lisäksi paljon obskuureja bändejä, jotka nekin ovat levyttäneet Rockfieldissä.
Itseään ei saa toistaa
Mikael Åkerfeldt on bändin laulaja, pääasiallinen säveltäjä ja ainoa alkuperäisjäsen. Ei siis mikään ihme, että yhtye personoituu vahvasti häneen. Fredrik kutsuu Mikaelia vahvaksi johtajaksi, jolla on vahva visio. Mikään diktaattori hän ei ole, vaan kaikilla on sananvaltaa, varsinkin studiossa.
– Mikael säveltää biisit yleensä hyvin pitkälle valmiiksi, mutta kuulee mielellään palautetta muilta työstövaiheessa. Sitten hän tekee kappaleista korkealaatuisia demoja, joita käytämme referenssinä studiossa, Fredik kertoo.
– Kun esimerkiksi Martin Axenrot ja Martín Méndez nauhoittavat rumpuja ja bassoja, he soittavat metronomiraidan sijaan Mikaelin demojen mukana. Näin soittoon tulee eloa ja tunnetta eri tavalla kuin pelkkään klikkiin soittaessa.
– Jokainen tuo soitollaan mukaan omaa energiaa ja tyyliään. Näin biisit kasvavat ja niihin tulee lisää yksityiskohtia ja omaa ilmettä. Lopputulos kuulostaa Opethilta eikä pelkästään Mikaelilta.
Megadeth-basisti David Ellefson puhui hiljattain floridalaisen radiokanavan haastattelussa, että toisin kuin usein luullaan, harva huippusuosittu bändi toimii demokraattisesti vaan tarvitaan joku, jonka visiota muut seuraavat. Fredrik ei allekirjoita Ellefsonin mielipidettä täysin. Vaikka Mikaelilla on vahva visio, Opeth on kuitenkin demokraattinen bändi, eikä kukaan ole Åkerfeldtin talutushihnassa.
– Jos jokin Mikaelin idea kuulostaa meistä paskalta, silloin se hylätään. Onneksi häneltä tulee yleensä hyviä ja ainutlaatuisia ideoita, joten harvemmin muiden tarvitsee tyrmätä niitä. Pystymme allekirjoittamaan ainakin 98 prosenttia hänen ajatuksistaan, Fredrik tuumaa.
– Muistan, että Méndez kommentoi Heritagen aikaan joitain Mikaelin ensimmäisiä aihioita, että tämä kuulostaa liikaa Watershed-albumin [2008] jatkolta. Mikael otti palautteesta vaarin ja lähti sävellystensä kanssa eri suuntaan.
– Itsemme toistamista pyrimme välttämään kenties eniten. Tykkäämme kyllä soittaa vanhaa kamaa keikoilla, mutta meille on tärkeää luoda jotain uutta. Mitään diskokamaa meiltä on kuitenkin turha odottaa, eli tietyt rajat senkin suhteen on!
Rakkautta, jazzia ja Jeff Beckiä
Sorceress ei ole sanoituksiltaan maailman hilpeimpiä levyjä. Sen värimaailma on tumma, vääristynyt ja kieroutunut. Åkerfeldt ammensi sanoituksiinsa teemoja omasta elämästään, rakkaudesta ja sen nurjasta puolesta. Sorceress on lyyrisesti hyvin lähellä Blackwater Parkia (2001).
Koska Åkerfeldtiä ei saatu kommentoimaan henkilökohtaisesti, on turvauduttava hetkinen levy-yhtiön promootiomateriaaleihin. Åkerfeldt kertoo niissä, että hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa ”hyvää lyriikkaa”.
– Tiedän, että tämä kuulostaa hyvin vanhanaikaiselta black metalilta, kun sanon, että lyriikat ovat hyvin misantrooppisia. Sorceress ei ole teemalevy, mutta suurin osa siitä käsittelee rakkautta. Tarkalleen ottaen sen negatiivisia aspekteja. Kateutta, katkeruutta, vainoharhaa, sen sellaista, Åkerfeldt avaa.
– Sorceress on oikeastaan rakkauslevy ja nämä ovat rakkauslauluja. Rakkaus voi olla kuin tauti tai loitsu.
Åkerfeldt toivoo fanien pitävän siitä erilaisuudesta, jota Opeth tarjoaa.
– Puhun tietenkin vain omasta näkökulmastani, mutta mielestäni olemme todella spesiaali bändi. Genreen katsomatta. Olemme saaneet erilaisuutemme vuoksi paljon paskaa niskaan, mutta aikamme koittaa vielä. Tässä on kyse kestävyydestä ja sinnikkyydestä. Emme anna periksi yleiselle mielipiteelle. Siitä musiikissa on kyse: oman tiensä kulkemisesta.
Åkerfeldt toteaa myös, ettei Opethilla ole ollut koskaan aiemmin näin hyvin toimivaa kokoonpanoa. Nykyinen kokoonpano (mainittujen lisäksi mukana on kosketinsoittaja Joakim Svalberg) on ollut yhdessä Heritage-albumista saakka.
– Faneilla on omat suosikkinsa eri aikakausiltamme, mutta tämä on mielestäni ehdottomasti paras. Muut häviävät vertailussa selvästi. Tunnemme toisemme ammatillisella ja henkilökohtaisella tasolla. Emme ikinä tappele. Olemme ystäviä myös bändin ulkopuolella, Åkerfeldt kuvailee.
Fredrik on kuulunut kokoonpanoon nyt kymmenen vuoden ajan ja oppinut siinä ajassa tuntemaan nokkamiehen ajattelu- ja työskentelytapoja. Tämä helpottaa omienkin ideoiden työstämistä ja läpiviemistä. Opethlaiset todellakin viihtyvät toistensa seurassa myös vapaa-ajalla.
– Minä ja Mikael asumme melko lähellä toisiamme, joten pallottelemme usein ideoita, varsinkin kitarajuttuja. Mutta saatamme myös vain hengailla, juoda kaljaa ja kuunnella musiikkia.
Mikaelilla on tunnetusti melko kirjava ja eklektinen musiikkimaku, ja hänen levyhyllystään löytyy runsaasti vähemmän tunnettujen bändien albumeita. Mitä miehet sitten kuuntelevat, kun he istuvat yhdessä kaljatuopposten äärellä?
– Turvaudumme yleensä vanhoihin klassikoihin. Iron Maideniin tai Metallicaan, esimerkiksi.
Åkerfeldt kertoo saatteessa kuunnelleensa Sorceressia työstäessä paljon jazzia. Coltranea, Miles Davisia, Dave Brubeckia. Mitä albumeja Åkessonin levylautasella on pyörinyt viime aikoina?
– Enpä kyllä muista tarkalleen, mikä olisi ollut viimeisin. Luultavasti jotain Jeff Beckiä. Kuuntelen paljon kaikenlaista klassisesta musiikista bluesin kautta äärimetalliin. Viime aikoina olen kuunnellut juuri Beckiä ja ehkä jonkin verran enemmän blueskamaa kuin tavallisesti.
Vähemmän mutta isommin
Opeth juhli viime vuonna 25-vuotista uraansa juhlakiertueella, jolla soitettiin kymmenen vuotta täyttänyt Ghost Reveries -albumi kokonaisuudessaan. Mitkä ovat olleet sinulle, Fredrik, koko matkan huippukohtia?
– Royal Albert Hallissa esiintyminen oli kova juttu. Siinä oli jotain kapinallista, siellä kun ei ole metallimusiikkia paljon soiteltu. Ensimmäistä kertaa Islannissa soittaminen oli myös mieleenpainuva kokemus, yleisö oli siellä todella hyvin mukana. Pidän paljon Skandinaviassa soittamisesta, silloin tuntee olonsa kotoisaksi. Mutta myös jossain Etelä-Amerikassa on mukava soittaa, siellä on todella hullu yleisö.
Millaisia tavoitteita Opethilla, tai sinulla henkilökohtaisesti, on vielä uran suhteen?
– Henkilökohtainen päätavoitteeni on aina ollut saada elanto yhdestä bändistä. On luksusta ja suuri etuoikeus tuoda leipä pöytään yhtyeellä, joka ei ole pelkkä coverbändi. Vaikkei coverpumpuissakaan mitään vikaa ole.
– Koska olemme perheellisiä, kierrämme hieman vähemmän ja lyhyempiä rundeja kuin aiemmin. Yritämme kompensoida sitä soittamalla isompia keikkoja areenoilla ja muissa isommissa paikoissa. Niissä kollektiivinen tavoitteemme taitaa tällä hetkellä olla.
Isoja ja erikoisia keikkoja onkin luvassa, kun Sorceress-promokiertue starttaa syksyllä kiertäen ensin Yhdysvaltoja ja siirtyen sitten Eurooppaan. Luvassa on muun muassa lokakuinen esiintyminen New Yorkin kuuluisassa Radio City Music Hallissa. Tätä keikkaa odotetaan bändin keskuudessa erityisen suurella innolla.
– Olemme ehkä vähän jopa kauhuissamme. Että mitä siitäkin tulee. Onneksi keikat ovat myyneet ennakkoon hyvin, eli tyhjille saleille ei ainakaan tarvitse soittaa. Meillä on kiertueella myös uutta tekniikkaa, muun muassa päivitettyä valokalustoa. Senkin vuoksi odotan kiertuetta mielenkiinnolla. Uskallan luvata, että siitä tulee eeppinen.
Pääesiintyjänä areenoita kiertäessä Opeth saa reilusti soittoaikaa, mikä on pitkistä kappaleistaan tunnetulle yhtyeelle hyvä asia. Hyvin tasalaatuisen katalogin omaavalta yhtyeeltä jää setin ulkopuolelle pakostikin joitain fanisuosikkeja. Kuinka paljon uuden levyn materiaalia tullaan kuulemaan?
– Luulen että kolme, ehkä neljä kappaletta. Sorceress-single kuuluu ainakin settiin. Meillä on vielä edessämme treenit, joissa käymme läpi uutta materiaalia. Kokeilemme soittaa ainakin kuutta kappaletta, joiden joukosta valitaan sitten settiin päätyvät kipaleet.
Black Sabbath ja Iron Maiden veressä
Opeth nähtiin Suomessa viimeksi heinäkuun lopussa Oulun Qstock-festivaalilla, jonka sijaintia ja ympäristöä Åkesson kehuu. Yhtyeen soittoslotti löytyi Anastacian ja Chisun välistä.
– Soitamme yleensä metalliin keskittyneillä festivaaleilla, kuten Tuskassa, joten oli mukava päästä vaihtelun vuoksi tällaiselle ”sekafestivaalille”. Yleisökin oli hyvin mukana, Fredrik toteaa.
Ennen Qstock-vierailuaan yhtye lämmitteli Black Sabbathia Helsingin Monsters of Rock -tapahtumassa heinäkuun alussa yhdessä Rival Sonsin ja Amorphisin kanssa.
– Sabbath-keikka oli meille totta kai suuri kunnia. Samoin kuin Iron Maidenin lämmittelypesti Ullevin stadionilla Göteborgissa kesäkuussa. Olemme kasvaneet Sabbathin ja Maidenin musiikin parissa, joten on hienoa soittaa idoliensa kanssa. Se musiikki on veressä, osa dna:ta.
– Lisäksi yleisö otti meidät Helsingin kylmässä säässä lämpimästi vastaan, mikä oli hienoa. Taisimme myös soittaa oikeita nuotteja, vaikka sormet olivat kylmyydestä kankeat.
Tapasitteko Black Sabbathin miekkosia? Vai oletteko kenties tavanneet jo jossain aiemmin?
– Tunnen heidän kosketinsoittajansa Adam Wakemanin, joka soittaa myös Ozzy Osbournen bändissä. Mutta en ole tavannut Ozzya tai muita. Näimme kyllä kun he saapuivat autoissaan ja lukuisten turvamiesten ympäröimänä [naurua], mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa käydä tervehtimässä.
– Aloitamme tulevan kiertueemme syyskuussa Kalifornian Ozzfestissä. Ehkä ehdimme moikata siellä. He ovat edelleen niin isoja idoleita, ettei heitä välttämättä edes haluakaan tavata. Se saattaisi hävittää osan taiasta.
Erikoisia keikkoja kuului myös viime vuoden juhlakiertueeseen – esimerkiksi esiintyminen Bulgariassa sinfoniaorkesterin kanssa.
– Se jännitti etukäteen todella paljon. Kuulimme orkesterisovitukset vasta päivää ennen konserttia, kun kävimme vetämässä yhdet treenit. Oli erikoista ja outoa kuulla yhtäkkiä torvien kajahtavan jossain biisissä, Fredrik naurahtaa.
– Mieskuoro oli erityisen komeaa kuultavaa ja toi eritoten vanhoihin kappaleisiin, kuten The Demon of the Falliin, mahtavan aavemaisen tunnelman. Se oli kuin suoraan jostain Ennustus-elokuvasta. Onneksi tuo konsertti äänitettiin ja siitä tullaan julkaisemaan muutamia biisejä Sorceressin erikoispainoksissa.
Olisiko sinfoniaorkesterikokeilu vaikuttanut kenties myös uuden albumin kappaleiden sovituksiin tai sävellyksiin?
– Ei, sillä orkesterijutut eivät ole meille kuitenkaan mikään uusi asia. Eikä niitä ole tällä levylläkään erikoisen paljon. Musiikissamme on aina ollut runsaasti dynamiikkaa ja ääripäitä. Raskaan tavaran vastapainona jousia ja akustista kitaraa, ja sen sellaista. Sinfoniaorkesterikeikka oli kyllä huikea kokemus, mutta ei se vaikuttanut uuteen levyyn.
Oliko kyseessä ainutkertainen tapahtuma vai voidaanko vastaavia odottaa lisää tulevaisuudessa?
– Emme ole suunnitelleet lisää sellaisia, joten Bulgarian-konsertti pysyy ainakin toistaiseksi ainutlaatuisena. Itse tekisin mielelläni lisää orkesterikeikkoja, joten kaikki on mahdollista.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.