Kun Marcus Jidell ilmestyy videopuhelun ruudulle, tavallista kuulumisten vaihtamista seuraa varsin yllättävä käänne.
Keskustelu on hetken kuin jatkoa edellisen Infernon Pölkylle, kun kitaristi kertoo huomioineensa kyseisen jutun, kehuu Oceans of Slumberia ja jatkaa, että Cammie Gilbertillä ja hänellä on ainakin yksi yhteinen asia: kumpikin on naimisissa bändinsä jäsenen kanssa.
Jidell perusti Avatarium-yhtyeen kymmenen vuotta sitten ja on aviossa sen laulajan Jennie-Ann Smithin kanssa. Myös Gilbert ja OoS-kitaristi Dobber Beverly ovat aviopari.
– En tiedä, kuinka moni tohtii perustaa bändin puolisonsa kanssa. Ehkäpä bändin on usein tultava ensin ja parisuhteen sitten, kotoaan käsin jutteleva Jidell naureskelee.
– Ainakin meidän kohdallamme vuorovaikutus on parhaimmillaan intensiivistä. Useimmiten yhteinen musiikkimme on osoitus siitä, että olemme täysin samalla aallolla ja puhumme keskenämme aivan omaa kieltämme. Mutta niinä kertoina, kun olemme asioista eri mieltä, väittelyt voivat olla tulta ja tappuraa.
– Luovuuden puuskat vaimoni ja Avatariumin kanssa ovat hetkiä, joina todella tunnen eläväni. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta olin pitkään eksyksissä elämässä ja muusikkona, ennen kuin Jennie-Ann ja Avatarium olivat osa sitä. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa, mutta siihen pisteeseen oli pitkä matka.
Sellististä kitaristiksi
Kahdeksankymmentäluvun lapsi. Sellaiseksi Jidell tunnustautuu, kun nostan esille hänen syntymävuotensa 1973 ja arvailen, että hänen teini-ikänsä taisi ajoittua metallin kannalta melkoisen hyvään jaksoon.
Tulevan Avatarium-, Candlemass- , Royal Hunt- ja Evergrey-kitaristin sekä monipuolisen tuottajan lapsuus ei ollut silkkaa musiikkia, vaikka hän kertoo molempien vanhempiensa olleen enemmän tai vähemmän muusikoita.
– Isäni ja äitini eivät olleet täysammattilaisia, mutta he keikkailivat ja isäni treenasi sellonsoittoa jopa lounastunneillaan.
Jidellin mukaan hänen vanhemmilleen saattoi iskeä käteen minkä tahansa soittimen ja he vain alkoivat soittaa sitä.
– Kotonamme soi toisinaan jazz tai vanha blues, mutta elämäni soundtrack koko lapsuuteni ajan oli klassinen musiikki. Luulinkin pitkään, ettei muuta musiikkia ole olemassakaan. Ajattelin aina, että kaikki perheet olivat samanlaisia.
Yhtäkkiä Jidell ponkaisee pystyyn olohuoneensa sohvalta ja hakee jotain kirjahyllystään. Se on valokuva-albumi, josta kitaristi esittelee kuvaa itsestään laulamassa lapsikuorossa – missäpä muualla kuin Suomessa.
– Menin aika nuorella iällä musiikkikouluun, opettelin pianonsoittoa, lauloin kuorossa ja pääsimme kiertueelle Suomeen. Esiinnyimme siellä useampaan otteeseen ja aika monessa kaupungissa jo kauan ennen kuin kuuluin yhteenkään bändiin.
– Ehdin aloittaa itsekin sellonsoiton kahdeksanvuotiaana, ja muutaman vuoden ajan painelin menemään sillä lapsenomaisella innolla, että tulen olemaan ihan kuin isäni… ja sitten isoveljeni alkoi kuunnella heviä.
Killers, Iron Maidenin toinen albumi vuodelta 1981, oli se heavy metal -levy, joka muutti nuoren pojan elämän.
– Sitä ennen kaikki oli ollut yhtä klasaria ja lastenmusiikkia, mutta nähdessäni Killersin kannen ja kuullessani niitä kitaroita… Se jännittävä kihelmöinti oli jotain ihan hullua. Tajuntani räjähti täysin.
– Poimin 12-vuotiaana kotimme seinältä nailonkielisen kitaran, asetin käteni sen kaulalle ja etsin oikeita sointuja niin kauan, että sain aikaiseksi samoja ääniä kuin Iron Maidenin tai Saxonin kappaleissa. Isoveljeni ei halunnut opettaa minulle mitään, ja kuten veljeksillä on tapana, siitä tuli tavallaan kilpailu. Saatoin treenata kitaraa kahdeksan tuntia päivässä. Soitin jopa katsoessani tv:tä.
– Tein tätä 16-vuotiaaksi asti. Opettelin kaiken soittamalla klassista kitaraa, kuuntelemalla heavy metal -albumeita tai vaikka katsomalla Jimi Hendrixin ja Curtis Knightin musisointia videolta. Sitten aloin haaveilla bändistä.
Yhteys korkeampaan voimaan
Miettiessään muusikonuransa lähtökohtia Jidell sanoo, että ilman rockherätystä hänestä olisi voinut tulla orkesterisoittaja. Tai ehkä hän olisi opiskellut enemmän musiikin teoriaa.
Kitaristi arvuuttelee, että sukellus heavy metalin maailmaan ja yhteisöllisyyteen sai hänet hyppäämään yli kaiken tunnetuimman populaarimusiikin, eikä hän ole paneutunut siihen juuri vieläkään.
– Taidan olla niitä kavereita, jotka eivät kuuntele nykymusiikkia silloin kun se on nykymusiikkia. The Beatlesinkin löysin kunnolla vasta 90-luvulla, joten ehkä alan pian totutella ysärimusiikkiin, Jidell nauraa.
– Jotenkin musiikillinen identiteettini on rakentunut siitä, mikä yhdistää klassista musiikkia ja metallia. Kumpaankin liittyy valtavasti kontrasteja ja dramatiikkaa, mutta myös voimakasta ja tiivistä yhteisöllisyyttä.
Jidell kertoo huomanneensa jo nuorena, että moni hänen tuttavansa koki aggressiivisen musiikin luotaantyöntäväksi ja melankolisen metallin masentavaksi. Hän itse taas löysi niistä terapeuttisen kanavan.
– Olin kuunnellut rockia jonkin verran jo lapsena, mutta teini-iässä aloin perustaa bändejä ja kaikki se, mitä vanhempani ja vanhat kaverini pitivät kammottavana metelinä, rauhoitti minua enemmän kuin mikään.
– Tunnen musiikin ja keikat niin voimakkaasti, että kiertueita seuraa aina hetken masennuskierre, kun oikein mikään ei tunnu yhtään miltään. Sitä on aika vaikeaa selittää läheisilleen, joista välittää kuitenkin todella paljon.
Viime vuonna vuonna Jidell huomasi soittaneensa kitaraa jotakuinkin 35 vuotta ja kysyvänsä itseltään, miksi tekee sitä yhä.
– Okei, rakastan kitaran soittamista. Kun soitan, olen itsevarmimmillani. Se on täysin minua. Rakastan akustisen kitaran soundia. Rakastan sähkökitaran soundia. Minusta on mahtavaa keksiä hienoja riffejä, soittaa niitä yleisölle ja nostaa jalka monitorille sooloa vinguttaessani, mutta kyse on muustakin.
– Voi olla, että maalailen todella mahtipontisia mielikuvia, mutta kyse on henkisestä asiasta. Ihan kuin olisin kitaroidessani yhteydessä johonkin suurempaan, mitä ei voi kuvailla sanoin. Niin monet asiat elämässä voi avata tieteellä ja käsitteillä, mutta se, miten taide syntyy, on yksi elämän upeimmista ja kauneimmista arvoituksista.
Jidelliä alkaa väkisinkin hymyilyttää, kun hän kuvailee suhdettaan musiikkiin silmät ummessa, aivan kuin Salieri, joka fiilistelee Mozartin musiikkia Miles Formanin Amadeus-elokuvassa. Kyseisessä kohtauksessa Salieri toteaa, ettei kyse ole vain nuoteista, vaan Jumalasta puhumassa meille musiikin kautta.
– Jos on olemassa jokin jumala, se elää luovuudessa. Ymmärsin sen hyvin nuorena, kun aloin tehdä musiikkia, soittaa muiden kanssa ja löysin tavan, jolla todella ilmaista itseäni.
Tutkimusmatkat bändielämään
Kaiken lahjakkuuden ja intohimon myötä tuntuu erikoiselta, että vasta viimeisen kymmenen vuotta toiminut Avatarium on se bändi, jossa Jidell on ottanut vastuun säveltämisestä ja bändin luotsaamisesta.
Kitaristi kertoo olleensa aina enemmän bändityyppi kuin yksin visiotaan toteuttava muusikko.
– Teininä musiikki oli helppo yhdistävä tekijä. Se huokui kaikista soittajista jo ohikulkiessa, vaikkei tiennyt koko tyypistä mitään. Sitten ei tarvinnut kuin nykäistä hahmoa hihasta ja kysyä, mitä hän soittaa ja mistä bändeistä pitää, ja pian oli jonkin sortin Deep Purple- tai Iron Maiden -viritelmä kasassa.
– Pidän siitä, millainen yhteys ihmisten välille saattaa muodostua yhdessä soittamalla. Siihen ei vain kyllästy koskaan. Innostun yhdessä metelöimisestä aivan yhtä paljon nyt kuin teini-ikäisenä. Soitin silloin ihan kaikkea. Rockia, metallia, jazzia, bluesia… mitä vain, missä sai aikaan jonkinlaisen yhteisen voiman, grooven tai svengin. Jotenkin otin joka puolelta hyppysellisen tai pari vaikutteita omaan soittooni.
Bändejä riitti, mutta meni vielä tovi, ennen kuin Jidell liittyi kitaristiksi levyttävään ja kunnolla kiertävään bändiin. Tämä tapahtui vuonna 2004, kun 32-vuotias Jidell hyppäsi André Andersenin Royal Huntin kelkkaan.
– Ennen sitä halusin soittaa monenlaista musiikkia, enkä osannut keskittyä oikein mihinkään. Olin vähällä jäädä pubikiertueita tekeväksi muusikoksi, eikä sekään olisi haitannut minua yhtään.
– Royal Hunt oli tehnyt seitsemän albumia, sillä oli ollut useampia levytyssopimuksia, maailmaa oli kierretty ja kokoonpanodraamoja koettu. Hyppäsin mukaan toteuttamaan Andrén visiota.
– Kun pääsin soittamaan kansainvälisessä bändissä ja kiertämään maailmaa, uteliaisuuteni oli tapissa. Olin aina vierastanut musiikin bisnespuolta, ja Royal Huntissa huomasin nopeasti, että nautin kyllä soittamisesta ja bändikemioista, mutta kaikki muu oli vähän väkinäistä. Vaikka olin bändin jäsen, pääsin äänittämään ja saatoin tuoda omaa itseäni soiton kautta sävellyksiin, olin silti tavallaan vain rivikitaristi.
Hieman samanlaisesta keikasta oli kyse vuosina 2010–2013, jolloin Jidell oli Evergreyn kitaristi ja levytti bändin kanssa albumin Glorious Collision. Myös Evergreyllä on selkeä kipparinsa, Tom. S. Englund, ja molemmissa bändeissä yhdellä henkilöllä on oma vahva visionsa, jota ei voi lähteä ronkkimaan liikaa.
– Evergrey-kokemus oli siitä herättävä, että tajusin vihdoin, vuosikymmenten soittamisen ja eri bändeihin kuulumisen jälkeen, että minähän ihan oikeasti haluan tehdä musiikkia myös oman mieleni mukaan. Vaikka yhteistyöt voivat kantaa erilaista hedelmää, on olemassa myös Marcus Jidellin tekemää musiikkia, joka haluaa päästä ulos.
– En usko, että olisin tehnyt koskaan instrumentaalista sooloalbumiani [Pictures from a Time Traveller, 2013] ilman näitä kahta bändikokemusta. Lisäksi siihen vaadittiin vielä yksi todella tärkeä teiden risteäminen.
Itsevarmasti oma itsensä
– Ihmisellä voisi olla huonompikin doom-kummisetä, Jidell nauraa alkaessaan puhua Avatariumista, jonka tarina alkoi kymmenkunta vuotta sitten. Kertomukseen kuuluu vahvasti myös Leif Edling.
Jidell kuvailee Candlemass-luotsina tunnetun Edlingin olleen hänelle kuin se isoveli, jota hänellä ei koskaan ollut. Se isoveli, joka näytti, miten määrättyjä juttuja soitetaan, ja miten tiettyjä asioita sävelletään.
– Yllätyin melkoisesti, kun Leif kutsui juuri minut soittamaan Candlemassin kiertueelle vuonna 2012. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, sanoisin, että se oli yksi tärkeimmistä käännekohdista elämässäni. Enkä sano mitään tällaista kevyin perustein. Candlemass-kiertueen myötä perustimme Leifin kanssa Avatariumin, ja sitä myötä suhteeni Jennie-Anniin syveni. Nyt hän ei ole vain bändin laulaja vaan myös vaimoni.
– En osaa oikein sanoa, miksi kesti niin monta vuotta, että löysin oikeanlaisen kanavan luovuudelleni tai ylipäänsä oikeat ihmiset, joiden kanssa työskennellä. Ymmärsin Leifin kanssa työskentelemisen ja hänen tarinoidensa kuulemisen jälkeen ainakin sen, että suurempi menestys ei olisi sopinut minulle parikymppisenä.
Jidell ei tarkoita vain rockelämää. Hän sanoo ymmärtäneensä Avatariumin myötä olleensa säveltämisen suhteen jollain tavalla lukossa aina yhtyeen vuonna 2013 ilmestyneeseen nimikkodebyyttiin asti.
– Leifistä tuli mentorini myös siinä mielessä, että hän valoi minuun uskoa tehdä musiikkia juuri omalla soundillani ja vaikutteillani miettimättä vaikkapa sitä, onko sellaista materiaalia tehty ennen.
– Olen pitänyt doom metalista niin kauan kuin jaksan muistaa, ja tarkoitan sekä todella vanhan liiton doomia että modernimpaa doom deathiä. Leif taas on ihan hullu Black Sabbathin palvoja. Hän sanoi aina, että kunhan alkaa säveltää sitä, mistä itse eniten pitää, oma sielu alkaa kyllä kuulua.
Tämän jälkeen läpi koko keskustelun hymyillyt kitaristi vakavoituu hieman, huokaisee ja virnistää sitten kertoessaan, että Edling on toiminut hänelle myös varoittavana esimerkkinä.
– Kaikki tietävät, miten vakavasta burnoutista Leif on kärsinyt jo pitkään. Vaikka luulin, ettei vastaava koske minua, huomasin olevani taipuvainen samaan. 2010-luvun aikana avustin Candlemassia, tein neljä Avatarium-albumia, tuotin ja miksasin kymmenkunta muuta levyä, sain pojan ja kuvittelin, ettei tuo kaikki voi mitenkään viedä minulta energiaa, koska se antaa minulle niin paljon. Mutta toisin kävi, ja pari vuotta sitten minunkin rajani alkoivat tulla vastaan.
– Leif oli jo joutunut jättämään Avatariumin oman loppuunpalamisensa vuoksi ja alkoi tunnistaa minussa samoja piirteitä. Hänen ja Jennie-Annin ansiosta en mennyt syvimpään päätyyn asti, mutta voin sanoa, että kovin kaukana siitä ei käyty.
– Luulen, että olen nyt löytänyt sen tasapainon, jota elämässäni tarvitsen. Avatarium on osa jokapäiväistä elämäämme, mutta aina kun vietän aikaa viisivuotiaan poikani kanssa, pyrin olemaan läsnä täysillä.
Avatarium muodostui Jidellin ja Edlingin ympärille kolmen ensimmäisen levyn ajan, mutta kaksi tuoreinta albumia – erityisesti viime vuonna ilmestynyt Death, Where Is Your Sting – ovat Jidellin mukaan hänelle jälleen kuin uusi luku.
– Totta puhuakseni olin varma, että Avatarium päättyy Leifin lähtöön, mutta jopa oman burnoutinsa pahimpien aikojen keskellä hän tsemppasi minua ja Jennie-Anniä tekemään yhä enemmän omaa musiikkia.
– Death, Where Is Your Sting on todellakin minun ja Jennie-Annin albumi. Olemme säveltäneet suuren osan sen musiikista yhdessä ja kirjoitimme sanoituksetkin kimpassa. Äänitin albumin ja miksasinkin sen suureksi osaksi itse. Vaikka on hauskaa, että olen vasta 49-vuotiaana siinä pisteessä, tunnen olevani itsevarmempi kuin koskaan.
– Kuuntelin taannoin ensimmäisiä Avatarium-albumeja pitkästä aikaa ja huomasin, että ylisoitin niillä paljon. Olin luultavasti niin epävarma sävellysteni suhteen, että kuorrutin niitä kaikenlaisilla hörhelöillä. Nykyisin on mukavaa uskaltaa kirjoittaa kappaleita juuri siten kuin ne päässään kuulee.
Julkaistu Infernossa 1/2023.