Wheel on tehnyt tähän mennessä kaksi ep-levyä ja kaksi albumia. James Lascelles sanoo nöyrästi, että 90 prosenttia kaikesta, mitä hän kirjoittaa, päätyy roskakoriin. Osuvimman Wheel-reseptin löytäminen on kestänyt monta vuotta.
– Jokainen julkaisumme on ollut osa opintietä. Ei ole olemassa minkäänlaista käsikirjaa, miten kirjoittaa hyvää progemetallia. Ei varsinkaan, kun työskentelee outojen polyrytmien ja koukeroiden parissa, britti kuvailee.
Laulaja-kitaristi jatkaa, että bändin ensimmäinen levy oli puhdas studioalbumi, minkä jälkeen kiertueet antoivat triolle ymmärrystä heidän vahvuuksistaan. Toinen levy olikin livemäisempi. Kolmas albumi yhdistelee näitä puolia.
– Tällaiselle musiikille ei ole olemassa yhtä ja ainutta oikeaa tuotantotapaa. Uuden Charismatic Leadersin Empire-kappale on superprosessoitu järkäle, kun taas Disciple edustaa triosoundiamme sen livemuodossa. Molemmat ovat yhtä Wheeliä.
Yksi Charismatic Leadersin avainsanoista on dynaamisuus. Kun trio soittaa isosti ja raskaasti, musiikki todellakin on massiivista ja lyijynraskasta. Melodisin laita sen sijaan on harmonisen heleä.
– Pidän valtavasti tietynlaisesta jännitteiden rakentamisesta ja räjäyttämisestä, koska koen sen kuvastavan aika hyvin ihmisen fiilisten sekamelskaa, Lascelles sanoo.
– Viha ei ole yksioikoisesti vihaa. Tai rakkaus rakkautta. Nekin ovat usein keskinäistä sekasotkua. Ajattele niinkin kulunutta kappaletta kuin Nirvanan Smells Like Teen Spirit. Erityisesti se hipihiljainen sekunti juuri ennen kliimaksia on asia, joka saa ison kuulostamaan isolta.
Lascelles ei tähtää Wheelin musiikissa täydellisyyteen, jonka hän sanoo olevan illuusio. Sen sijaan hän haluaa tavoittaa mahdollisimman kirvoittavia tunnetiloja, mihin ei ole reseptiä.
– Fugue-kappale on tästä täydellinen esimerkki. Siitä tuli Resident Human -albumin [2021] kolmas single, vaikka sävelsin sen kaksi päivää ennen studiota. Sen piti olla instrumentaali, ja me melkeinpä improvisoimme koko biisin. Nyt se on kuunnelluimpia kappaleitamme. Tuollaista välittömyyttä ei vain voi toisintaa tarkoituksella.
Yhteiskunnan koneistossa
Wheelin ei tarvinnut etsimällä etsiä kitkerää inspiraatiota kolmannen albuminsa kappaleisiin. Lascellesin turhautuminen siihen, millaisessa maailmassa juuri nyt elämme, kuuluu niistä jokaisessa.
Hän sanoo olleensa kuluneen alkuvuoden pienessä uutispimennossa, koska huomasi myrkyttäneensä mieltään maailman sairaudella. Musiikkia siitä kyllä syntyi, mutta sillä oli kova hinta.
– Näitä riffejä, melodioita ja tuskanhuutoja kumpusi mieleeni koko ajan, kun aistin maailman polarisoituvan aina vain pahemmin. Se sai minut kirjoittamaan lyriikoita ihmisten pahoinvoinnista ja siitä, miten paljon sitä käytetään hyväksi.
– Luulen ihmisten olevan niin turtia, että he ovat kuin koukussa vihaan ja pahaan oloon. Se sentään tuntuu joltain. Kaikki se paska, jota netissä ja somessa viljellään, saa heidät tuntemaan jollain irvokkaalla tavalla, että he elävät. Kun aistin tällaista, progemetallia syntyy kuin itsestään.
Paljon yhteiskunnallisia asioita seurannut britti sanoo kiinnittäneensä huomiota siihen, miten median käytös on muuttunut koronapandemian myötä.
– Ensin tuli korona, rokotekeskustelu ja kaaoksen lietsominen tilastoilla, mistä seurasi klikkejä, Lascelles sanoo.
– Kun pandemia laantui, alkoi Ukrainan kriisi, jolla saatiin taas lypsettyä klikkejä vuoden, puolentoista ajan. Olivatpa uutiset tosia tai eivät. Sen jälkeen klikkien määrä ei ole tietenkään saanut laskea, joten koen median jääneen eräänlaiseen silmukkaan, jossa uusia katastrofeja on vain löydettävä. Jos niitä ei ole käsillä, asioita pitää liioitella.
Juuri tätä kaaosta Lascelles halusi vangita Charismatic Leadersin kappaleisiin, joihin hän toivoo kuulijan syventyvän kunnolla. Sävellykset vilisevät yksityiskohtia, jotka pitävät keskittymistä yllä.
– Musiikki ja sanat elävät vahvassa symbioosissa, minkä huomaa varmasti, kun kuuntelee vaikkapa kymmenminuuttisen The Freezen. Mietipä sitä kuunnellessasi, mistä kappale oikeastaan kertoo.
– Biisi onnistui ihan hyvin, mutta viimeisen silauksen sille antaa Santerin [Saksala] huikea rumpusoolo. Hän jätti sen valmistelun ihan viime tinkaan, mutta siitä tuli puolittaisella improvisaatiolla jotain sellaista, mikä mielestäni vain alleviivaa kappaleen sanomaa. Se on suorasanainen kappale. Kuin brittiläisyyden ja suomalaisuuden yhdistelmä.
Britannia vs. Suomi
Lascelles on asunut Suomessa yhdeksän vuotta ja sanoo olevansa yhä ällistynyt suomalaisuudesta. Ja erityisesti maan muusikoiden ja musiikin tasosta.
– Jos kävelet brittiläiseen pubiin ja siellä on luvassa keikka, sinulla on 50–50-mahdollisuus kokea jotain hyvää tai sitten jotain aivan kammottavaa. Suomessa voit mennä keikalle maanantai-iltana ja yleisöä on kuuden ihmisen verran, mutta paikallinen bändi on silti parasta, mitä olet kuullut pitkään aikaan. Seuraavana maanantaina sama toistuu.
– Muistan kun kävelin [Helsingin] Molly Malonesiin, missä soitti aivan uskomaton bändi, joka kuulosti paremmalta kuin mikään irkkupubissa Britanniassa. Bändissä soitti muuan Jussi Turunen, joka on nyt Wheelin kitaristi. En tutustunut häneen vielä tuolloin, mutta sen porukan soitto teki minuun välittömän vaikutuksen.
Seuraavaksi Lascelles vertailee kommunikaatiota. Britit osaavat kuulostaa luonnostaan kohteliaammilta ja puhuvat paljon, mutta he tekevät vähemmän. Suomalaiset saattavat vaikuttaa aluksi etäisiltä, mutta tarkoittavat mitä sanovat.
– Kotimaassani on tapana kierrellä ja kaarrella. Suorapuheisuutta vältellään ihan vain kohteliaisuudesta. Suomessa huomasin monen töksäyttävän, mitä mieltä on, mutta se olikin hyvä juttu.
– Musiikkia tehdessä mistään ei tule mitään, jos kaikki mielistelevät kaikkia ja jonkinlaista kompromissia hierotaan ikuisuus. Pidän todella paljon siitä, että Wheelissäkin sanotaan suoraan, jos jokin juttu ei toimi.
Yksi asia brittiä kuitenkin nykyisessä kotikaupungissaan Helsingissä huolettaa: keikkapaikkatilanne, joka on hänen mukaansa muuttunut rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana.
– Havahduin yhtäkkiä siihen, että Helsingistä löytyy pieniä klubeja kuten Semifinaali, vähän isompia keikkapaikkoja kuten Tavastia ja seuraavaksi… areenoita ja stadioneita. Mihin kaikki keskisuuret, tuhatkunta ihmistä tai vähän alle vetävät keikkapaikat katosivat? Helsinki tarvitsee kipeästi tällaisia paikkoja. Niin suomalaisille kuin ulkomaisille bändeille.
Julkaistu Infernossa 5/2024.