Tasan 30 vuotta sitten tällä päivämäärällä eli 17. elokuuta 1993 ilmestyi Type O Negativen kolmas studioalbumi Bloody Kisses. Levy oli sekä yhtyeen että bändin levy-yhtiön Roadrunner Recordsin ensimmäinen kulta- ja platinamyynnin ylittänyt levy ja toi laulaja-basisti Peter Steelen johtaman yhtyeen painavalla ryminällä laajemman massan tietoisuuteen – kiitos muun muassa MTV:llä vahvassa rotaatiossa pyörineiden Christian Woman– ja Black No. 1 -kappaleiden.
”Sisters of Mercyn veistämän tammiseipään syvälle rintaan lyövän albumin voisi sanoa olevan kaikkien metallisten goottilevyjen isä ja äiti. Ja liekö teinipoikain mielikuvitusta koskaan härnätty näissä hommissa yhtä onnistuneesti kuin levyn lesborakkautta esittelevässä kannessa. Bloody Kisses on totaalinen klassikko”, totesi päätoimittajamme Matti Riekki Infernon numerossa 77 julkaistussa yhtyeen tuotantoa esittelevässä artikkelissa.
Type O Negativen Slow, Deep and Hard -debyytin (1991) materiaali oli pääosin Steelen edellisen yhtyeen, hc-pumppu Carnivoren materiaalia ja kakkoslevy, studiossa äänitetty ”livelevy” The Origin of the Feces (1992) taas lähinnä toisintoja ensimmäisen levyn kappaleista. Bloody Kissesillä yhtyeen tyyli ja ote kuitenkin muuttui melodisempaan ja vakampaan suuntaan – mustaa ja sarkastista huumoria kuitenkaan unohtamatta.
”Kaipasin enemmän haastetta. Rakastan hardcorea, mutta se ja rap ovat siinä mielessä hyvin samankaltaisia, että ne eivät vaadi juuri yhtään lahjakkuutta”, Peter Steele totesi vuonna 2009 tehdyssä haastattelussa.
”1980-luvulla kävin CBGB:ssä ja L’Amourissa Motörheadia kuuntelevien ystävieni kanssa enkä myöntänyt, että todella pidin Duran Duranista, Flock of Seagullsista, Psychedelic Fursista ja muusta sellaisesta kamasta. Kolmekymppisenä minusta tuli eri ihminen ja päätin, että teen, mitä todella haluan. Oli haastavampaa säveltää kappaleita ja laulaa oikeassa sävellajissa.”
”Tämä on sanottu Type O:sta 10 000 kertaa, mutta se on totta: yhdistimme Black Sabbathin raskauden ja Beatlesin melodisuuden ja lopputuloksena oli Bloody Kisses”, kosketinsoittaja Josh Silver totesi samaisessa vuoden 2009 haastattelussa ja lisäsi melodisuutta löytyneen jo yhtyeen debyytiltäkin, joten se nostaminen isompaan rooliin tuli luonnostaan.
Muutos tyylissä kannatti ja pian Christian Woman ja Black No. 1 pyörivät MTV:llä ja jopa radiossa. Levyt kävivät kaupaksi, keikkapaikat kasvoivat ja yhtye päätyi kiertueille muun muassa Nine Inch Nailsin ja Mötley Crüen kanssa. Samalla koko goottimetalligenre sai kunnon piristysruiskeen ja nousi lähemmäs valtavirtaa. Rumpali Sal Abruscaton mukaan bändillä oli ajoituksen suhteen onnea.
”Koko se vampyyrijuttu vetosi ihmisiin. Veren Vangit (Anne Ricen kirjaan pohjautuva vuonna 1994 julkaistu vampyyrielokuva, jota tähdittivät Brad Pitt ja Tom Cruise) ilmestyi niihin aikoihin ja sen jälkeen koko homma räjähti. Muistan, miten [Manhattanin] East Villageen ilmestyi kauppa, joka myi röyhelöpaitoja, samettipaitoja ja muuta sellaista. Bändi alkoi vedota myös naisfaneihin paljon enemmän”, Abruscato totesi Metal Hammerin haastattelussa.
Kaikille ei nykyään klassikoksi luettava levy ja muutos tyylissä kuitenkaan uponnut ja esimerkiksi Rolling Stone -lehdessä levylle annettiin vain kaksi tähteä. Albumi aiheutti myös paheksuntaa ja varsinkin kieli poskessa tehdyt kappaleet kuten Kill All the White People ja We Hate Everyone meni monilta yli hilseen ja bändiä syytettiin rasismista.
”Euroopassa meitä pidettiin jossain kohtaa natseina. Ihan oikeasti hei, Josh Silver on juutalainen!” kitaristi Kenny Hickey tuskaili Metal Hammerille.
Levy jäi Type O Negativen alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi Abruscaton liityttyä Life of Agonyyn loppuvuodesta 1993 ja rumputeknikko Johnny Kellyn hypätessä kannujen taakse tämän tilalle.