Myrkynvihreä sinfonia – lyhyt johdatus viisi vuotta sitten kuolleen Peter Steelen teoksiin

Huhtikuun 14. päivänä vuonna 2010 kuolleen Peter Steelen kynästä syntyi omaleimainen ja ristiriitoja luova nippu hienoja levyjä. Tässä suuntaa antava katsaus lyijynraskaanherkkiin säveliin.

Tammikuun neljäntenä vuonna 1962 maailmaan putkahtaneen, arvatenkin vaikeuksia synnytyksessä tuottaneen Peter (Petrus) Ratajczykin nuoruusvaiheista ei ole juuri olemassa oikeaksi todistettua infomateriaalia (tai ei ollut ainakaan vuonna 2010, jolloin tämä juttu on alun perin julkaistu, toim.huom.). Äänilevylle myöhemmin Peter Steelenä tunnettu parimetrinen köntti kaiverrettiin tiettävästi ensi kertaa vuona 1981.

Rock Hard/Batteries Not Included -seiskatuumaisen tekijäksi ilmoittautui pari vuotta aiemmin perustettu newyorkilainen ”heavy metal -ryhmä” Fallout, jonka musiikki oli sangen omituinen kimppu brittiheviä, punkkia ja ajalle tyypillistä mustahuulisyntikointia. Vaikka pikkulevy kuulostaa 2000-luvulla hassulta, sen syvyyksissä velloo selkeästi ennuste tulevasta – asiassa auttoi tuleva Type O Negative -kosketinsoittaja Josh Silver.

Silver ei kuulunut miesvahvuuteen Steelen seuraavassa viritelmässä, Carnivore-yhtyeessä, joka julkaisi mukaansa nimetyn ensialbuminsa vuonna 1986. Koskettimien sijaan tilaa sai kielisoitinsahaus, jota on yleisesti kutsuttu thrashiksi, mutta vähintään yhtä suuri osuus sen juurista löytyy NYC-hardcoren maaperästä.

Oli mitä tahansa, Carnivore-debyytti alkoi antaa merkkejä Steelelle myöhemmin niin tyypillisestä tavasta vaihdella vakavasta lärvistä täyteen irveeseen ilman, että ilmeen vaihtumista edes tajuaa. Musiikillinen muotokaan ei pysynyt yhdellä raiteella; esimerkiksi herkäksikin äityvä Male Supremacy -kappale voisi olla hyvin peräisin tunteikkaamman Typen kansiosta. Myöhemmän yhtyeensä tavaramerkiksi muotoutunut vauhdin ja sapatiaanisen hidastelun liitto oli niin ikään läsnä jo tällä albumilla.

Kakkoslevyllään Retaliation (1987) Carnivore pysytteli koko lailla entisellä raitilla mutta terävöitti ilmaisuaan. Steelen ensimmäiseksi puhdasveriseksi klassikoksi muodostui raita Jesus Hitler, joka kiteyttää vielä tänäkin päivänä sekä lyyrisellä että musiikillisella tasolla Steelen agendan – joka oli näkevä kulta-aikansa seuraavalla vuosikymmenellä.

Mistä kakka tulee

Carnivoren nähtyä tiensä pään Steele perusti yhtyeen, jonka nimi on monimerkityksellisyydessään osuvimpia koskaan. Type O Negativen debyytin, kuvakohinan alle seisovan jorman kätkevän Slow, Deep and Hardin (1990) nimi puolestaan kertoo kaiken kerrasta: Carnivore kuuluu ajoittaisena hardcore-kohkaamisena, mutta muuten hitaus on valttia.

Kun riipivä särö ja kirkkourkuja muistuttava kosketinpaatos yhdistyi Steelen kuuden sylen syvyydestä raikkaana kumpuavaan lauluääneen, alustava mörköooppera oli tosiasia. Teoksen kohokohdaksi kiipesi miltei 13-minuuttinen möykky Unsuccesfully Coping With the Natural Beauty of Infidelity, jonka Type säilytti settilistassaan loppuun asti.

Jos kansa ei tässä vaiheessa tiennyt, että Type O Negative ei tee asioita kuten muut, seuraava julkaisu teki homman selväksi. Bändi äänitti lähinnä esikoisalbuminsa materiaalista ”livelevyn”, joka osoittautui lähemmissä tutkimuksissa studiossa kieli peräposkessa väännetyksi.

The Origin of the Fecesin (1992) myöhempään painokseen lisättiin maailman toiseksi paras versio Black Sabbathin Paranoidista (jota ei ylitä cover-markkinoilla oikeastaan kuin Typen tulkinta Sabbathin nimibiisistä) – ja uudet kannet. Alkuperäinen kansitaide vei levyn nimen graafiselle tasolle esittelemällä peräaukon. Reiästä kakki tarinan mukaan Steele itse.

Tyttöjen kesken

Typelle ikuisiksi ajoiksi goottileiman persuksiin lyönyt Bloody Kisses (1993) hyötyi suuresti Music Televisionin rotaatiosta. Vaikka tämäkin levy on niin soundillisessa kuin sävellyksellisessä epätavanomaisuudessaan kaikkea muuta kuin ”yleisöystävällinen”, sen kappaleet Christian Woman ja Black No.1 syöpyivät näköradion kautta laajemmankin massan mieliin.

type-o-negative

Sisters of Mercyn veistämän tammiseipään syvälle rintaan lyövän albumin voisi sanoa olevan kaikkien metallisten goottilevyjen isä ja äiti. Ja liekö teinipoikain mielikuvitusta koskaan härnätty näissä hommissa yhtä onnistuneesti kuin levyn lesborakkautta esittelevässä kannessa. Bloody Kisses on totaalinen klassikko, sekä Typen että samalla levy-yhtiönsä Roadrunnerin ensimmäinen kulta- ja platinalevy.

Suosio toi muassaan myös paineita: Carnivoren aikoinaan luomille rasismiharhaluuloille irvailevia kappaleita Kill All the White People ja We Hate Everyone ei kuultu levyn myöhemmällä dikipak-versiolla. Tynkä- Bloody Kisses on tyylillisesti yhtenäisempi ja bonusbiisi Suspended in Dusk asiaa, mutta… Niin, alkuperäinen on aina alkuperäinen.

Tytöt olivat vahvasti esillä myös Typen seuraavissa liikkeissä, ja millä tavalla: My Girlfriend’s Girlfriend – pistäkääpä peliin paremmin tukkaan tarraava goottihenkinen rallatus, ja armastan teidät kuoliaiksi. Type O Negativen suurimpiin hitteihin lukeutuva kappale sisältyi albumille October Rust (1996), joka vei yhtyeen popimmille, melodisimmille ja herkemmille tanhuville.

Kuvastonsa syksyyn sovittava, lempeänmelankolinen albumi on täsmäkohdistettu kesänjälkeiseen kuunteluun. Kuin haikean vaikutelman tuhotakseen Steele meni ja esitteli levyn julkaisun jälkeen mittavasti sojottavan aisansa koko maailmalle pornolehden sivuilla.

Kuolemaan

Peter Steelen maailma romahti kaksi vuotta ennen New Yorkin terrori-iskuja. Kansissaan samaisen kaupungin pahaenteisessä myrkynvihreässä loisteessa esittelevä World Coming Down (1999) oli monessa edeltäjänsä vastakohta. Bändi palasi lyijyiseen ilmaisuun, ja tuloksena oli kylmä, pessimistinen ja ennen muuta saakelin painava albumillinen eristäytymistä maailmasta. Videobiisi Everything Diesin riffi on raskausasetuksissaan jo legendaarinen. Monen hyljeksimä levy, mutta tämän kirjoittaja rakastaa.

Seuraavan TON-albumin synnyttäminen otti tähän asti pisimmän rupeaman, ja Life Is Killing Me (2003) tuntuikin kuin kaiken jo kuullun summaukselta, jonkinlaiselta suoraan faneille suunnatulta välitilinpäätökseltä. Levyltä ei jäänyt elämään klassikoita, mutta se toimii Beatlesin ja Sabbathin välimailla palloillessaan koko lailla hyvänä johdatuksena Steelen maailmaan. Lyyrisesti albumi esitteli ajoittain hyvinkin paljaan Steelen; esimerkiksi Nettie-kappale on kirjoitettu hänen edesmenneelle äidilleen.

Type O_Hollanti 2007

Myöskään viimeiseksi jäänyt Type-levy ei etsiytynyt turhaan uusille urille. Steele (yllä kuvassa TON-rumpali Johnny Kellyn kanssa Amsterdamin-haastissessiossa vuonna 2007) kuvaili Infernossa (#44) tuolloin julkaisua odotellutta Dead Again -plattaa (2007) näin:

– Tämä on kuin söisi viisi edellistä levyä ja oksentaisi vatsansa sisällön.

Totta, mutta levyn tunnelmallinen pääpaino on yhtyeen loppupään tuotannon sijaan alussa, ja Steelelle ominainen korpinmusta huumori on parin tosikkomaisemman albumin jälkeen taas ilmiliekeissä. Ei bändin paras, mutta ei huonoinkaan albumi – oikeastaan levy, jonka olisi voinut kuvitella tehneen tietä uudelle mestariteokselle.

Jota ei sitten koskaan tullut.

Ehkä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 77 vuonna 2010.