Teksti: Timo Isoaho
On taas se aika vuodesta. Nimittäin se, kun reviiritietoiset sudet kaivautuvat ulos maaemon syliin kaivetuista pesäkoloistaan, ja vaeltavat enemmän tai vähemmän vakain askelin kohti Hyvinkään Villatehtaan uumenia. Nimittäin mustaan pukeutuneet alamaailman sudet – ja niitä todellakin saapuu jokaisesta maailmankolkasta.
Aivan totta: Steelfest on täällä taas – jo reilusti yli kymmenettä kertaa avoimena tapahtumana. Näiden vuosien aikana Steelfest on vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisellä underground-festarikartalla, ja tässä kohdassa todellakin alleviivataan termiä underground. Jos Ari Koivunen palaa joskus heavy metalin kartalle, comeback-show’ta ei nähdä Steelfestissä.
Kuten jo monena aiempanakin vuonna, Steelfestin ohjelmisto tarjoaa suunnilleen jokaiselle jotakin – niin, mikäli extreme/black metalin eri muodot maittavat. Mukana on taas nousevia uutuusnimiä kuin jo 80-luvulla aloittaneita black metal -pioneereja – ja lähes kaikkea mahdollista näiden ääripäiden väliltä.
Katsotaanpa sitten ohjelmistoa hieman tarkemmin.
Avauspäivänä torstaina lauteille astuu muun muassa White Death. Steelfestin ”vakkaribändi” on tunnetusti tarjonnut musiikin ohella myös silmänruokaa, ja väkevimpänä esimerkkinä pitää toki mainita keikka loppukeväältä 2022, kun solisti Vritrahn naulattiin ristiin. Siis ihan oikeasti – rautanaulat vain paukkuivat miehen kämmenien läpi. Mitähän tällä kerralla?
White Deathin jälkeen ulkoestradille rynnii brasilialainen Holocausto – saapa ensinnäkin nähdä, miten eteläamerikkalaiset pärjäävät keväisen Suomen luultavasti aavistuksen viileässä ilmanalassa. Holocaustoon tuli aikoinaan törmättyä Sepulturan ja Sarcófagon vanavedessä, mutta yhtye on pidemmässä juoksussa jäänyt etäisemmäksi. Steelfestissä pitää kuitenkin tutkia, miten eräs war metalin esitaistelijoista hutkii ja sätkii spesiaalissa duokokoonpanossaan.
Takuuvarman ”kaoottista sotametallia” on luvassa myös yön jo laskeuduttua, kun kanadalainen Revenge päättää ensimmäisen iltaman. Ei heikoille…
Kakkospäivän ulkolavan touhut avaa aiemminkin Hyvinkään leveysasteille nähty Deathchain. Uutta materiaalia työstäneet Kuopion death metal -hirmut ovat olleet julmetun kovassa lyönnissä viime aikojen keikoillaan, eikä konserttia parane missata tälläkään kerralla.
Alkuillasta sisälavalle kipuaa amerikkalainen Akhlys. Saattoi hyvinkin olla albumi Melinoë (2021), kun tämä pumppu osui omaan aistikenttään, ja sehän olikin sitten menoa. Infernon arviossa todettiin aikoinaan hyvinkin osuvasti: ”Uhkeimmillaan jenkit toimittavat kuin Emperor konsanaan, mutta matka sinfonisesta pauhusta alkukantaisempaan raastoon ei ole pitkä. Yhdelle levylle onkin onnistuttu niputtamaan tyylillä monet lajityypin musiikillisesti viehättävimmistä puolista.”
Perjantain päätösbändi? Niinpä niin: ihan saatanan/jumalattoman väkevän paluun tehnyt Beherit. Juuri toimitetusta Tallinnan-keikasta enemmän täällä.
Lauantai sitten? Jos perjantain iltapäivä käynnistyi ansiokkaalla suomalaisella death metalilla, niin lauantaina sitä on puolestaan luvassa alkuillasta, kun estradille kapuaa keskitempoinen kuolomestari Torture Killer. Bändi oli todella kovassa vedossa viime kesän Helsingin Death Festissä, ja odotukset ovat sitä ihteään nytkin.
Shape of Despair taas tuo kentälle kaivatun (?) ”tunnelmanmuutoksen” iltayhdeksän haminoilla. Tässä vaiheessa Steelfestiä on nimittäin jo kuultu jokunen bassarin- ja virvelinisku, mutta Shape of Despairin funeral doom ei asu blast-maassa. Varmaa on joka tapauksessa se, että bändin kohtalokas musiikki kaatuu päälle muutaman kivitalon kokoisena.
Loppuilta onkin sitten aikamoisen mielenkiintoinen. Uransa jo kertaalleen päättänyt ruotsalainen Lifelover on varsin omituinen ryhmä (paikoin hyvinkin) häiriintyneen ja depressiivisen materiaalinsa kanssa – ja metallista kattaustahan toki maustetaan niin postpunkilla, popsävyillä, progella kuin vaikka ambientillakin.
Inquisition ja Tormentor? Aiemminkin Steelfestin lauteilla koetut ryhmät päättävät alamaailman raskaan juhlan ”tehtaan takuulla”. Kolumbiasta jo aikoja sitten luunsa USA:han siirtänyt Inquisition räjäytti tajunnan ihan totaalisesti jo Tampereen Klubilla syksyllä 2016, kun Dagonin (kitara, laulu) ja Incubuksen (rummut) loihtima pirullinen ote ei herpaantunut hetkeksikään.
Mayhemin riveissä äärimmäisen metallin Valioliigaan 90-luvulla kavunneen Attila Csiharin ensimmäinen yhtye Tormentor on toiminut on/off-periaatteella jo 80-luvulta asti, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana bändi on pysytellyt varsin aktiivisena ja esiintynyt tuon tuostakin eri puolilla maailmaa – Steelfestissäkin jo 2018. Hattu nousee taas kerran päästä jo pelkästään siitä syystä, että bändi tosiaan laitettiin kasaan rautaesiripun takana jo 1985.
Lainataanpa tähän loppuun siis toverilehti Soundin Attila-haastattelua muutaman kuukauden takaa:
Perustit kavereidesi kanssa black metal -yhtye Tormentorin vuonna 1985 – ei ihan tyypillisin ratkaisu kommunistisessa maassa tuohon aikaan. Miten bändi sai alkunsa?
– Budapestissä ei ollut monia äärimetalli-intoilijoita, mutta sitten törmäsin tyyppiin nimeltä Tamás Buday. Hän kertoi pitävänsä raskaasta musasta – ja sen jälkeen hän kertoi omistavansa sähkökitaran. Oikeita sähkiksiä ei rautaesiripun takana pahemmin ollut, joten minun oli vaikea uskoa hänen puheitaan. Mutta sitten menin Tamásin luokse, ja hänellä todellakin oli kitara. Seuraavaksi hän soitti joitain riffejä, ja se kuulosti maailman hienoimmalta. Sen jälkeen halusin tehdä vain yhden jutun: perustaa metallibändin.
– Sitten satuimme törmäämään muutamiin samanhenkisiin tyyppeihin, ja Tormentor sai alkunsa. Rumpalillamme ei tietenkään ollut aluksi oikeaa settiä vaan hän kasasi pannut esimerkiksi kenkälaatikoista. Vaikka kaikki oli hyvin kotikutoista, olimme silti järjettömän innoissamme. Seuraavaksi kuulimme bändikilpailusta, jossa etsittiin uusia kykyjä. Ehtona oli se, että yhtyeellä on ainakin kaksi omaa kappaletta – ja me olimme jo tehneet biisit Tormentor ja Branded by Satan.
Millaista oli esiintyä julkisesti ensimmäisen kerran?
– Olin äärimmäisen hermostunut ja pelkäsin pyörtyväni lavalla. Mutta kun aloitimme, tunsin pelkästään suurta euforiaa. Se oli siihenastisen elämäni paras kokemus. Tapahtumasta kirjoitettiin lehdissä, ja totta kai toimittajat vihasivat meitä sydämensä pohjasta. ”Tämä on pelkkää karmeaa meteliä” ja niin edelleen.
– Innostuimme yhä enemmän, ja kirjoitimme uusia biisejä. Kohta kasassa oli jo pidempi setti, ja soitimme toisen kerran livenä. Taltiointi löytyy myös YouTubesta. Varhaisiin keikkoihin liittyi myös hauska sivujuonne: koska olimme alaikäisiä, emme olisi saaneet virallisesti esiintyä lainkaan. Kommunistisessa Unkarissa ”virallisten muusikoiden” piti myös läpäistä koe, jossa piti soittaa muun muassa The Beatlesin tuotantoa. Me emme suorittaneet sitä koetta.
Voisin kuvitella, että Tormentor ei myöskään esiintynyt ”puolueen hyväksymissä paikoissa”?
– Keikat olivat useimmiten silkkaa kaaosta. Näytimme niin erikoisilta ja kuulostimme niin vaarallisilta, että vedimme puoleemme kaikenlaisia sekopäitä. Tapahtumat olivat epävirallisia ja järjestelyt mitä sattuu: ei järjestyksenvalvojia, ei soundcheckejä. Yleisössä tapeltiin verisesti ja tehtiin kaikkea mahdollista hurjaa. Erään kerran meitä lämmitelleen yhtyeen jäsenet hakattiin kesken keikan. Olin itsekin toisinaan peloissani, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua.