Kolumni: Albumikeikka – nostalgiatrippi vai mielikuvitukseton rahastuskikka?

Kieliikö albumin soittaminen kokonaisuudessaan keikalla ideoiden loppumisesta vai onko kyse aidosta fan servicestä?

Iron Maiden A Matter Of Life And Death -kiertueella

Albumikeikat – eli konsertit jossa yhtye esittää jonkun levynsä alusta loppuun – eivät ole uusi idea, mutta kuten leffapuolella tuntuu siltä, että teatterit täyttyvät jatko-osista tai uudelleenfilmatisoinneista, myös albumikeikat alkavat olla melko tyypillistä settiä.

Pearl Jam soitti viikonloppuna yllättäen Ten-albuminsa kokonaisuudessaan Philadelphiassa. Korn kiersi viime vuonna debyyttialbuminsa juhlavuoden kunniaksi esittäen levyn alusta loppuun. Metallica on tehnyt samoin aikoinaan Master of Puppets– ja Metallica-albumien täyttäessä 20 vuotta.

Ja osataan sitä Suomessakin. Stam1na vetäisi Provinssissa peräti neljä albumiaan ja tulevana kesänä Swallow The Sun tekee vastaavan rupeaman Tuskassa soittamalla kolmena päivänä triplalevynsä Songs from the North I, II & III kokonaisuudessaan.

Ja lista jatkuu.

Ovatko tällaiset albumikeikat vain keino ratsastaa klassikkojen maineella ja rahastaa faneja, kun ei enää saada aikaiseksi hyvää uutta materiaalia? Vai ovatko ne vilpittömiä kumarruksia tosifaneille ja hyväntahtoista nostalgiaa?

Vastaus lienee tapauskohtainen. Mainittujen Pearl Jamin, Kornin ja Metallican esimerkeissä levyjen julkaisusta on kuitenkin ehtinyt vierähtää se parikymmentä vuotta. Nuorimmat fanit eivät olleet silloin vielä syntyneetkään.

Kertooko albumikeikat sitten ideoiden loppumisesta? Jälleen ainakaan Pearl Jamin, Kornin ja Metallican kohdalla jokainen yhtyeistä julkaisee edelleen myös uutta musiikkia. Toiset vain aktiivisemmin kuin toiset (looking at you, Metallica). Eikä näissä tapauksissa uuden materiaalin tarvitse juurikaan hävetä vanhojen klassikkojen rinnalla.

Enemmän rahastuksen makua on niissä yhtyeissä, jotka eivät ole vuosiin julkaisseet mitään relevanttia – tai ylipäänsä mitään – mutta jotka silti kiertävät esittämässä ikivihreitään. Pahimmassa tapauksessa jopa toisten ikivihreitä (looking at you, Paul Di’ Anno).

Albumikeikkojen hienoin puoli on kuitenkin harvinaisempien kappaleiden kuuleminen. Kun Metallica soitti Black Albumin kokonaisuudessaan, se ei tarkoittanut ainoastaan keikkavakioita kuten Enter Sandmania, Nothing Else Mattersia tai Sad But Trueta. Mukana olisi sellaisiakin kappaleita, joita ei ole soitettu vuosikymmeniin – tai kenties koskaan livenä. My Friend of Misery, Struggle Within, The God That Failed… Koko levyn b-puoli siis käytännössä.

Harvinaisuuksia soisi soitettavan keikoilla enemmänkin. Ehkä olen kuitenkin mielipiteeni kanssa yksin, nähtiinhän Metallican By Request -kiertueen kohdalla miten kävi, kun yleisö sai äänestää keikan settilistan. Siellä ne Sandmanit ja Nothingit edelleen mukana keikkuivat, miljoonatta kertaa. Ihme, että Frayed Ends of Sanity pysyi mukana loppuun asti.

Klassikkolevyt sikseen, entäpä kun yhtye esittääkin vaikkapa uusimman levynsä alusta loppuun? Iron Maiden suututti aikoinaan monet esittämällä A Matter of Life and Death -albuminsa kokonaan, jättäen vain muutaman keikkavakion encoreksi. Melko uskalias teko, joka osoittaa miten paljon yhtye uskoo ja luottaa omiin tekemisiinsä vielä vanhoilla päivilläänkin.

Allekirjoittaneesta AMOLAD sattuu olemaan parasta 2000-luvun Maidenia, joten olin erittäin tyytyväinen keikkaan. Ihmettelen niiden närkästystä, jotka olivat tulleet kuulemaan Trooperia ja 2 Minutes To Midnightia. Maidenin kohdalla siihen on kuitenkin ollut useita mahdollisuuksia ennen tuota vuoden 2006 keikkaa sekä useita kertoja sen jälkeenkin. Sitä paitsi oli jo etukäteen tiedossa kyseessä olevan albumikeikka, joten oliko pakko ostaa lippu vain pahoittaakseen mielensä?

Maidenia monesti parjataan vanhoilla klassikoillaan ratsastamisesta, mutta sitten kun yhtye tekee poikkeuksen, niin siitäkin kitistään. Tyypillistä.

Yhteenvetona voisin todeta, että albumikeikat ovat mukavaa vaihtelua, varsinkin bändeillä, jotka keikkailevat ahkerasti ja joiden vakiobiisit on kuultu jo monen monituista kertaa. Parhaassa tapauksessa kun pääsee kuulemaan jotain, mitä ei olla koskaan ennen soitettu. Eikä välttämättä tulla sen jälkeen soittamaankaan.

Kirjoittaessa levylautasella soi: