Kolumni: Deathcoressa tulevaisuus

"Lorna Shoren murtautuminen metallikarsinan ulkopuolelle on helppo ymmärtää", kirjoittaa Jukka Hätinen.

30.01.2023

”Olen vaikuttunut jo siitä, miten tämä sälli kantaa itsensä. Siis katsokaa tuota tyyneyttä ja itsevarmuutta”, Anna Vaskelainen kommentoi Youtube-videollaan. Vaskelainen on tubettava laulunopettaja, joka julkaisee muun muassa reaktiovideoita. Hänen seuraajansa olivat pyytäneet Vaskelaista katsomaan Lorna Shoren videon. Edellä mainitun kommentin hän sanoi yhtyeen laulajasta Will Ramosista jo ennen kuin tämä avasi suunsa. Ja kun Ramosin suusta pääsi kuiva ja korkea, nazgûlin huutoa muistuttava ääni, Vaskelainen sai keräillä leukaansa lattialta. 

Vaskelaisen To the Hellfire -reaktiovideo ei ole lähimainkaan ainoa lajissaan. Youtubessa on reaktioita ja analyyseja, mutta Tiktokin puolella yhtye aiheutti suoranaisen sekoamisen. Lorna Shoren ultrabrutaalia meininkiä ja Singerin lailla tikkaavaa basaria hämmästeltiin, Ramosin toismaailmallinen äänihuulten pahoinpitely innoitti lukemattomia meemejä – myös piireissä, joissa metallimusiikkia ei yleisesti kuunneltu. 

Lorna Shoren musiikki itsessään on varsin simppeliä mutta itse asiassa kuitenkin aika nerokasta, vaikkei se perus- Blind Guardian -diggarin mielestä aluksi siltä tuntuisikaan. Aggressiivista? Ehdottomasti. Intensiivistä? Erittäin.

Epäinhimillinen mokellus ja yli-inhimillinen rumpunakutus luovat harhan äärirajusta musiikista, mutta melankoliset ja melodiset kitarat tarjoavat tarpeeksi siimaa kelle tahansa joskus synkkiä päiväkirjaansa rustanneelle ja dimmuborgiriaaniset orkesterisatsit toimivat juustona deathcore-voikkarille. Kun glitchaavat hyperpopit ovat olleet keskittymiskyvyttömälle nuorisolle arkipäivää jo vuosien ajan, Lorna Shoren murtautuminen myös metallikarsinan ulkopuolelle on helppo ymmärtää. 

Media rakastaa ilmiöitä, ja sellainen oli nyt käsillä, pitkästä aikaa metallimusiikin saralla. Yli kymmenvuotiaan newjerseyläisbändin Pain Remains -albumi sai yhtyeen uran parhaat arvosanat. Century Median julkaisema levy löytyy miltei jokaisen metallimedian vuosilistalta ja oli vuonna 2022 se metallialbumi, joka breikkasi myös yleisrocklehdistön listoille. Soundissa sen kutsuttiin olevan ”niin lähellä taidemusiikkia kuin modernin metallin ilmaisu ylipäätään voi”. Aivan tällaiseen revisionismiin en lähde, mutta ymmärrän mitä tässä ajetaan takaa: teknisyydellä briljeeraamista ja täyteen säveltämistä. 

Miten tässä näin kävi? Minä kun luin amerikkalaislehdestä jo vuonna 2019, että deathcore on kuollut. Minulle se on ollut sitä toki jo vuodesta 2013, kun erehdyin katsomaan Tuskassa We Butter the Bread with Butter -yhtyeen keikan. Nyt voisin julistaa vailla tunnontuskia, että Lorna Shoren buukkaus Tuskaan on ensi kesän tärkeimpiä kiinnityksiä. 

Tuska on tuskaillut yleisötyön kanssa. Festivaali on vakiinnuttanut asemansa omassa kohderyhmässään, mutta yleisön alati nouseva keski-ikä lienee aiheuttanut harmaita hiuksia organisaatiossa. Suppilon toisesta päästä pitäisi saada seuraavaa sukupolvea sisään. Viime vuosina se ei vain ole ollut kiinnostunut tippaakaan raskaasta musiikista. 

Lorna Shore ei varmasti ole mikään oikotie onneen, mutta poikkeuksellinen tilaisuus saada joitakin deathcore-nuoria ja jokunen metallimusiikkineitsyt mukaan se on. Lorna Shoreen luon uskoa sen vuoksi, että se nauttii, kuten yltä käy ilmi, myös toimittajien ja ainakin joidenkin möhömahojen arvostusta. Mitä kaikkea se voisikaan poikia, kun nämä kaikki heitetään Tuskassa samaan hornankattilaan. Kuka ties joku nuorista alkaa ymmärtää oikeasti brutaalia musiikkia eli Napalm Deathin Scum-levyä. 

Ilmiöt, hypoteesit ja halu ymmärtää kiehtovat, joten itse olen kuunnellut Lorna Shorea paljon siihen nähden, kuinka vähän siitä lopulta pidän. Levyllinen tätä turboahdettua paahtoa kuormittaa sen verran, että korvienväliä on tullut kalibroitua sateen ropinan tai tuulen ujelluksen kuuntelulla. Niistä tulikin mieleeni Mariia Niskavaaran Elonkehä-lehteen kirjoittamat runolliset virkkeet, joita olen maiskutellut tammikuun pimeinä iltoina: 

”Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä. Hiljaisuus on tila, joka syleilee äänistä pienimpiä.” 

Julkaistu Infernossa 1/2023.

Lisää luettavaa