Kolumni: Frankensteinin hirviö lavalla

Tami Hintikka pohtii potpurien helvetillistä maailmaa. Kolumni on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.

30.11.2016

Olet katsomassa iki-ihanan Carcass-yhtyeen keikkaa ja kuulet tutun, legendaarisen rumpukompin alkavan. Kyllä vain, sehän on hittibiisi ja iskusävelmä Ruptured in Purulence! Oi sitä auvoa, kun pääsee todistamaan livenä tuon Symphonies of Sickness -levyltä tutun ryöpytyksen.

Mutta hetkinen, mitä nyt! Juuri kun ollaan pääsemässä totaaliseen grindaukseen ja hurmioon, kaikki on ohi. Homma muuttuu Heartworkiksi, tuosta vain, ilman varoitusta. Heartwork on hieno biisi, sitä ei kukaan metallimusiikista jotain ymmärtävä voi kieltää. Teko on silti tuomittava, se on väärin. Se ei käy, se ei vaan kerta kaikkiaan käy.

Toiset tuntevat ilmiön nimellä medley, toisille se on potpuri. Yhtä kaikki, se on jälleen iskenyt. Siis se, että kappaleet viipaloidaan, typistetään ja katkotaan kylmästi yhdeksi nipuksi, hyvien biisien vajavaiseksi sekasikiöksi. Ikään kuin bändi ei sanoisi ”nauttikaa tästä”, vaan ”hyväksykää tämä”. Tällainen introjen ja outrojen sotkeminen biiseihin antaa varmaan soittajille jotain, kenties joillekin kuulijoillekin. Minut se jättää kalmanviileäksi.

Omalla kohdallani kenties karuin medleypelleily on ollut Sepulturan (kuvassa) ja Soulflyn heiniä. Vieläkin, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, tuntuu lähes käsittämättömältä, miten Sepulturan heimoveljet muuttuivat muutamassa hassussa vuodessa. Vielä Helsingin Kulttuuritalolla 1992 bändin settilista oli sellaista timanttia, ettei mitään määrää. Vaivaiset neljä vuotta myöhemmin Nummirockissa Korn ja Roots olivat tehneet tehtävänsä, ja johan siellä pompittiin tribaaliperkussioiden rytmissä. Ja eikö vain paikalla soinut Arise–Dead Embryonic Cells -medley.

Kaksi vuosikymmentä eteenpäin, ja Max Cavaleran Soulfly vetää samaista yhdistettyä kaksikkoa!
Avauduin tästä jo taannoisessa, Infernon netistä löytyvästä keikkaraportissani, mutta asiaa täytyy hämmästellä, kummastella ja paheksua vielä erikseen. Niin paljon kuin vanhaa pötkötukkaa ja hänen (ammoisia) tekemisiään arvostankin, hänkään ei saa anteeksiantoa, kun ollaan liikkeellä potpurihommissa.

Vielä Arise–Dead Embryonic Cells -tynkäkaksikkoakin järjenvastaisempaa oli Maxin trubaduuripohjalta rämpyttelemät Policia ja Desperate Cry. Siis aivan luokattoman surkea idea, toteutuksesta puhumattakaan! Siinä meinasi todellakin päästä ”desperate cry”. Biisit eivät tietenkään tulleet kokonaan, onneksi. Kyseinen esitys oli jopa medleymaailman mittakaavassa omalla karsealla tasollaan.

Heitänpä vielä yhden todisteen potpuripainajaisesta. Näin Metallican ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Helsingissä vuonna 1996. Kaikki Larsin ja poikien puuhista jotain ymmärtävät tietävät, että tuo oli Metallican taipaleella musiikillisesti synkkää aikaa. Bändi oli syvällä rotkossa, mikä näkyi myös settilistassa. Kaukana takana olivat thrash-ajat, kaukana edessä Master of Puppets -teemakeikat. Vauhti ei ollut 20 vuotta sitten muotia, ja Metallicakin oli viskannut farkkuliivinsä pois silmistä ja mielestä.

Juu, tulivathan siellä Kill ‘em Allin menopala Whiplash ja puhki soitettu Master of Puppets, Creeping Deathkin soi. Mutta – ja tämä on vakavaa – Fight Fire with Firen kaltaisia rässin täysosumia ei vain missään nimessä eikä olosuhteissa aleta pätkimään, lohkomaan tahi muutenkaan kohtelemaan kaltoin. Näin stadionbändiksi paisunut entinen thrashremmi kuitenkin teki.

Tämän muisteleminen tekee pahaa vieläkin. Millainen pätkähybridi tuo debyytin ja kakkoskiekon biisejä yhdistänyt neronleimaus oli, sitä en onneksi enää muista tarkasti. Tässä tapauksessa aika ei kultaa muistoja, mutta onneksi hieman haalistaa niitä.

Medleyt ovat usein vanhojen, uskollisten fanien kosiskelua hetkinä, kun yhtye on uudistunut ja kehittynyt. Yleensähän tämä on tarkoittanut sitä, että hyvistä bändeistä on tullut paskoja ja ne ovat kääntäneet selkänsä menneisyydelleen. Ja kosiskelunäkökulma on vain yhtyeellä itsellään, medleyt ovat nimittäin oikeasti keskisormenheilautus niille, jotka ovat olleet bändin kelkassa alkumetreiltä asti.

Jos pilkot klassikon ja luulet, että tosifani on tyytyväinen, olet väärässä. Todellisuudessa hyvien kappaleiden paloittelu ja uudelleenkokoaminen synnyttää Frankensteinin hirviö -efektin: hyvässä tarkoituksessa synnytetty irto-osiensa summa päätyy olemaan pieleen mennyt kokeilu, joka aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa.

Mikäli edellä luetellut esimerkit eivät liikauttaneet mitään, kuvittelepa Iron Maiden vetämässä Hallowed Be Thy Namen ihania alkusäveliä ja räväyttämässä seuraavassa hetkessä käyntiin Can I Play with Madnessin.

Niinpä.

Lisää luettavaa