Kolumni: Hiljainen blues

Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä.

Tämä kolumni valmistui lentäessäni New Yorkin ja Tukholman välillä, paluumatkalla Yhdysvalloista kahdesta konferenssista ja yhdeltä akustiselta keikaltani. Reissu oli myös ensivisiittini myyttiseen New Orleansiin, jota olin ahminut etukäteen populaarikulttuurin tuotteista: Easy Rider, Elä ja anna toisten kuolla, Treme, True Detective… Kaupunki täynnä huumaavan aitoa ja esitettyä voodoota, hoodoota, jazzia, bluesia, vaikutteita Ranskasta, Espanjasta, Afrikasta ja suiston syövereistä, jälkiä hurrikaani Katrinasta ja trooppisesta auringosta.

Kaupungin vanha keskusta, French Quarter, on onneksi paljon muutakin kuin karmivan turistinen Bourbon Street tissibaareineen, rihkamakauppoineen ja läikkyneen oluen tahraamine kivetyksineen. Tuo katu on taatusti imaginaarinen kaipuun kohde, josta saavat mielessäni eniten irti epävireisesti hoilaavat Hurriganes-fanit ja ylipainoiset, sekoilevat jenkkilaumat, jotka tarvitsevat vastineen ruotsinlaivoillemme.

Suuntasin sivummalle, rauhallisille ja rappeutuneita parveketaloja täynnä oleville ravintolakaduille, joilta saa hyvää cajun-sapuskaa. Mutta myös musiikin pariin: todellinen meininki löytyy kauempaa Frenchmen Streetiltä, missä upeat bändit soittavat toisiaan suohon niin kadulla kuin klubeilla, lähes yötä päivää. Osa soittajista on rutinoituneita, helvetin taitavia mutta osittain siksi tylsiä. He käyvät läpi maneereita ja vetävät monta settiä viikossa.

Luultavasti moni heistä tietää tien nousevan pystyyn täällä, vertaistensa joukossa. Osa näistä tyypeistä olisi Suomessa heti isoja tähtiä, ainakin New Orleans Swamp Donkeysin karismaattinen laulaja-trumpetisti James Williams, joka siirtyi tajuttoman biisin tupakka ja trumpetti kädessään laulettuaan lavan takaosaan soittamaan tuubaa antaen tilaa banjon ja klarinetin kamppailulle.

Täällä jopa Tremen nostama Kermit Ruffins vetää taksimatkan takana joka tiistaista jamiaan Bullet’s Sport Barissa. Eikä välttämättä kaipaa muuta. Kaupunki on nimittäin todellinen musiikin syntykoti ja edelleen perinteisyydessäänkin vireä.

Yksi ainoa metalliklubi ei muuta sitä tosiasiaa, että täällä tehdään myös laadukasta raskasta musiikkia, varsinkin rämeeltä haisevaa sludgea. Eyehategod livahti huvittavasti Suomeen reissuni aikana. Saint Vitus -kitaristi Dave Chandlerin talolle kävi kuulemma Katrinan kynsissä kehnosti, kellarin tulvaveteen upposi muun muassa vanhoja kelanauhoja. Onneksi saamme nauttia hänen seurastaan Suomessa jälleen kesäkuussa, vieläpä itsensä Scott Reagersin kanssa.

Musiikin hälinää ja voimaa vaikuttavampi kokemus oli kuitenkin Congo Squaren hiljaisuus. Aukio valtaa yhden osan laajempaa Louis Armstrongille omistettua puistoa, jossa sijaitsee myös gospellegenda Mahalia Jacksonille omistettu esiintymisareena ja Louisianan vanhin vapaamuuraritemppeli, Perseverance No. 4, jossa sittemmin esiintyivät myös mustat jazzmuusikot.

Aukio on mielestäni kaupungin todellinen, hiukan salattu sydän. Ehkä se on siksi saanut jäädä rauhaan matkamuistokojuilta ja hälinältä. Jo ennen eurooppalaisten tuloa houmas-intiaanit käyttivät paikkaa sadonkorjuuriitteihinsä. 1600–1800-luvuilla Beninistä laivatut mustat orjat ja heidän jälkeläisensä kokoontuivat sinne laulamaan ja tanssimaan keskenään. Siten se on todellinen rituaalien kyllästämä afroamerikkalaisen musiikin kehto, bluesin kautta myös heavymusiikin syntykoti, perinteissään, tuskan jäljissään ja yhtään mistään mitään ymmärtävien kunnioittamassa hiljaisessa voimassaan yksi ilman muuta vaikuttavimmista paikoista, joissa olen vieraillut.

Ajauduin aukiolle lähes puolivahingossa yritettyäni ensin turhaan sisään Saint Louis No. 1 -hautausmaalle. Peter Fonda ja Dennis Hopper kiipesivät tuohon luiden puutarhaan salaa muurin yli kuvaamaan Easy Riderin taiteellista ja ahdistunutta lsd-trippiä. Itse palasin erittäin coolin voodoo-oppaan NU’Awlons Natescottin kanssa seuraavana päivänä koputtamaan kuningatar Marie Laveaun haudan ovea ja ihmettelemään Nicolas Cagen itselleen valmisteleman pyramidihaudan absurdismia.

Mutta tuona ensimmäisenä päivänä, hautuumaan vartijoiden torjumana, ajauduin Congo Squarelle istumaan. Mietin pitkään tuota poikkeuksellista hiljaisuutta ja rauhaa, joka kunnioitti sieltä yhä ympäri maailmaa kaikuvien äänien historiaa. Paikka generoi jotenkin itsestään selvällä tavalla oman pyhyytensä. Joskus hiljaisuus synnyttää ja pitää yllä yhä uusia kerroksia helvetillistä meteliä.

Kolumni julkaistu Infernossa 4/2015.