Kolumnistina Kimi Kärki: Rocksukupolven kuolema

Kolumni on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.

”Jumala on kuollut. Meidän täytyy nyt alkaa miettiä, millaisen maailman jätämme Keith Richardsille.

Vitsi on vanha, mutta Lemmy Kilmisterin ja David Bowien kuoltua se alkaa tuntua aavemaisella tavalla relevantilta. Huumeinen, tuplapaahdettua pemmikaania muistuttava vierivä kivi on nyt elänyt kauemmin kuin kaksi muuta selkeästi tuhoutumattomiksi ajateltua ikonista muusikkoa. Keef on jäämässä pikkuhiljaa yksittäistapaukseksi.

Jumala ja Starman ovat nyt menneet lyhyen ajan sisällä, tätä kirjoitettaessa menehtyivät Jimmy Bain ja Paul Kantner, noin vuoden sisällä esimerkiksi Glenn Frey, Natalie Cole, Chris Squire, Ben E. King, B.B. King, Stevie Wright, Scott Weiland, Cynthia Robinson, P.F. Sloan, Allen Toussaint, Cory Wells, Tom Doyle, Phil Woods, Gary Richrath, Cilla Black, Lynn Anderson, Percy Sledge, John Renbourn, A.J. Pero, Andy Fraser, Mike Porcaro, Daevid Allen, Jimmy Greenspoon, Lew Soloff, Sam Andrew, Danny McCulloch, Dallas Taylor ja Tim Drummond.

Suurta osaa tästä porukasta yhdistää kuuluminen suuriin ikäluokkiin ja niin sanottuun rocksukupolveen. Viikatteen tahti tulee luonnollisesti kiihtymään ajan kuluessa; tämän jälkeen meille jäävät muistot, taltioinnit, tribuuttiyhtyeet ja retroilevat uudet orkesterit.

Elämme jo nyt jatkuvan kierrättämisen maailmassa, jossa rockin karttuva kulttuuriperintö myydään meille alati uusina kombinaatioina ja teknologisina formaatteina. Tässä suhteessa David Bowien poistuminen keskuudestamme on paljastumassa monella tapaa mestariteokseksi. Lazarus-kappaleen video oli ikään kuin syöpään sairastuneen mestarin viimeinen tervehdys, unohtumaton ja arvoituksellinen vetäytyminen tästä maailmasta:

Look up here, I’m in heaven
I’ve got scars that can’t be seen
I’ve got drama, can’t be stolen
Everybody knows me now

Videon ja osin koko Blackstar-albumin voi tulkita olevan Bowien julkisen elämän ja sairastumisen kontemplointia. Hän kirjoittaa videolla kuin viimeistä päivää, tajuten aikansa rajallisuuden. Lazarus viittaa niin Bowien musikaaliprojektiin New Yorkissa kuin mahdollisesti häntä jo 1980-luvulla kiinnostaneeseen näyttävään popkuolemaan, tai ainakin täydelliseen poistumiseen julkisuudesta. Bowie halusi lähteä näyttävästi, tavalla tai toisella.

Mutta miksi Lasarus? Tämä raamatullinen henkilö on tunnetun Jeesus-myytin mukaisesti herätetty henkiin jumalallisen voiman avulla. Ehkä tämä on Bowien viimeinen peli faniensa kanssa, flirttailu ajatuksella kuoleman huijaamisesta. Aivan kuin Elvis, Bowie ”elää”.

Videolla kaappiin takaperin vetäytyvä popkolossi ei näytä aidosti mytologisena hahmona lopettavan kuolemaansa, vaan on tuoreen levyn ohella ehtinyt työstää niin sen seuraajaa kuin jonkinlaista arkistoista eri vuosikymmeniltä kaivettua retrospektiiviäkin. Mikäli nämä projektit näkevät päivänvalon, Bowie pysyy vielä pitkään relevanttina myös uusien julkaisujen osalta. Tässä mielessä hän seurannee Johnny Cashin jalanjäljissä, jonka American Recordings -sarja jatkui vielä pitkään neljännen, viimeisen Cashin eläessä julkaistun levyn jälkeen. Ehkä Bowien eri alter egot, kuten Major Tom, Ziggy Stardust, Aladdin Sane ja The Thin White Duke, herätetään nekin vielä kuolleista erilaisina erikoisjulkaisuina.

Kyseessä on siis amerikkalaisen unelman mukainen kaupallinen ylösnousemus, kuolleen tähden tarjoileminen faneille yhä uusina tuotteina. Kuolleesta tähdestä tulee sakraali hahmo reliikkeineen, jos hän ei ollut sitä jo eläessään.

Hevin maailmassa tähden ei sinänsä tarvitse kuolla. Metalli­alakulttuurit näyttäytyvät yhtyeiden yleensä mustaa väriä ja voimallista symboliikkaa hyödyntävän visuaalisuuden kautta, ja yhtyeisiin muodostetaan helposti keräilijäsuhteita. Mutta todellinen fanisuhde perustuu edelleen suurelta osin livekokemukseen. Siksi onkin kiinnostava nähdä, mitä tapahtuu rocksukupolven kuoltua.

Itse näin Jumalan luomistyössään Tampereen Tullikamarilla joskus ihan 2000-luvun alussa. Kyseessä oli ankara keikka, toinen korva soi vielä kolme päivää myöhemmin. Tajusin vasta silloin alkaa pelätä fysiikkani puolesta, maistoin kuolevaisuutta. Kiitos siis, oi Pyhä ja ainutkertainen Lemmy, tuosta äärimmäisestä livekokemuksesta.

Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä.