”Metalli tarvitsee suljettuja mieliä.”
Tämä lähtökohtaisesti vastenmielinen slogan kumpusi jostain yön pimeydestä mieleeni ja palautti minut noin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Se on peräisin erään keskienglantilaisen heavy metal -yhtyeen surullisenkuuluisalta kitaristilta ja taisi jossain vaiheessa olla hänen omistamansa levy-yhtiön messulaudan mottokin.
Entisestä anarkopunkkarista oli tullut totalitaristi. Mies on pitänyt ja kenties pitää edelleenkin internetissä pientä hovia, joka sai kuunnella edellä siteeratun kaltaisia kultaisia elämänohjeita. Joukossa oli ainakin tuolloin nuoria hevidiggareita ja aloittelevia tai muuten levy-yhtiöiden huomiota toistaiseksi välttäneitä bändejä. Aina välillä joku sai tarpeekseen ja väitti hiukan vastaan, mistä seurasi lähes poikkeuksetta nopeasti pahentunut näppäimistösota ja ryhmästä poistaminen.
Toinen tapa ansaita vihaa päälleen oli joko saada kohtuullinen levytyssopimus tai esimerkiksi positiivista huomiota median taholta. Sehän ei ollut undergroundia. Eikä varsinkaan pysymistä tuossa yhden metallikekkosen valtapiirissä. Oma silloinen yhtyeeni Reverend Bizarre päätyi kyseisessä yhteisössä pienen pilkan ja jopa inhon kohteeksi viimeistään toisen levyn aikoihin, kun Spikefarm ja sen taustalla ollut Universal Musicin markkinointi- ja levityskoneisto nostivat yhtyeen näkyvyyden hetkeksi valtavirtametallin piiriin.
Viime joulukuussa kävin Oslossa pohjoismaisessa populaarimusiikin tutkijoiden konferenssissa. Samalla käytin tilaisuutta hyväkseni ja nousin ylös Holmenkollenille ihmettelemään sumun keskellä leijunutta kappelia. Se ei ole varsinaisesti tarkka kopio alkuperäisestä 1903 rakennetusta, joka tuhopoltettiin vuonna 1992, mutta noudattaa samaa norjalaisten puusta valmistettujen ”sauvakirkkojen” perinnettä. Vaikka en olekaan kristitty, mietin rakennuksen hivelevän upeaa arkkitehtuuria ja kulttuurihistoriallista arvoa. Näissä puukirkoissa on pohjoismaista jylhyyttä ja jopa pseudopakanallista lumoa.
Vanhat sauvakirkot olivat helppo kohde. Käsittääkseni tännekin herrat äärimetallistit Vikernes, Aarseth ja Eithun pääsivät rauhassa kenenkään häiritsemättä sisälle ja kappeli paloi nopeasti maan tasalle. Provokaatio kirkon institutionaalista valtaa kohtaan on varmasti ollut sinänsä erityisen toimiva, mutta silti pidän tällaista toimintaa idioottimaisena ja rinnastan sen esimerkiksi ISIS-järjestön toimintaan Mosulissa, Tikritissä, Palmyrassa ja muualla Irakissa sekä Syyriassa.
Jos ideologian haluaa syrjäyttää toisella, oli kyse sitten islamin eri tulkinnoista tai kristillisen toiminnan jyräämisestä joko satanistisin tai Ásatru-uskomuksellison perustein, ollaan helposti johdateltavissa kyseenalaisiin toimiin. Itselleni kyse on kulttuuriperinnön ja aatehistoriallisesti merkittävien paikkojen suojelemisen tärkeydestä, ideologiasta riippumatta. Holmenkollenin kappelia mietin juuri tästä näkökulmasta.
Tein myös patikkaretken toiselle puolelle Osloa, Schweingaards-kadulle. Helvete-levyliike oli Øystein ”Eyronymous” Aarsethin piirin keskipiste. Kirjaimellisesti maan alla, kellarissa, kokoontunut porukka oli ilman muuta johtajansa hyppysissä ja johdateltavissa. Tällaiseen ideologiseen totalitarismiin kohdistuva ihailu jaksaa hämmästyttää minua Mayhemin, Burzumin ja Emperorin hetkittäin ylevänupeaan musiikkiin kajoamatta.
Murhaajat ja tuhopolttajat, Aarsethin tapauksessa toki myös murhatut, jaksavat tietenkin herättää kiinnostusta äärimmäisyydellään ja kulttuurin pimeällä kynnyksellä olemisellaan. Kuoleman ja tuhon kuvastot vetävät meitä puoleensa. Suurin osa tuntemistani metallin kuulijoista on itse asiassa kaikkein lunkeinta ja varsin suvaitsevaista porukkaa; heille historia on kiehtova ja elämyksiä antava juttu. Historian kieltäminen sen eri muodoissa, tai vain yhden historiantulkinnan suosiminen muiden ylitse ja muita kätkien, on mielestäni todellinen itsepetoksen tie, oli kysymys sitten anarkopunkkarista, skinistä tai mujahhedinista.
Suomessakin eletään taas kerran vaikeita aikoja, mikä johtaa niin kärjistyksiin kuin pyrkimyksiin mustamaalata omia inhokkeja. Sivistysvaltion ajatukseen kuuluu ajatus toisten näkemysten kuuntelemisesta ja yhteisen ratkaisun löytämisestä. Nyt siihen on Suomessa taas vähemmän halua, oli kyseessä talous tai humanitaarisen kriisin hoito. Populistit ja fanaatikot etsivät tilaisuutta. Suomessa oli alle sata vuotta sitten sisällissota. Vielä vähemmän on aikaa totalitarististen liikkeiden noususta polttamaan Eurooppaa poroksi. Nyt sitä estämään rakennettu eurooppalainen yhteisöllisyys on murenemassa, erilaisuutta ei enää nähdä voimavarana.
Jokainen meistä voi katsoa peiliin. Metalli(ala)kulttuurimme tarvitsee nyt näkemystä, säkenöivää älyä ja avointa mieltä.
Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä.