Finnkinon saliin omien eväiden vieminen alkaa olla kapinallisimpia asioita, joita näillä vuosirenkailla vaivautuu tekemään. Jyrsin perinteisen suklaapatukan kelvotonta uutuusmakua, kun valkokankaalla pilvenpiirtäjät vaikuttivat ääretöntä taivasta vasten loputtomilta. Tunnelman unenomaista toismaailmallisuutta korosti Philip Glassin tyylille kunniaa tekevä, kehää kulkeva analogisyntetisaattorisävellys. Tajuttuani kappaleen olevan Robert Aiki Aubrey Lowen The Sweet vaivuin nostalgisiin aatoksiin.
Lowe otti yhteyttä kesän taittuessa syksyksi kymmenen vuotta sitten. Hän oli täällä päin tekemässä A Spell to Ward Off the Darkness -elokuvaa, jota kuvattiin Hyrynsalmen lisäksi Norjassa ja Virossa. Lowella oli lokaatioiden vaihtuessa pari välipäivää Helsingissä ja modulaarinen syntetisaattori matkalaukussaan. Suhteiden ja ystävien avulla saimme järjestettyä vuorokauden varoitusajalla hänelle keikan Vaasankadun siihen maailmanaikaan erinomaiseen Molotow-baariin. Kapakka täyttyi muutamista kymmenistä uteliaista korvapareista, jotka saivat kokea huumaavan transsidrone-esityksen. Jos intiimi show oli väkevä yleisölle, se oli sitä myös artistille. Muistan kuinka Lowella kesti hyvän tovin palata kalliolaiseen keskiviikkoiltaan sieltä kosmoksesta, jonne hän itsensä syntetisoijillaan soitti.
Nyt noita samoja elementtejä kuulee Nia DaCostan ohjaamassa Candymanin jatko-osassa, johon Lowe on säveltänyt musiikin.
Alkuperäinen Candyman on ensimmäisiä kauhu- ja slasher-elokuvia, joita olen nähnyt. Tony Toddin esittämä hahmo, ja etenkin rajan takaa tuleva puheäänensä, teki varhaisteiniin lähtemättömän vaikutuksen. Philip Glassin luoma pahaa enteilevä jännite oli miltei liikaa. Minun on mahdotonta arvioida, kuinka paljon parempi ensimmäinen Candyman on kuin jatko-osansa, jos edes on. Niin voimakas ja todennäköisesti vääristävä on subjektiivisen kokemuksen voima.
Sama pätee musiikkiin, kenties vielä vahvemmin. Voimme tehdä pienen testin: Mieti muutama kaikkien aikojen suosikkibiisisi. Tarkista sitten, minkä ikäinen olet ollut, kun olet kuullut nuo kappaleet. Tutkimusten mukaan 13–16-vuotias.
Tutkimustuloksen tueksi sosiaalisen median aitiopaikoilta sai seurata, kuinka äärimetalliin viehtyneet tutut verkostoineen jakoivat nuoruusmuistojaan. Yle Areenasta löytyvä neliosainen dokumentti Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia kirvoitti lukuisia somekeskusteluja. Niissä vatvottiin sarjan ansioita ja puutteita, mutta ennen kaikkea veresteltiin omaa ensikosketusta synkkään taiteenlajiin sekä niitä biisejä, levyjä ja artisteja, jotka kullekin edustivat black metalia puhtaimmillaan. Noin nelikymppisillä kappaleet ajoittuivat 1990-luvun alkupuolikkaalle… siis juurikin 13–16 vuoden ikään.
Huomionarvoista dokumentissa on haastateltavien nostalginen suhtautuminen kaoottisilta vaikuttaneisiin 1990-luvun alun vuosiin ja tapahtumiin. Ikä on tuonut kypsempää perspektiiviä, aika on varmasti kullannut muistoja. Vaikka vuodet ovat hioneet särmiä, miehet suhtautuvat nuorina luomaansa taiteeseen haudanvakavasti, syystäkin. Soittoteknisiä ja soundipoliittisia asioita demystifioidaan, ja toisin kuin voisi luulla, se vain lisää arvostusta noita teoksia kohtaan.
Dokumentti myös korosti sitä hieman koomista ulottuvuutta black metalissa, joka vangitsee sen visusti nostalgiseksi genreksi. Vaikka periaatteessa ollaan niin perkeleen individualistia, on pakko vaalia 30 vuotta sitten laadittuja aitousihanteita ollakseen osa liikehdintää. Tällaista luupäisyyttä on melkeinpä pakko arvostaa, mutta silti olen löytänyt viime vuosina mielekkäämpää kuunneltavaa black-johdannaisesta musiikista, jota ”ei saa” kutsua black metaliksi.
Noh, eipä itsellänikään ole aikomusta uhmata nostalgian painolastia esimerkiksi katsomalla vuoden 1992 Candyman vuonna 2021. Candymanin ikoninen repliikki sopii kuitenkin loppukaneetiksi myös black metaliin:
”I am the writing on the wall, the whisper in the classroom. Without these things I am nothing.”
Jukka Hätinen
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja.