Viha ja katkeruus ovat energiaa, joka voi ruokkia työtä, toteaa Aki Cederberg päätoimittamansa Porvoon kipinä -lehden esikoisnumeron kalkkiviivoilla. Ansiokas lukupaketti on täynnä mielenkiintoista sisältöä, mutta tuota dialogista irrotettua virkettä jäin kontemploimaan. Cederberg ylenkatsoo varsin avoimesti monia moderneiksi luokittelemiaan liikehdintöjä ja yhteiskunnan ilmentymiä, muttei vaikuta vihan ajamalta. En toki tunne miestä muuten kuin kirjallisen tuotantonsa kautta.
Olisinkin mieluusti kuullut Cederbergiltä esimerkkejä vihasta työtä ruokkivana energiana. Näkeekö hän sen rakentavana vaiko tuhoavana? Onko siitä apua liukuhihnalla vai ainoastaan hirmutekoja juoniessa? Toimiiko se vain rakettibensiininä äkkipikaisuuksille vai voisiko se olla löpöä tasaisentappavalle puurtamiselle?
Etenkin tämän päivän populaarikulttuurissa viha on valuuttaa. Joka ikinen vihainen reaktio vahvistaa vihan kohteena olevan lähettämää signaalia. Jos ilmaiset sosiaalisessa mediassa vihasi Limp Bizkitin uutta albumia kohtaan, se on miltei verrannollista sille, että jakaisit kadulla nipun kyseistä julkaisua mainostavia lentolehtisiä. Ensimmäinen vastaantulija nyökyttelee sanomaasi mukaillen, toinen asettuu puolustuskannalle ja kolmas saapuu paikalle silkkaa uteliaisuuttaan.
Yllä viitatulla Still Sucks -albumillaan Limp Bizkit tekee vihasta performanssin, joka veltostuu kädessä. Yhtye asettuu Fred Durstin johdolla naureskelemaan itseironisesti vihaajiensa kanssa, jolloin viha menettää teränsä. Kastroitu viha saa jo ajatuksen tasolla suunnattoman vihaiseksi!
Rap-musiikissa vihaajien lukumäärällä on mitattu arvostusta. Et ole juuri mitään, ellei liikkeitäsi analysoi pataljoonallinen vihaajia. Vihaajat motivoivat pysyttelemään varpaisillaan ja asettamaan tekemisissään riman korkealle. Hiphop-kulttuurin kontekstissa vihaajiin yhdistetään vahvasti myös katkeruus ja kateus: katujen maailman ja pintaliidon leikkauspiste ei ole ongelmaton. Kysykää vaikkapa vihaaja-termiä levyillään auki selittäneeltä The Notorious B.I.G:ltä. Räpin saralla tällä on toki pyritty myös neutralisoimaan kritiikkiä: perustellutkin poikkipuoliset sanat kuitataan kateellisten panetteluksi.
Metallimusiikissa viha on toiminut kokoavana voimana. Jaettu vihan subjekti on esimerkiksi yhdistänyt samanmielisiä taiteellisiin merkkitekoihin ja touhutessa on saattanut loimuta joku kirkkokin. Mutta kuinka paljon vihaa on rationaalista saati uskottavaa kohdistaa instituutioon, jonka mahti on enää vain kalpeneva varjo muutamien vuosikymmenten takaisesta? Tähtäimen vaihtaminen islamiin on kutkuttanut monia, muttei se rehellisyyden nimissä ole arkisella tasolla näillä leveyspiireillä kovin samastuttavaa.
Omia vihan tunteita on mielekästä pysähtyä tarkastelemaan. Viha voi olla puolustusmekanismi tuntematonta kohtaan. Tällöin rohkeus ja uteliaisuus opettavat enemmän. Jos viha on opittua, siitä eroon kasvaminen voi olla hedelmällistä. Jostain omaksutun vihan alta löytyvät oma identiteetti ja ikiomat vihan versot. Kun vihalle löytyy perusteita eikä se luhistu korttitalon lailla ensimmäiseen vasta-argumenttiin, vihaa koko sydämesi kyllyydestä. Syleile vihaa ja inspiroidu siitä. Etsi taidetta, joka värähtelee vihasi taajuudella ja nautiskele toiseksi voimakkaimmasta tunteesta. Vihan ja inhimillisyyden vinkkelistä mikään ei ole niin kamalaa kuin kyynistyminen.
Jukka Hätinen
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä.