Kolumni: Ylös sohvalta ja keikoille!

Kirjoittaja on periksiantamaton livemusiikin harrastaja, jolle mikään määrä keikkoja ei ole tarpeeksi.

Behemoth The Circuksessa.
Kuva: Mikko Pylkkö

Olen aina käynyt keikoilla tiheään tahtiin, mutta kuluvan vuoden aikana olen avannut tässä kirjassa täysin uuden sivun. Kaikki alkoi huhtikuussa, kun sain idean lähteä katsomaan samaa bändiä viidelle keikalle – viitenä peräkkäisenä päivänä, ympäri Suomea. Tuo viikko oli yksi parhaita, joita olen 23 elinvuoteni aikana kokenut, monessa mielessä todella silmiä avaava kokemus.

Kyse ei ollut pelkästään mahtavista keikkakokemuksista, vaan ennen kaikkea siitä, että tein sitä, mitä rakastan eniten tässä maailmassa. Päätin, että lähden jatkossa joka ikiselle keikalle, joka kiinnostaa edes hieman.

No, tuosta päivästä tähän hetkeen olen nähnyt 51 yksittäistä vetoa. Se tavoite meni niin sanotusti nappiin.

Jos mietin koko elämäni hienoimpia hetkiä, niistä jokainen liittyy jotenkin keikkoihin. Livemusiikki on mielestäni parasta, mitä maapallolla vietettävän ajan puitteissa voi kokea, mutta myös sen sivutuotteet ovat varsin mukavia. Kaikki läheisimmät ystäväni ovat tulleet aikoinaan vastaan tämän harrastuksen parissa. Olen myös tavannut tapahtumien yhteydessä lukuisia upeita muusikoita – joko suunnitellusti tai silkalla moukan tuurilla. Enpä olisi niitäkään hetkiä kokenut, jos olisin jäänyt kotiin makaamaan.

Mikä keikoilla käymisessä sitten on niin hienoa? Vaikka aihe on vähintään läheinen, en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Se täytyy kokea itse. Etenkin jonottaessa on koettu usein väsymystä, palelemista, ruumiinosien kiputiloja, nälkää, janoa ja epätoivoa. Mutta kun intronauha viimein kajahtaa ilmoille, se kaikki unohtuu silmänräpäyksessä. Keikan mittaisen hetken ajan millään muulla kuin sillä, mitä siinä parin metrin päässä tapahtuu, ei ole mitään merkitystä.

En ole koskaan kokeillut mitään huumetta, enkä myöskään suunnittele tekeväni niin. Uskallan silti väittää, että se, mitä keikalla voi kokea, on parempaa kuin mikään kama, mitä sisuksiinsa voi vetää. Se on Anthraxin kuolemattomin sanoin ”state of mind, euphoria”.

En ole ikinä joutunut katumaan yhdellekään keikalle menemistä, mutta moni missattu tapaus harmittaa aivan julmetusti. Pahin keissi liittyy Sonisphere-festariin vuonna 2010. Porissa oli tarkoitus nähdä muiden hienojen aktien ohella Heaven & Hell, etunenässä muuan Ronnie James Dio. En kuitenkaan ehtinyt koskaan todistaa tuota legendaarista laulajaa elävänä lavalla, mikä on yksi harvoja asioita, joita oikeasti kadun.

Judas Priestin ja Iron Maidenin kaltaisten nimien ura on jo vahvasti ehtoon puolella. Koskaan ei voi tietää, mikä kiertue jää viimeiseksi. Totuus on ruma: kaikki nämä muusikot tulevat potkaisemaan tyhjää minun elinaikanani. Pioneerit alkavat olla siinä iässä, ettei ikävien uutisten kuuleminen juuri yllätä.

Suosikkibändini Maidenin olen nähnyt 19 kertaa. Hurjasta livekunnostaan huolimatta yhtye ei varmaan vedä enää yhtä hienosti kuin 20–30 vuotta sitten. En tiedä, minulla ei ole tätä vertailukohtaa. Tiedän vain sen, että bändin keikat ovat aivan jumalattoman hyviä. Ja sen, että kaikesta huolimatta jopa Steve Harris on lopulta vain tavallinen kuolevainen.

Ketä jää jäljelle, kun legendat pistävät pillit pussiin aivan lopullisesti? Kenestä tulee seuraava Iron Maiden? Montako sellaista bändiä on ylipäänsä olemassa, jota haluan mennä katsomaan, kun vuosi on 2035? On mahdoton sanoa, millaisia konsertteja edes kymmenen vuoden päästä koetaan. Uusia mahdollisuuksia lavashow’n suhteen kehittyy jatkuvasti, ja hologrammien kaltaiset ilmiöt ovat valitettavasti jo tätä päivää.

Niin kauan, kun lavalla seisoo ilmieläviä ihmisiä, jotka todella soittavat instrumenttejaan itse, haluan kokea sen. Se ei välttämättä ole itsestäänselvyys tulevaisuudessa, joten on elettävä tässä ja nyt. Niin kliseistä kuin se onkin.

Pääsylippujen ostaminen on yksilön ainoa keino edesauttaa sitä, että keikkatoiminta voi jatkua. Livemusiikki on yksi niistä asioista, joiden en soisi katoavan maailmasta koskaan. Ja jos bändi on lavalla aivan saatanan hyvä, miksei sitä menisi katsomaan useammankin kerran?

Palatakseni vielä hankkeeni aloittaneeseen bändiin, alkuperäinen suunnitelmani oli mennä todellakin vain yhdelle keikalle kotikaupungissani. Tätä tekstiä kirjoittaessani on elokuu, ja olen nähnyt bändin nyt 15 kertaa… tänä vuonna. Miksi? Koska voin ja haluan tehdä niin. Suosittelen jotain vastaavaa todella lämpimästi, aivan jokaiselle. Lähde edes sille yhdelle itseäsi kiinnostavalle keikalle. Menetettävää ei juuri ole, mutta kokemus antaa aivan helvetisti.

Julkaistu Infernossa 8/2019.