”Kun en ole Suomessa, pidän itseäni ehdottomasti suomalaisena” – haastattelussa Amon Amarthin Olavi Mikkonen

Amon Amarth on kivunnut tasaisen varmasti kohti maailman metallieliittiä, eikä notkahdusta ole luvassa tuoreen Berserker-albumin aikakaudellakaan. Jos kitaristi Olavi Mikkosta on uskominen, reilusti tuoreita tuulia tarjoava uutuus saattaa olla jopa kovatasoisempi kuin reilun kymmenen vuoden takainen Twilight of the Thunder God -klassikko.

Eletään 1990-luvun alkupuolta. Ruotsalainen, eritoten tukholmalainen, death metal on noussut melkoiseksi ilmiöksi raskaan musiikin (ala)maailmassa. Entombed, Dismember, Necrophobic, Unleashed ja lukuisat vähemmän tunnetut yhtyeet muodostavat aktiivisen skenen, jonka vaikutusta planeetanlaajuisiin kuolometalliympyröihin on mahdotonta yliarvioida.

Myös Tukholman ympäristössä alkaa tapahtua. Tämän päivän tietämyksellä tarkasteltuna oleellisin undergroundviritelmä saa alkunsa noin 30 kilometrin päässä Tukholman ytimestä sijaitsevan Tumban keskustaajamassa, kun viisi kaverusta – laulaja Johan Hegg, kitaristit Olavi Mikkonen ja Anders Hansson, basisti Ted Lundström ja rumpali Niko Kaukinen – päättävät lyödä metallintäyteiset päänsä yhteen. J. R. R. Tolkienin kuuluisasta tarumaailmasta nimensä poiminut Amon Amarth on saanut alkunsa.

– Sen aikakauden tukholmalaisessa metalliskenessä tuntui olevan varsin hyvä yhteishenki. Jos joku nahkatakkinen pitkätukka ilmoitti perustaneensa bändin, useimmat samanmieliset pyrkivät auttamaan uutta tulokasta parhaansa mukaan. Jutustelu eteni usein tähän tyyliin: ”Olemme järjestämässä keikkaa, haluaisitteko tulla soittamaan”, Olavi Mikkonen aloittaa.

– Mutta kuten aina, poikkeus vahvisti säännön tälläkin kerralla. Meistä vaikutti alusta asti siltä, etteivät pääkaupunkilaiset hyväksy Amon Amarthia sisäpiiriinsä. Se tuntui jossain määrin oudolta, sillä meillä ei ollut ketään vastaan yhtään mitään. Päinvastoin, mehän rakastimme Entombedia ja muita lähiseudun ryhmiä. Toisaalta halusimme tehdä alusta asti täysin omaa juttuamme, joten yksinäisen suden status oli ihan okei.

Myöskään eräs Thomas ”Quorthon” Forsberg ei tainnut kuulua ”tukholmalaisen death metalin sisäpiiriin”…

– Niinpä niin! Olin nuori kaveri, mutta muistan silti melko hyvin, kun Bathoryn maine alkoi nousta Tukholman seudulla. Kaksi ensimmäistä levyä eivät osuneet makuhermojeni ytimeen, mutta Under the Sign of the Black Mark [1987] oli jo paljon kiinnostavampi tapaus – seuraavana vuonna ilmestyneestä Blood Fire Deathistä puhumattakaan.

Ensi keväänä kolmikymppisiään juhlii Hammerheart.

– Se on minulle Bathoryn kovin levy, vaikka Twilight of the Gods [1991] pääseekin erittäin lähelle. Lensin perseelleni ihastuksesta saman tien, kun kuulin Hammerheartin ensimmäisen kerran. Musiikillisesti Amon Amarthin painavimpia esikuvia ovat Iron Maiden, Judas Priest, Slayer ja Death, mutta tekstien puolella Bathoryn viikinkikauden vaikutusta on mahdotonta väheksyä. Jotkin yhtyeet tuntuvat kategorisesti kieltävän ilmiselvätkin esikuvat, mutta me emme todellakaan yritä peitellä Bathoryn vaikutusta.

Pysytään edelleen 1990-luvun alkuvuosissa ja Amon Amarthin altavastaajan asemassa Suur-Tukholman alueella. Mistä luulet muiden yhtyeiden miinusmerkkisen asenteen johtuneen?

– Hyvä kysymys, johon on vaikea vastata! No, minullahan oli aikaisemmin metallibändi Scum, jossa vaikutti myös muita ruotsinsuomalaisia. Ehkäpä syntyperäiset ruotsalaiset eivät sulattaneet finnjävelien bändiä, mikä saattoi heijastua sitten Amon Amarthin alkuaikoihinkin, Mikkonen hymähtää.

– Suurempi syy saattoi olla se, ettemme olleet paljasjalkaisia tukholmalaisia. Muistan joidenkin tyyppien tuhahdelleen ”Amon Amarthin maalaistyyppien juoksevan death metal -trendin perässä”. Aika huvittava ajatus näin jälkikäteen!

Amon Amarth on saanut myöhempinä vuosina kostonsa – vieläpä moninkertaisesti.

– Törmään silloin tällöin death metal -skenen vanhoihin partoihin, ja jutustelu on hyvin usein samankaltaista. Nämä kaverit vakuuttavat olevansa älyttömän iloisia menestyksestämme, mutta samaan hengenvetoon he muistavat aina mainita, etteivät ole koskaan kuunnelleet levyjämme.

Kohti isojen poikien liigaa

Kun Mikkonen saa tehtäväkseen paikantaa Amon Amarthin hurjan nousukiidon alkupisteen, vastaus tulee kuin sen kuuluisan apteekin hyllyltä.

– Versus the World -albumin [2002] merkitystä ei voi mitenkään väheksyä. Niihin aikoihin hyviä asioita alkoi tapahtua kiihtyvään tahtiin. Sillä albumilla hidastimme kappaleiden tempoja, ainakin jonkin verran, ja Death in Firen kaltaiset biisit alkoivat maistua yhä isommille fanijoukoille. Samaan aikaan Pohjois-Amerikan markkinoiden ovet aukesivat ensimmäisen kerran edessämme.

– Versus the World oli jo neljäs pitkäsoittomme, mutta tavallaan se oli ensimmäinen, jonka teimme… vakavissamme. ”Levyjä on hirveän kiva julkaista, mutta ei kai tästä bändistä mitään isompaa tule” -meininki vaihtui huomattavasti totisemmaksi tekemiseksi – hyvällä tavalla. Jos varhainen uramme oli jonkinlaista epämääräistä hakuammuntaa, niin Versus the World synnytti Amon Amarth 1.0:n – tai päinvastoin.

Myöhemmin Amon Amarth sai huomata säälimättömän työnteon kannattaneen. Palkinto saapui albumin muodossa: syyskuussa 2008 ilmestynyt Twilight of the Thunder God paljastui oitis modernin melodisen death metalin merkkiteokseksi.

– Asiat vain loksahtivat kohdilleen, ja Amon Amarth 2.0 oli syntynyt, Mikkonen naurahtaa.

– Tuottaja Jens Bogren oli tullut tutuksi edellisen With Oden on Our Side -levyn valmistelemisen aikoihin, ja tässä kohtaa yhteistyömme puhkesi todelliseen kukkaan. Jos puntaroin mielessäni vanhempia julkaisujamme, niin Twilight on ehdottomasti suosikkini. Onneksi myös yleisö huomasi levyn ansiot ja aloimme nousta kohti todella isojen poikien liigaa. Oma muusikonurani oli kestänyt tässä vaiheessa yli kaksikymmentä vuotta ja saavuttamamme suosio tuntui sanoinkuvaamattoman hienolta. 

Saman vuoden lopulla Amon Amarth pääsi Euroopan-kiertueelle, jonka Mikkonen muistaa edelleen kuin eilisen päivän.

– Meidät poimittiin mukaan The Unholy Alliance -rundille, jonka päänimenä soitti Slayer… KISS oli toki poikasena suurin suosikkini ja Ace Frehley innosti minut tarttumaan kitaraan, mutta Slayer on todella vahvoilla, jos minun pitää valita kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni. Sitten eräänä hienona päivänä varmistui, että pääsemme kiertämään Slayerin kanssa Eurooppaa kuukaudeksi… Jos ajatus tuntui etukäteen mielettömän siistiltä, niin todellisuus oli melkeinpä vieläkin parempaa. Slayer oli tuolloin liikkeellä klassisen kokoonpanonsa voimin, ja katsoin bändin keikan joka ilta. Otin usein paikan Jeff Hannemanin vierestä lavan sivulta, ja tuntui uskomattomalta seurata hänen työskentelyään aivan lähietäisyydeltä. Kaiken lisäksi hänen teknikkonsa oli mahtava tyyppi, joka piti huolen, etteivät mallasjuomat loppuneet kesken. The Unholy Alliance oli kaiken kaikkiaan aikamoisen surrealistinen kokemus, Mikkonen huokaisee.

Olavi Mikkonen.

Tukholmalaiset eivät ole suostuneet luopumaan Twilight of the Thunder Godilla saavuttamastaan asemapaikasta – pikemminkin päinvastoin –, ja viimeinen kymmenen vuotta onkin ollut Amon Amarthille lähes pelkkää voittokulkua. Ainoa vihlovampi särö osui vuoteen 2015, jolloin pitkäaikaisen rumpalin Fredrik Anderssonin ja Amon Amarthin tiet erosivat muun yhtyeen yksipuolisella päätöksellä. 

– Puhumme aiheesta The Pursuit of Vikings – 25 Years in the Eye of the Storm -julkaisun dokumenttiosuudessa, enkä välttämättä haluaisi palata siihen sen enempää. Tämä on hemmetinmoinen klisee, mutta ahkerasti maailmaa kiertävä bändi on kuin perhe, ja joskus erimielisyydet muuttuvat ylitsepääsemättömiksi. Meille kävi Fredrikin kanssa niin, eikä vaihtoehtoja lopulta jäänyt.

Anderssonin seuraaja tottelee nimeä Jocke Wallgren, ja uusi pitkäsoitto Berserker on hänen debyyttilevytyksensä Amon Amarthin rumpalina. Keväällä 2016 ilmestyneellä Jomsviking-levyllä kompeista vastasi sessiojäsen Tobias Gustafsson.

– Jocken ansiokas rumputulitus tarjoaa tekemiseemme yhden uuden kulman, mutta vain yhden. En liioittele yhtään, kun totean Berserkerin olevan meille monin tavoin uusi alku – Amon Amarth 3.0:n ensimmäinen askel.

Kerrankin aikaa

Amon Amarthin yhdennentoista studioalbumin siemenet kylvettiin tantereeseen puolitoista vuotta kestäneen Jomsviking-maailmankiertueen aikana.

– Rundi oli kaiken kaikkiaan huikea menestys, ja esimerkiksi Helsingissä soitimme loppuunmyydyssä Jäähallissa Behemothin ja Grand Magusin toimiessa avausbändeinä. Se oli minulle yksi hienon kiertueen kohokohdista, Mikkonen sanoo.

– Kun aikaisemmat rundimme ovat päättyneet, olen aina pitänyt kunnon loman enkä ole koskenut kitaraan viikkoihin tai jopa kuukausiin. Olen yksinkertaisesti ollut tauon tarpeessa, eikä inspiraatiota uuden kirjoittamiseen ole heti löytynyt… Tällä kerralla tunnelma oli täysin toisenlainen. Jomsviking-kiertue jätti päälle mahtavan fiiliksen ja päätin tarttua kitaraan saman tien kotiin päästyäni.

Mikkosen äänestä loistaa teeskentelemätön innostus, kun hän kuvailee Berserker-levyn riffisavottaa.

– Minulla oli kerrankin kunnolla aikaa! Spontaanisti ja nopeasti syntyvät riffit tuntuvat kirjoitusvaiheessa usein hyviltä, mutta muutaman viikon päästä fiilis voi olla ihan erilainen. ”Ääh, ei tämä olekaan kovin kummoinen”, kitaristi aloittaa.

– Nyt työskentelin eri tavalla. Kun sain aikaiseksi jonkin perstuntumalta hyvältä vaikuttavan riffin tai melodian, taltioin sen kotistudioni koneelle ja pidin kansion sinetöitynä muutaman viikon ajan. Halusin tavallaan unohtaa koko idean. Jossakin vaiheessa palasin aihion äärelle ja tein siihen joitakin muutoksia, mikäli vaistoni käskivät niin. En halunnut hinkata kovin paljon, sillä liiallinen puunaaminen tuhoaa usein koko alkuperäisen idean. Tämän jälkeen asettelin aihion telakalle toisen kerran. Mikäli se tuntui kolmannellakin tarkastelukerralla hyvältä – mahdollisesti kuukausia sen keksimisen jälkeen –, suostuin jo itsekin uskomaan, että siinä on jotakin ja lähetin sen muun yhtyeen ihmeteltäväksi.

Kun aihioita oli kasassa kyllin, Amon Amarth vetäytyi Peter Tägtgrenin kipparoiman Abyss-studion uumeniin.

– Nauhoitimme kaikki uudet kappaleet Peterin kanssa, ja samalla syntyi koko joukko uusia ideoita ja sovitusratkaisuja. Seuraavaksi lähetimme valmiin nauhan amerikkalaistuottaja Jay Rustonille, jonka kanssa olimme jo sopineet albumin tekemisestä.

– Jay otti biisit haltuun kotistudiossaan, minkä jälkeen hän saapui Tukholmaan tekemään kanssamme varsinaista esituotantoa. Nauhoitimme uudet kappaleet toisen kerran ja kaikenlaiset ideat lensivät taas valtoimenaan. Samalla tuore materiaali alkoi vaikuttaa vähintäänkin levytyskelpoiselta.

Miten päädyitte yhteistyöhön nimenomaan Jay Rustonin (Stone Sour, Anthrax, Steel Panther) kanssa?

– Olemme valmistelleet levyjä Jens Bogrenin ja Andy Sneapin kaltaisten eurooppalaisten huippuosaajien kanssa, eikä näissä kavereissa ole todellakaan mitään vikaa – viimeisen päälle kovia ammattilaisiahan he ovat. Niinkin kovia, että Andy esimerkiksi päätyi Judas Priestin kitaristiksi Jomsvikingin tekemisen jälkeen… Sillä samalla hetkellä me tietenkin tajusimme, ettei hänellä tule olemaan aikaa Amon Amarthille lähitulevaisuudessa, Mikkonen naurahtaa.

– Pidän Surtur Risingia [2011], Deceiver of the Godsia [2013] ja Jomsvikingiä edelleen hienoina levyinä, mutta samalla pitää myöntää, että me olimme jäämässä ainakin jossain määrin oman soundimme vangiksi. Tämän takia päätimme etsiä uuden yhteistyökumppanin ja studion. Halusimme uudistaa koko touhun.

– Lähdimme etsimään henkilöä, joka haluaa työskennellä kanssamme ja onnistuu tekemään bändistä entistä moniulotteisemman ja paremman, ja Ruston osoittautui juuri tällaiseksi kaveriksi. Jay oli toki jo ennestään jossain määrin tuttu, sillä hän miksasi The Pursuit of Vikings – 25 Years in the Eye of the Stormille päätyneet livebiisit, ja olin ihan oikeasti lentää perseelleni hänen suorituksensa äärellä. Kun vertasin alkuperäisiä nauhoja valmiiksi miksattuun materiaaliin, ero oli aivan huikea. Luottamuksemme oli siis jo valmiiksi korkealla tasolla.

Ainoa mahdollisuus

Amon Amarth ja Jay Ruston valitsivat uuden materiaalin nauhoituspaikaksi Hollywoodin pohjoispuolella sijaitsevan Sphere-studion. Ilmapiiri oli kaikin puolin varsin erilainen verrattuna Andy Sneapin Backstage-studion tunnelmiin Keski-Englannissa.

– Sateisen kolea keli saattaisi äkkiseltään soveltua paremmin pohjoismaiselle metallibändille, mutta Los Angelesin päättymättömässä auringonpaisteessa on puolensa. Siellä on erilainen voittajafiilis, kun jokainen päivä alkaa sinisen taivaan alla.

– Kun olimme pikkuskidejä, Mötley Crüe ja Sunset Stripin skene olivat kova sana, ainakin hetken aikaa. Amon Amarth on saavuttanut taloudellisesti sellaisen aseman, että pystymme nauhoittamaan Los Angelesissa, joten miksi emme olisi tehneet niin? Ehkä tämä on ainoa mahdollisuutemme urallamme, kukapa sen tietää.

– Mentaalipuolen merkitystä ei voi millään väheksyä. Muistan, kun teimme lopullisen päätöksen Kaliforniassa työskentelemisestä… Mieltä kieltämättä hiveli ajatus, että meidän pikku bändimme jostakin Tukholman nukkumalähiöstä lähtee tekemään studioalbumia maailman rock’n’roll-mekkaan. Siis sehän oli silkkaa dream come true -osastoa, Mikkonen nauraa.

Millaista Losissa työskenteleminen sitten oli?

– Odotetun hienoa – ja raakaa vääntöä! Kaikkiaan vietimme studiossa nelisenkymmentä päivää. Emme juurikaan ehtineet nauttia vuokratalomme uima-altaasta, sillä aloitimme työskentelyn aamulla kymmenen maissa ja duunipäivä kesti yleensä kaksitoista tuntia.

– Nauhoitimme albumin eri tavalla kuin ennen. Yleensä olemme valmistelleet ensin pohjat, eli sessio on alkanut kaikkien kappaleiden rumpu- ja basso-osuuksien taltioinnilla. Nyt teimme biisin kerrallaan valmiiksi asti, mikä osoittautui hemmetin mielenkiintoiseksi. Kun Jocke ja Ted olivat saaneet osuutensa purkkiin, ryhdyimme heti tekemään kitaroita. Jokainen bändin jäsen pääsi näkemään lähietäisyydeltä, miten biisi edistyy ja valmistuu.

Myös sanoitukset syntyivät jossain määrin uudella tavalla.

– Edellinen julkaisumme oli puhdas teemalevy, joka sijoittui Jomsborgissa asuneiden jomsviikinkien maailmaan. Tällä kerralla Johan kirjoitti tekstit yksi kerrallaan erilaisia ideoita hyödyntäen, ja osa lyriikoista syntyi aivan viime metreillä, Mikkonen kertoo.

– Berserker-otsikko tuli The Berserker at Stamford Bridge -kappaleesta. Sanoitus perustuu historiallisiin tosiseikkoihin – tämäkin oli jossain määrin uutta meille –, ja koko bändi piti kovasti erityisesti berserker-sanasta. Tiedostamme toki, ettei tuo ole maailman omaperäisin levynnimi, mutta päätimme käyttää sitä, sillä vakavia vaihtoehtoja ei ollut. 

Millaisia ajatuksia mieleesi nousi, kun kuulit Berserkerin valmiina ensimmäisen kerran?

– Usko tai älä, mutta en ole ollut läheskään näin innoissani yhdestäkään levystämme sitten Twilight of the Thunder Godin, Mikkonen kehuu.

– Kaiken muun hyvän lisäksi oma henkilökohtainen tavoitteeni – ”death metal -bändi tekee klassisen heavy metal -albumin” – täyttyi sataprosenttisesti. Toki vasta tulevat vuodet näyttävät, kuinka korkealle Berserker lopulta asettuu Amon Amarthin diskografiassa, mutta tällä hetkellä olen valmis nostamaan sen ylimmälle pallille, siihen Twilightin viereen. 

Erityisiä väristyksiä

Amon Amarthin tulevaisuus näyttää vähintään yhtä aurinkoiselta kuin päivä Los Angelesissa. Tämän lehden ilmestyessä yhtye kiertää amerikkalaisareenoita Slayerin kanssa, ja alkusyksystä on luvassa toinen iso jenkkikiertue Arch Enemyn, At the Gatesin ja Grand Magusin kanssa. Loppuvuodesta bändi puolestaan paiskaa mittavan Euroopan-kiertueen.

– Onhan se mahtavaa päästä osaksi Slayerin historiaa, vaikka en haluaisikaan heidän lopettavan. Näin bändin viime joulukuussa Tukholmassa, ja Tom ja kumppanit olivat täysin pitelemättömässä vedossa.

Uskotko Slayerin lopetuspäätöksen pitävän?

– Aiheellinen kysymys, mutta kyllä kai siihen on uskottava… Kerry nimittäin tuntuu olevan sanojensa mittainen mies!

Amon Amarth juhlii kolmekymppisiä vuonna 2022. Löytyykö takataskusta jo suunnitelmia merkkipäivän varalle?

– Emme ole vielä miettineet asiaa, mutta juhlistamme tapausta aivan varmasti. Tykkään vanhojen, harvemmin soitettujen biisien esittämisestä, ja tasavuosijuhla antaa toki hyvän syyn kurkottaa taaksepäin.

– Siitä puheen ollen: The Avenger -kakkoslevymme täyttää tänä vuonna kaksikymmentä, ja saattaa hyvinkin olla, että nostamme livesettiin pari valikoitua numeroa siltä.

Keskustelun päätteeksi Mikkonen lupaa Amon Amarthin saapuvan tulevalla eurokiertueellaan myös Suomeen. Tästä on helppo rakentaa aasinsilta kohti viimeistä kysymystä: kulkeeko vahvat suomalaiset sukujuuret omaavan kitaristin kehossa erityisiä väristyksiä Suomen-keikkojen aikana?

– Fiilis on itse asiassa melko erikoinen. Kun en ole Suomessa, pidän itseäni ehdottomasti suomalaisena. Jos esimerkiksi Ruotsi ja Suomi pelaavat jääkiekkoa, ei ole kahta sanaa siitä kumpaa joukkuetta kannatan. Jos taas olen Suomessa, tunnen itseni vähän… hurriksi. Samaan aikaan ajattelen myös olevani kotona.

– Mutta vastatakseni kysymykseesi: Suomessa esiintyminen aiheuttaa ehdottomasti erityisiä väristyksiä! 

Julkaistu Infernossa 5/2019.