”Kun meidän demo haukuttiin eräässä fanzinessä, suutahdin sen verran, että lähetin tekijälle kirjekuorellisen jauhomatoja” – haastattelussa Demilichin Antti Boman

Kokomustiin pukeutunut hahmo erottuu Kuopion katukuvasta selvästi. Siinä ei ole Antti Bomanille mitään uutta, sillä hän on poikennut massasta koko elämänsä.

– Sisareni huomautti minulle jo pienenä, että olen jotenkin erikoinen tyyppi. Muistan olleeni pitkiä aikoja täysin omissa maailmoissani, kun uppouduin vaikkapa piirtämään, Boman muistelee.

– Tiedostin itsekin jo varhain, etten ole ihan samanlainen kuin suurin osa muista, mutta toden teolla aloin ymmärtää ja hahmottaa omia piirteitäni vasta paljon myöhemmin. Monia asioita selitti esimerkiksi se, että minulla diagnosoitiin ADHD muutama vuosi sitten.

Musiikki ilmaantui Bomanin elämään jo varhain.

– Kun olin pieni, riehuin veljeni kanssa Matchboxin ja Stray Catsin biisien tahdissa. Samalla soitettiin puisia tennismailoja kuin viimeistä päivää. En tiedä syytä, mutta musan parissa leikki­minen ja soittamisen imitointi tuntui hienolta, Boman muistelee.

1980-luvun puolivälissä rockabilly vaihtui Iron Maidenin, Dion ja KISSin diggailuksi.

– Powerslave, Somewhere in Time, Holy Diver, The Last in Line, Lick It Up, Animalize ja niin edelleen. Astuin siis samaan heviveneeseen, johon monet suomalaiset teini-ikää lähestyneet pojat – ja mikseivät tytötkin – hyppäsivät, Boman naurahtaa.

Raskaan musiikin voima, rajuus ja raakuus alkoivat kiehtoa yhä vahvemmin.

– Koska en ole ikinä ollut duuri-ihminen, matka jatkui synkempään suuntaan, ja seuraavalla portaalla vastaan tulivat esimerkiksi Kreator ja Coroner. Myös Stone oli todella mer­kittävä. Se oli ensimmäinen bändi, jonka musan äärellä tajusin, että suomalainen yhtye voi olla ihan yhtä kova kuin ulkomai­set ihmeetkin. Kun Demilich myöhemmin aloitti, ajatuksena olikin toimia kansainvälisesti. Toki undergroundissa, mutta kuitenkin.

Bändin perustaminen oli lopulta pienestä kiinni. Antti Bomanin soittoharrastus ei nimittäin lähtenyt liikkeelle kovin räjähtävästi.

– Olin kuudennella luokalla, kun musiikinopettajani pyysi kokeilemaan bassoa. Ei ollut pienintäkään hajua, miten neli­kielistä soitetaan, mutta sain kuitenkin aikaiseksi jonkinlaisia ääniä. Basson pörinästä tuli selittämättömän hieno fiilis – aivan kuin silloin aikoinaan, kun soittimena oli tennismaila, Boman kertoo.

– Vähän myöhemmin sain kitaran ja vahvistimen, mutta sitten törmäsin ongelmaan: en osannut virittää instrumenttia. Kitara unohtui kaapin perukoille varmaan puoleksi vuodeksi. Eräänä päivänä meillä sattui käväisemään virityshomman taitanut henkilö, ja kun hän sitten loihti kitarasta ensimmäisen voimasoinnun… Voi hemmetti, miten mahtavalta se kuulosti­kaan!

Siitä se alkoi. Pian syntyivät ensimmäiset omat biisit.

– Totta kai soittoni ja omat varhaiset musiikilliset ideat kuu­lostivat hirveiltä, mutta jostain oli aloitettava. Muiden bändien kappaleiden soittaminen ei kiinnostanut. En edelleenkään osaa edes Smoke on the Wateria. Tarve oman jutun luomiseen oli kova, ja halusin tehdä asiat alusta asti juuri niin kuin oma pääni sanoi.

Paremmin ja huonommin

Vaikka Kuopio ei ole ihan tuppukylä, metallin taitajia ei kasva­nut kaupungissa 1980-luvun lopulla ihan joka puun oksalla.

– Pitkän etsiskelyn jälkeen löysin tyyppejä, joilla oli jo oma metallibändi, ja pääsin soittamaan heidän kanssaan. Oli kui­tenkin ongelma: yhtyeessä oli jo ennestään liideri, eikä me tultu erityisen hyvin toimeen musiikillisesti.

– Viimeiset yhteiset treenit menivät niin, että soitettiin selkä selkää vasten eri kappaleita ja muut jätkät katsoivat ihmetellen vierestä. Homman jatkaminen tuntui mahdottomalta, ja sanoin lähteväni omille teilleni. Mainitut muut jätkät taas ilmoittivat tulevansa mukaani, ja siitä sai alkunsa Demilich. Musiikkityyli kehittyi enemmän tai vähemmän sen mukaan, mistä bändeistä tuli innostuttua. Esimerkiksi Entombed, Napalm Death, Bolt Thrower, Death ja Atheist olivat kovia.

Demilich nousi ensimmäisen kerran yleisön eteen perusta­misvuotenaan 1990. Paikkana oli Kuopion Nuorisokeskus, joka tunnetaan nykyisin nimellä Kulttuuriareena 44.

– Totta kai me tehtiin soittomokia. Pettymys oli kova, kun ei oltukaan täydellisiä, Boman naurahtaa.

– Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään, etten ole ki­taristina ihan sillä tasolla, että Prince olisi kelpuuttanut minut taustabändiinsä. Kun myöntää itselleen olevansa vajavainen, touhu on vähän armollisempaa. Keikat ovat silti olleet aina kaksipiippuisia kokemuksia: sinänsä soittaminen on kivaa, mutta samalla siihen liittyy paineita, suorittamista ja tuskaa.

Näihin aikoihin alkoi ilmestyä varsin kovatasoisia suoma­laisia death metal -nauhoja. Ensimmäisten joukossa olivat Abhorrencen Vulgar Necrolatry, Funebren Cranial Torment, Xysman Swarming of the Maggots, Sentencedin When Death Join Us ja Demigodin Unholy Domain.

– Kun varhaisten underground-kontaktien avulla selvisi, että monelta suomalaiselta bändiltä on tullut tai tulossa demo, minulle tuli kiire. Halusin Demilichin olevan eturintamassa, ja nauhoitimmekin Regurgitation of Blood -treeninauhan maa­liskuun lopulla 1991. Koska se ei onnistunut kovin kummoisesti, halusin tehdä nopeasti uuden demon. Ihan kunnon demon.

Demilichin erikoislaatuisuus kävi aikoinaan selväksi hyvin nopeasti. Kesällä 1991 ilmestynyt The Four Instructive Tale… of Decomposition -demo sisälsi brutaalia death metalia, mutta siinä tuntui olevan jotenkin erikoista kierrettä, eikä vähiten Bomanin supermatalan kurnutuslaulun ansiosta.

– Demo nauhoitettiin Akaan MR-studiolla Viialassa hei­näkuun alussa. Paikka valikoitui sen perusteella, että Demigod oli purkittanut siellä demonsa. Oltiin Viialassa pari päivää, ja yö vietettiin leirintäalueella teltassa. Mukava reissu, Boman muistelee.

– MR-studion äänittäjä Heikki Peltonen oli humppamies ja totesi, ettei ymmärrä meidän touhusta yhtään mitään. Soundi­puoli ei onnistunut kummoisesti, mutta monet tuntuivat tykkäävän.

Demo alkoi levitä nopealla tahdilla. Pian postimiehellä riitti kannettavaa suuntaan jos toiseenkin.

– Ei mennyt aikaakaan, kun minulla oli yli sata kirjeenvaih­tokaveria eri puolilta maailmaa. Pienlehtien tekijöitä, muiden bändien tyyppejä, tapetreidaajia ja niin edelleen. Samalla tietämys maailmanlaajuisesta underground-skenestä lisääntyi nopeasti.

– Muistan olleeni huono ottamaan vastaan takaiskuja. Kun meidän demo haukuttiin eräässä ranskalaisessa fanzinessä, suu­tahdin sen verran, että lähetin lehdykän tekijälle kirjekuorel­lisen jauhomatoja. Sen jälkeen sieltä tuli vastaus, että jos tulen jonakin päivänä Ranskaan, minun pääni murskataan.

Isossa kuvassa underground-touhu oli kuitenkin lämmin­henkistä ja yhteisöllistä. Ainakin Suomessa.

– Kaikki jeesasivat toisiaan ja bändit järjestivät keikkoja toisilleen. Joskus hommat sujuivat paremmin, toisinaan vähän huonommin. Kerran mentiin keikalle Turkuun. Me ehdittiin soittaa koko setti ja Demigod vetäisi puolikkaan. Sentenced taas ei päässyt lavalle ollenkaan. Joku oli valittanut metelistä ja poliisit tulivat keskeyttämään tapahtuman. Saattoi olla, ettei huvilupaa ollut edes kysytty.

Vuonna 1992 ilmestyneet demot Somewhere Inside the Bowels of Endlessness ja The Echo kuljettivat Demilichiä yhä avantgardistisempiin, omaperäi­sempiin ja vaativampiin ilmansuuntiin. Yhtyeen kerroksellisiin sävellyksiin tutustuminen oli kuin tiivistunnelmaisimman dekkarin maailmaan heittäytymistä. Ikinä ei voinut tietää, mitä ihmeellistä seuraavan mutkan takana ta­pahtuu.

– Rakentelin biisejä kotona ja vein niitä treeneihin. En koe olevani niinkään säveltäjä vaan nimenomaan musiikin­rakentaja.

Miten laulutyylisi kehittyi?

– Lähtökohtana oli, etten halunnut laulaa, mutta ei kukaan muukaan halunnut. Tai uskaltanut. Esikuviani olivat esimerkiksi L-G Petrov ja Martin van Drunen, mutta minulla ei ollut hajuakaan örinätekniikasta. Kun sitten yritin möristä, oma soundi muovautui varsin luontevasti.

– Ekan demon Embalmed Beauty Sleep -avausbiisiä ja samalla laulua hidastettiin, ja siitähän tuli sitten kom­mentteja, että koko juttu on tehty stu­diokikkailun ja efektien avulla. Sisuun­nuin tästä sen verran, että myöhemmillä julkaisuilla lauluani ei käsitelty mitenkään. Laulusoundini on siis luomun luonnollinen, kuulostaapa se siltä tai ei.

Skismaa skenessä

Demilichin mutkikas metalli saavutti kliimaksinsa toistaiseksi ainoalla varsinaisella studioalbumilla. Yksi Nespithe-levyn hämmentävimmistä piirteistä on, että parhaimmillaan kaikki instrumentit – laulu, kaksi kitaraa, basso ja rummut – tuntuvat ryntäilevän omiin suuntiinsa ilman mitään sääntöjä, mutta kokonaisuus pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa.

– Aluksi yksikään lafka ei tarjonnut levytyssopimusta. Kun sitten jenkkiläinen Necropolis Records lähestyi meitä, se halusi julkaista Demilichin demoja uudelleen. Kun asioista keskustel­tiin, päätettiin kuitenkin tehdä albumi. Nespithelle tuli vanhoja demobiisejä sekä uusia kappaleita.

– Levy purkitettiin ja miksattiin viidessä päivässä Savon­linnan Walltone-studiossa Tuomo Valtosen kanssa. Tuomo ei ollut death metal -tyyppi, mutta hänellä oli ammattitaitoa ja näkemystä. Hän todellakin halusi tehdä parhaan mahdollisen levyn, Boman kertoo.

– Vaikka aikataulu oli tiukka, ehdittiin toki käydä myös pai­kallisessa baarissa. Siellä olisi haluttu vetää outoja pitkätukkia turpaan, mutta ihan niin pitkälle ne eivät kuitenkaan menneet.

Nespithen tekemisen yllä oli myös varjoja.

– Underground-skenen sisällä alkoi olla hankausta. Aiem­min oltiin soitettu monien black metal -bändien kanssa, eikä mitään skismoja ollut. Mutta sitten kun Norjassa alkoi tapah­tua hurjia juttuja, osa suomalaisista black metal -hahmoista alkoi halveksua death metal -skeneä. Omatkin välini menivät poikki eräiden tyyppien kanssa, kunnes jossain vaiheessa selvisi, että erimielisyydet perustuivat perättömiin paskapuheisiin.

– Yksi aiheeseen liittyvä bileilta on jäänyt elävästi mieleen. Vanhempani olivat jossain muualla ja Sentencedin herrat tuli­vat kyläilemään. Jossain vaiheessa ovikello soi, ja ovella oli pari suomalaisen black metal -skenen johtohahmoa. Pyysin heitä astumaan peremmälle. Toinen tuumasi, etteivät he ole tulossa ”säälittäviin trendibileisiin”. Sitten he tiedustelivat, sattuuko [myös bm-bändi Impaled Nazarenessa vaikuttanut] Jarvan Taneli olemaan paikalla. Sattuihan se. Kolmikko jutteli hetken aikaa, ja sitten Jarva tuli jatkamaan kaljanjuontia meidän kans­sa, vaikka häntä kyseltiin lähtemään. Black metal -kaksikko jatkoi sitten matkaa omaan suuntaansa.

– Skenen riitaisuus alkoi väsyttää pahemman kerran, eikä keikoillakaan huvittanut enää käydä. Ja niinhän siinä kävi, että kun Nespithe ilmestyi keväällä 1993, Demilichiä ei enää ollut.

Erilaisia jäähyväisiä

Demilichin hautaholvi ei kuitenkaan pysynyt kiinni. Kun vuo­det vierivät, portit alkoivat narahdella hiljalleen auki.

– Olisikohan ollut 1998, kun menin käymään kuopiolai­sessa hevibaarissa Valhallassa. Ihmettelin ensimmäiseksi sitä, että meidän promokuva oli paikan seinällä. Kun sitten juttelin joidenkin nuorempien tyyppien kanssa, tuli selväksi, ettei Demilichiä ollut unohdettu. Myös internetin kautta alkoi tulla palautetta yhä enemmän, Boman muistelee.

– Aikaa kului, mutta lopulta me aktivoiduttiin vuonna 2005. Nauhoitettiin hieman uutta musaa ja tehtiin keikkoja muun muassa USA:ssa. Kun soitettiin Maryland Death Fest -tapahtumassa, jengistä todellakin huomasi, että Demilichiä on odotettu. Paikalla oli myös Danny Lilker, joka kertoi olevansa pitkän linjan diggari.

Paluu ei kuitenkaan kantanut kovin kauan.

– Jäähyväisbileet pidettiin Kuopion Savisaaressa kesällä 2006. Meinasi tulla toisenlaisetkin jäähyväiset, sillä lähdin uimaan humalassa kohti vastarantaa ja jalka kramppasi. Mutta vielä silloin ei tullut lähtö.

Seuraavan kerran Demilich aktivoitui kesällä 2010.

– Olin luvannut promoottori Marco ”Järkkä” Järvenpäälle, että Demilich nousee jonakin vuonna Jalometalli-festarin la­valle. Homma piti sitten lunastaa, vaikka itselleni olin luvannut, että vuosina 2005–2006 soitetut keikat jäävät ehdottomasti viimeisiksi, Boman naurahtaa.

– Jalometallissa oli hieno meininki ja yleisössä näytti olevan muutamankin eri sukupolven edustajia. Myös paitoja myytiin aikamoinen kasa.

Ei se siihenkään jäänyt. Seuraavat merkinnät tehtiin vuonna 2013.

– Svart Records julkaisi 2014 talvella 20th Adversary of Emptiness -boksin, jota kasattiin edellisen vuoden aikana. Mu­kaan tuli muun muassa vuonna 2006 nauhoitetut, mutta silloin julkaisematta jääneet biisit.

– Kun tieto boksista levisi, bändiä alettiin kysyä keikoille. Ensin kieltäydyin, mutta lopulta mieli muuttui. Jos ihmiset haluavat nähdä Demilichin ja soittaminen maistuu itsellekin, miksi pitäisi vängätä jääräpäisesti vastaan? Vuoden 2014 jälkeen ollaan tehty joitakin kiertueita ja festarikeikkoja. En enää sano, että joku rundi tai keikka on meidän viimeinen, mutta se mah­dollisuus on aina olemassa.

Vuonna 2018 Demilich kiersi USA:ssa paikallisen Blood Incantationin kanssa.

– Ennen rundia korviini kantautui, että Blood Incantationin tyypit ovat kovia Demilich-diggareita. Kun sitten tutustuin bändiin, sehän paljastui oikein mainioksi. Ollaan soitettu myöhemminkin yhdessä, myös Suomessa, ja samalla meistä on tullut hyviä ystäviä. Sehän onkin ihan parasta, kun löytää musiikin ansiosta samanhenkisiä hienoja tyyppejä eri puolilta maailmaa!

Tämän kevään aikana Demilich soittaa muutamia Suo­men-keikkoja Deathchainin kanssa. Uutta musiikkiakin saattaa olla luvassa.

– Minulla on konsepti seuraavaa levyä varten ja uusia biise­jäkin olemassa. Aikatauluista en kuitenkaan suostu puhumaan mitään. Mutta ehkäpä jonakin päivänä.

Rakennetaanpa vielä aasinsilta kuopiolaiskollega Deathchainistä. Kun bändin kitaristi Tommi ”Corpse” Hoffren perusti Jess and the Ancient Ones -yhtyeen vuonna 2010, Antti Boman hyppäsi mukaan taiteilijanimellä Von Stroh. Sitä päätöstä ei tarvinnut katua ainakaan syksyllä 2014.

– Corpse pirautti ja pyysi istumaan alas. Luvassa olisi kuulemma kovia uutisia. No, niinpä olikin. King Diamond oli ilmoittanut haluavansa Jess and the Ancient Onesin USA:n-rundinsa avausbändiksi. King oli kuulemma törmännyt Astral Sabbat -biisiin Youtubessa ja diggaillut kovasti kuule­maansa.

– Kuukauden kiertue oli ihan huikea. Yksi parhaista jutuista oli, että King Diamond – koko bändi – ja teknikot olivat mahtavia. Meitä kohdeltiin erittäin hyvin. Eräänkin kerran King kärsi ruokamyrkytyksestä mutta tuli silti kyselemään, että onhan meillä varmasti kaikki hyvin. Aivan uskomattoman tyylikästä toimintaa!

Julkaistu Infernossa 2/2025.