Igorrr sai alkunsa viime vuosikymmenen lopussa, kun aktia tänä päivänäkin luotsaava Gautier Serre päätti, että haluaa bändiensä rinnalle projektin, jossa hän saa päättää kaikesta itse.
Jo tämä ajatus teki suuren eron Igorrrin ja Serren aiempien bändien välille. Serre päästi hulluimmat visionsa irti, ja Igorrrin levyillä kohtaavat äärimetalli, barokkimusiikki, breakcore, trip hop ja kaikki maan ja taivaan väliltä.
– Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut, että teen yhä kaiken musiikin itse, mutta jossain vaiheessa huomasin haluavani mukaan itseäni taitavampia soittajia, Serre kertoo.
– En siis sanoisi, että Igorrr on vieläkään bändi. Ei ainakaan siinä mielessä, jollaisiksi bändit yleensä mielletään. Aluksi kaikki lähti tiettyjen kappaleiden äänittämisestä yhdessä, koska tulisimme esittämään niitä keikoillakin bändinä, ja pian poikkeuksesta oli tullut uusi normi. Tämän työskentelytavan merkitys on kuitenkin mittaamaton.
– Soittajat kuten Laure Le Prunenec [klassinen laulu], Sylvain Bouvier [rummut], Nils Cheville [klassinen kitara], Antony Miranda [sitar], Erlend Caspersen [basso] ja Laurent Lunoir [laulu] ovat kaikki aivan uskomattomia muusikoita, joita ilman Igorrr ei todellakaan kuulostaisi siltä, miltä se nykyään kuulostaa.
Suuria kontrasteja
Jotkin yhtyeet muuttuvat suoraviivaisemmiksi siinä vaiheessa, kun studioprojektista tulee livebändi.
Igorrrin tapauksessa on toisin. Uusi Spirituality and Distortion -albumi kätkee sisuksiinsa jopa aiempaa laajemman paletin kokeiluja. Serre nimeää esikuvikseen yhtä lailla Frederic Chopinin ja Johann Sebastian Bachin kuin Cannibal Corpsen, Aphex Twinin ja Portisheadin.
– Musiikin tekeminen on ollut minulle aina tapa ilmaista, kuka olen ja miksi, ja jos lähtisin rajaamaan sitä mistä tahansa syystä, se olisi vain itseni huijaamista, Serre toteaa.
– Siksi Igorrr on niin monenlaisten osien summa. Päätin jo vuosia sitten, etten rajaa itseäni mitenkään vain sen takia, että musiikin pitäisi noudattaa joitakin normeja. Igorrrin ainoa normi on minä. Olipa se miten epänormaalia tahansa.
– Igorrrin vieminen lavalle olisi hyvinkin saattanut suoristaa musiikkiani, mutta oikeasti siinä kävi päinvastoin. Kun olimme tien päällä Savage Sinusoidin [2017] jälkeen, ymmärsin lopullisesti, että voin tehdä millaista musiikkia ikimaailmassa haluankin. Sen toteuttaminen livenä on haaste, muttei minkäänlainen mahdottomuus. Kun sävelsin uusia kappaleita, en miettinyt teknistä toteutusta mitenkään. Annoin niiden mennä juuri niin hulluun ja syvään päätyyn kuin halusin.
Spirituality and Distortion, eli suomalaisittain ”Henkisyys ja vääristymä”, kuvastaa jo nimenä rajoja rikkovaa dualismia, joka on ollut tärkeä osa Igorrin soundia läpi sen tuotannon.
– Kaikkien tekemisteni ytimessä ovat kontrastit, vastakohdat ja kaikki sävyt niiden välillä, Serre sanoo.
– Kuunnelkaapa Downgrade Desert, Overweight Poesy ja Himalaya Massive Ritual. Niiltä voi löytää syvällisen, lähestulkoon henkisen musiikillisen kokemuksen, jossa itämaiset melodiat, tiibettiläiset perinnesoittimet ja ajattomat ihmisäänet yhdistyvät brutaaleihin rumpuihin ja kitarariffeihin, ja sitten nämä ääripäät keskustelevat keskenään.
– Samaa voi sanoa Nerbous Waltzista, joka vaikuttaa alkuun hyvin kevyeltä ja barokkimaiselta kokemukselta. Kontrasti pian seuraavan death metalin kanssa tuntuu aluksi mittavalta, kunnes kuulija huomaa, että nämä kaksi maailmaa ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka ne on tulkittu erilaisilla musiikin kielillä.
– Kun valtava äänimassa kohtaa minimalismin ja kauneus kauheuden, se on kuin jinin ja jangin törmäys, ja uskon saavuttaneeni tällä albumilla musiikkini rohkeimmat ja aidoimmat ääripäät.
Tunteiden kaikki kerrokset
Igorrrin hullun luonteen huomioiden moni on olettanut, että sen levyt ovat silkkaa nykyaikaisten samplejen, plugarien ja syntikoiden avulla syntynyttä tietokonemusiikkia. Väärin.
– Sävellän valtaosan musiikistani oikeilla soittimilla, kuten kitaralla ja pianolla, mikä tekee tällaisen musiikin tekemisestä haasteellista, Serre pyörittelee.
– Tietenkin teen levyjen äärimmäisimmät noiseviimeistelyt koneilla, tai vaikka sitten lisäämällä kasibittisyyttä, kuten Cannibal Corpsen Corpsegrinderin laulamassa Parpaingissä. Kyse on aina siitä, että löytää oikean tavan ilmaista itseään, ja minä olen valinnut oikeat soittimet, koska haluan soittooni fyysisyyttä ja sen tietyn inhimillisen tekijän.
Mitään helppoa erilaisten osien yhteensotkemista Igorrrin kappaleiden synnyttäminen ei kuitenkaan ole, ja Serre kertoo biisien syntyvän yhtä usein intuitiivisesti kuin vuosikausien hieronnalla.
– Annan ääriesimerkin: aloitin Downgrade Desertin säveltämisen yli kymmenen vuotta sitten, ja nyt se on mukana uudella albumilla. Olisin varmasti voinut työskennellä sen parissa vielä toiset kymmenen vuotta!
– Sitten taas Hollow Tree on erittäin monikerroksinen kappale cembaloineen kaikkineen, ja sävelsin sen muutamassa viikossa, koska tiesin sen yhden ja ainoan asian, johon kappaleessa pyrin. Halusin tavoittaa juuri tietyn värin ja tietyn sävyn.
Serren henkilökohtainen tavoite säveltämisessä eroaa yllättävällä tavalla useimmista hänen kollegoistaan.
– Synestesia [yksilön aistien sekoittuminen] leimaa kaikkia tekemisiäni, ja näenkin mielessäni värimaailmoja, jotka haluan saavuttaa musiikillani. En usko, että tätä värien ja niiden aiheuttamien tunteiden arkkitehtuuria on mahdollista avata kenellekään, jolla ei ole synestesiaa, mutta toivon, että siitä syntynyt musiikki aukeaa muillekin jollain eri tavalla.
– Haluan ilmaista musiikillani koko elämää: kukaan ei ole aina vain iloinen, vihainen, nostalginen tai surullinen vaan tuntee monia asioita yhtä aikaa, ja siitä Igorrrissa on kyse. Igorrr ei ole kanava vain yhdelle tai kahdelle tunnemaailman ääripäälle, vaan pyrin tekemään tästä musiikista yhtä inhimillistä kuin olen itsekin.
Tehkää OIKEASTI mitä haluatte!
Serre kertoo olevansa harmissaan siitä, että oikeasti uskaliaan musiikin etsiminen on nykyään entistä työläämpää. Internetin mahdollisuuksista huolimatta monet muusikot eivät tohdi julkaista valtavirrasta erottuvia töitä, ja samalla monet kuulijat ovat ikään kuin ansassa oman mukavuusalueensa sisällä.
– En ymmärrä, miten on mahdollista, että meillä on maailmanlaajuiset työkalut levittää musiikkia, mutta se on johtanut vain siihen, että iso osa julkaistavasta musiikista kuulostaa samalta, Serre ihmettelee.
– Muusikot julistavat tekevänsä mitä haluavat, mutta he eivät kuitenkaan tee niin. Riskejä ei juurikaan oteta, innovaatioita ei tehdä ja bändit haluavat taata itselleen tasaisen leivän tasaisilla levyillä, jotta he pystyvät tekemään kiertueita.
– Kun pistän soimaan jonkin soittolistan, kuulen samoja riffejä ja soundeja uudelleen ja uudelleen, ja mikä pahinta, nykyään ei ole mitään väliä, tuleeko bändi Amerikan länsirannikolta vai kaukaisesta idästä: ne kuulostavat samalta.
Serre haluaa täsmentää, ettei rajojen rikkomisen tule olla myöskään itseisarvo.
– Ei erikoisen musiikin tekeminen vain erikoisuuden takia ole tietenkään mistään kotoisin, jos se ei ole aidosti sitä, mitä muusikko haluaa tehdä. Se on sama kuin tavanomaisen musiikin tekeminen väkipakolla.
– Tiedän, että tälläkin hetkellä on paljon muusikoita, joilla on mielessään tonneittain upeita ja innovatiivisia ideoita, mutta ne eivät sovi heidän leipäbändilleen, jonka on pakko kiertää. Ideat laitetaan pöytälaatikkoon odottamaan sitä hetkeä, kun on aikaa tehdä jotain uutta ja erilaista. Eikä sitä aikaa tule välttämättä olemaan ikinä.
– Uuden tekemiseen liittyy aina riski, mutta kuulijat kyllä haistavat sen suurimmalla intohimolla tehdyn musiikin. Osa kansasta kaipaa valmiiksipureskeltua musiikkia, mutta taiteellekin on oikeasti aina tilaa.
Julkaistu Infernossa 3/2020.