Kuolema, pohjoinen luonto ja ahdistus – haastattelussa Tomb of Finland

08.09.2015

Kun kuulijan eteen tyrkätään liikoja esittelemättä bändi nimeltä Tomb of Finland, ensimmäiset mielikuvat ovat varmasti aivan muualla kuin kylmänkirpeässä death metalissa.

Tarkoituksellista tai ei, mutta viime vuosikymmenen lopputohinoissa alkunsa saanut Tomb of Finland ilmestyi kuin tilauksesta täyttämään Sentencedin North from Here -mestariteoksen (1993) jälkeistä kylmillä melodioilla kourivan death metalin puutostilaa.

Osa Tomb of Finlandin potentiaalisesta kohdeyleisöstä on saattanut skipata yhtyeen pelkästään sen kieli poskessa kehitellyn nimen vuoksi. Musiikkinsa on kuitenkin vakavahenkistä ja rautaisella ammattitaidolla toteutettua laatutavaraa.

– Sitä mahdollisuutta mietittiin, mutta päädyttiin silti ottamaan riski, koska nimi jää ainakin mieleen. Se, millaisia mietteitä ja suhtautumista se aiheuttaa, jää nähtäväksi, kitaristi Jasse Hast mietiskelee.

– Alun perin nimi oli [yhtyeen entisen rumpalin ja Charon-bändikaverin] Antti Karihtalan läppä, joka liittyi silloisten biisien työnimiin. Ei siihen silloin kiinnitetty sen isompaa huomiota, mutta jossain vaiheessa Antti heitti uudestaan läpällä, että siinäpä bändille nimi! Nieleskelyjen ja muutamien mietintäviskien jälkeen homma oli selvä.

Yhtyeen kokoonpano tuntuu hakeneen jatkuvasti linjaansa, mutta tällä hetkellä ruodussa on varsin kovia ukkoja esimerkiksi Enochian Crescent- ja myGrain-yhteyksistä. Kuinka uusien jätkien panos on vaikuttanut sävellysprosessiin?

– Kokoonpano muuttui alkuvaiheessa lähinnä logistisista syistä, koska 500 kilometrin välimatka vaikeutti toimintaa. Tämä ei ole vielä vaikuttanut isolla kädellä sävellysprosessiin, mutta totta kai se vaikuttaa, kun väki ympärillä vaihtuu.

– Tarkoituksena on ottaa huomioon uuden kokoonpanon tuomat mahdollisuudet soitannollisissa ja sovituksellisissa jutuissa. Minulla oli materiaalia varastossa jo seuraavallekin levylle ennen kokoonpanon muuttumista, joten nyt ajetaan vaan se tavara tämän päivitetyn murskaimen läpi.

– Uutta materiaalia löytyy runsaasti, ja sen työstäminen demovaiheeseen on nyt käynnissä. Henkilökohtaisesti pidän tätä luovana bändinä, jonka koko tematiikka pyörii tietyn aiheen ympärillä, ja se taas ruokkii vuorotellen visuaalista ja musiikillista puolta. Luovuus itsessään on aika lailla riippuvainen vapaa-ajasta, jonka voi käyttää säveltämiseen. Leipätöiden aiheuttama ajanhukka ja siitä seuraava väsymys ja ärtymys ovat rajoittavia tekijöitä, joille ei vaan voi mitään. Niissä rajoissa toimitaan.

Musiikkia omiin hautajaisiin

Below the Green -esikoislevynne biisien nimistä käytännössä jokainen viittaa suoraan kuolemaan. Mikä kuolemassa kiehtoo? Onko kyseessä jokin henkilökohtainen fiksaatio vai pikemminkin death metalille tyypillisten aihepiirien käsittely genren perinteiden mukaisesti?

– Kuolemaan liittyy vahvoja tunteita puolin ja toisin, ja kaikki mikä siihen liittyy, kiehtoo minua. Olen ollut aina kallellaan synkkiin asioihin, ja myös kuoleman visuaalinen puoli on minulle hyvin tärkeä juttu. Mitä sävellyksiin tulee, tässä on ollut levyä tehdessä vähän sellainen ”musiikkia omiin hautajaisiin” -meininki, ja sama jatkuu edelleen. Sanoitukset ovat sitä samaa kuolema, pohjoinen luonto ja ahdistus -linjaa – joskin melkoisen primitiivisiä tyyliltään.

– Se, että genreen kuuluu tällainen, on minulle periaatteessa ihan yksi ja sama. Sitä ei ole mietitty mitenkään, lähtökohtana on vain ollut synkeän melankolinen tunnelma, joka on samassa linjassa koko paketin kanssa.

Tomb of Finlandin musiikki ei ole hirvittävän kaukana vanhan projektisi Wolfheartin vastaavasta. Koetko ToF:n jonkinlaisena jatkona Wolfheartille?

– Siinä mielessä, että olen koko levyn materiaalin takana. Ja samoin kuin Wolfheartissa, tehtiin Karihtalan kanssa kahdestaan koko materiaali valmiiksi. Alun perinhän Tombin oli tarkoitus olla vaan demosessio sisäisten paineideni purkamista varten, mutta homma tavallaan lähti käsistä, kun ääniteltiin Antin kanssa studiossa pohjia.

– Sille ei voinut mitään, se vaan kasvoi väkisin valmiiksi. Sessio toimi, sillä kumpikin ruokki toistensa luovuutta siinä määrin, että paketti oli valmis. Wolfheart hyytyi aikanaan yhteen levyyn |Cold Breath, 1999], kun Charon lähti etenemään. Ei siinä vaiheessa tullut mietittyä jatkoa, mutta kun vuosia kului, paine sisällä kasvoi liian suureksi ja oli pakko palata juurille.

Mitä muuten ajattelit Tuomas Saukkosen nimetessä uuden bändinsä Wolfheartiksi?

– Enpä oikeastaan mitään, ei sillä ole mitään väliä. Tuomas ei ole luultavasti kuullutkaan mistään toisesta Wolfheartista. Kun tein sen levyn aikanaan, sitä ei mainostettu Suomessa käytännössä oikein missään. Päätin jo Tombia aloitellessani, etten tee juttua Wolfheart-nimellä, vaan täytyy keksiä jotain uutta.

Rokkibiisit varastossa

Suurempi yleisö muistaa sinut varmasti parhaiten suhteellisen hyvin menestyneen Charonin kitaristina vuosilta 1992–2003. Tomb of Finlandia kuunnellessa tulee mietiskeltyä, että tällainen musiikki on sittenkin lähempänä omaa linjaasi kuin menevämpi rokkimetalli. Kuinka itse näet asian?

– Molemmat genret ovat kyllä puhutelleet minua jollain tasolla, mutta juuri nyt en kokenut rokkihommia millään tavalla viehättäviksi. Tämä pikkuisen ärjympi linja vaan lähti suoraan sydämestä; ei tarvinnut pusertaa, vaan biisit syntyivät melko nopeasti.

– Mieleenpainuvat melodiat saa kulkemaan soittotyylin vuoksi tässä genressä ihan eri tavalla kuin rokettirollissa, vaikka tavara onkin tempoiltaan pääosin hitaampaa. Niitä kolmen soinnun rokkiralleja on myös varastossa varmaan parikymmentä, mutta olkoon kovalevyllä toistaiseksi. Ne vaativat taas ihan oman konseptinsa, jos niitä joskus meinaa käyttää.

Haastattelu julkaistu Infernossa 7/2015.

Lisää luettavaa