LSD. Puolisynteettisen psykedeelin lyhenne viittaa humoristisesti myös diagnoosiin nimeltä ”lead singer’s disease”. Tauti tarttuu populaarimusiikkiyhtyeiden laulusolisteille. Oireita ovat egoismi ja heikentynyt yhteistyökyky.
Kenties kaikkein eniten lsd-taudinkuvasta on puhuttu Van Halenin solistien yhteydessä, etenkin David Lee Rothin, jonkin verran myös Sammy Hagarin.
George ”Corpsegrinder” Fisher (s. 1970) on vitsaillut tunnistaneensa nuorena miehenä itsessään orastavia lsd-egoismin oireita. Ne palvelivat selviytymiskeinona, kun Fisher nousi yleisön eteen otettuaan Chris Barnesin paikan Cannibal Corpsen solistina vuosi yhtyeen suosituimman albumin The Bleedingin (1994) jälkeen.
Nykyään oirehdinta on pelkästään ironista ja kiteytyy Fisherin kasvoilla sekä Respect the Neck -tekstillä varustettuihin T-paitoihin. Ne viittaavat death metal -skenen näyttävimpään niskaan, vuosikymmenten moshaamisen ja nuoruuden päivien painonnoston tulokseen.
Aina löytyy jokunen Cannibal Corpsen ensimmäisiin levyihin kiintynyt, joka haikailee yhä Barnesin perään. Silti yhtyeen viidestätoista albumista yhdellätoista jylisee George ”Corpsegrinder” Fisher, pysyvin osa sen kokoonpanosta alkuperäisjäsenten, basisti Alex Websterin ja rumpali Paul Mazurkieviczin ohella.
Soololevyhaaveille ei siis ole koskaan ollut pakottavaa tarvetta. Fisher kuitenkin myöntää pähkäilleensä sellaisen tekemistä aika ajoin.
– En minä kovin vakavissani ole sitä miettinyt. Mutta eikös meistä jokainen pyörittele omia laulujaan suihkussa tai pöydän ääressä? Fisher kysyy.
Tuore Corpsegrinder-soololevy syntyi kuitenkin toisin kuin Fisher oli tuumaillut. Hatebreedin solisti, monesta muustakin yhteydestä tunnettu Jamey Jasta ehdotti Fisherille soololevyn tekemistä ja julkaisua Perseverance Music Group -levy-yhtiönsä kautta. Jastalla ja levyn hänen kanssaan tuottaneella rumpali Charlie Bellmorella oli kasa biisejä, joiden he ajattelivat sopivan Fisherille.
– Jasta otti yhteyttä oikeaan aikaan, ja biisit, joita hän lähetti, olivat mahtavia. Itse en olisi perhe- ja Cannibal Corpse -kiireiden vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kappaleita, mutta äänityksiin minulla oli näissä olosuhteissa aikaa.
Fisher osallistui muutamien sanoitusten tekemiseen ensimmäisillä Cannibal Corpse -levyillään Vilella (1996) ja Gallery of Suicidella (1998). Sen jälkeen hän on jättänyt sanoitusvastuun kokonaan muille. Hän on kuvaillut itseään sekä liian laiskaksiettä itsekriittiseksi kirjoittaakseen tekstejä.
– Itsekriittisyys on laiskuutta isompi este. Oli minulla aikoinaan muistikirja, johon rustasin mieleeni tulleita tekstinpätkiä. Mutta aina kun luin, mitä vihkoon oli kertynyt, ajattelin että nämähän ovat pelkkää roskaa, ei tällaisesta kukaan tykkää. Jos näyttäisin tekstejä vaimolleni, hän todennäköisesti sanoisi, että nämähän ovat hyviä, miksi sinä näistä tuskailet, Fisher nauraa.
– Koen, etteivät yritelmäni vain ole ilmaisseet sitä, mitä toivoisin niiden ilmaisevan. Ja mistä minä sitten lopulta kirjoittaisin? En koskisi tosielämän aiheisiin, en politiikkaan enkä uskontoon. Jäljelle jäisivät kai vain kauhuleffat ja Warcraft!
Lupa supersankaruuteen
Fisherin panosta soololevylleen ei tule vähätellä, vaikka hän ei biisejä kirjoittanutkaan. Antoihan hän levylle paitsi tunnusomaisen äänensä myös kansikuvaidean.
– Jamey lähetti minulle jotain ehdotuksia kansitaiteesta, en yhtään muista keneltä taiteilijalta. Niillä ehdotuksilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, millainen levyn kannesta tuli. Selitin ideani, jossa komeilisin itse levyn kannessa lahtaamassa zombeja. Jos artistin ja levyn nimi on Corpsegrinder, tietenkin minun pitää olla kannessa, vaikka biisit eivät omaan elämääni mitenkään liitykään.
– Dan Goldsworthy teki levylle upean kannen. Okei, hahmo on supersankariversio minusta. Näytin kansikuvaa vaimolleni, ja hän tokaisi, etteivät käsivarteni näytä tuolta, parempi painua salille, jos haluan että ne joskus näyttävät. Mutta hei, mietipäs näitä erinäisiä rocktähtifiguureja. Ozzy ei ole koskaan näyttänyt siltä, millainen hänen figuurinsa on. Jos hänellä on lupa tehdä itsestään fiktiivinen versio, niin minullakin on!
Jastalle oli alusta saakka selvää, että levy tehtäisiin Corpsegrinder-nimellä. Fisher ei ollut asiasta yhtä varma. Hän oli pohtinut, voisiko irtautua soololevyllään vuosikymmenet kantamastaan taitelijanimestä. Sen hän nappasi aikoinaan Deathin demoaikojen kappaleesta, jonka Massacre myöhemmin levytti.
Mikä muu nimi levyn kannessa sitten olisi voinut komeilla?
– Niinpä! Some Bozo? Tässä uunituore albumi artistilta nimeltä Some Bozo, Fisher hekottaa.
– Eniten Corpsegrinder-nimi epäilytti minua siksi, että se oli myös ensimmäisen bändini nimi 1980-luvun lopulla. Mutta eihän se ole mikään oikea ongelma, sitä bändiä kun ei ole ollut olemassa aikoihin. Ymmärtääkseni samaa nimeä kantava bändi löytyy nykyään jostain päin Etelä-Amerikkaa. Vai olikohan
se japanilainen bändi? Minulla on heidän levynsäkin jossain täällä kotini kätköissä. No mutta, Corpsegrinder toimii, se käy järkeen, sehän olen minä.
Fisheriä voi kutsua soololevynsä taiteelliseksi johtajaksi, onhan koko levyn sisältö hänen hyväksymäänsä.
– Jos on olemassa hyvä idea, voin tietenkin viedä sitä omalla panoksellani eteenpäin. Lauluäänityksissä teimme teksteihin pieniä muokkauksia, ja myös miksausvaiheessa pidin tiukasti kiinni toiveistani.
– Ääneni on levyn tunnusomaisin death metal -piirre. Ja kuten Cannibal Corpsen biisit, myös nämä ovat käytännössä kauhuelokuvia musiikin muodossa. Tämän levyn maailmassa kaikki kuolevat – vaikka niinhän me kaikki kuolemme aikanaan tosielämässäkin.
Avartava kotiinpaluu
Jokin levyllä on silti selvästi toisin kuin ennen. Niin kohta kolme vuosikymmentä solistia työllistänyt Cannibal Corpse, edellinen yhtyeensä Monstrosity kuin sivuprojektit Paths of Possession, Serpentine Dominion ja Voodoo Gods ovat luokiteltavissa death metal -bändeiksi.
Soololevyllä kuolometallin rinnalla on thrash-sävyjä, mikä sekään ei ole Fisherin uralla vallankumouksellista. Hardcore- ja metalcore-elementtien kanssa Fisher on sen sijaan tekemisissä näin laajasti ensimmäistä kertaa.
– Kyllä, levyllä on paljon, siis todella paljon hardcore-elementtejä. Ja se on tosi virkistävää! Musiikissa on death metalin raskautta, mutta se ei ole nopeiden blastbeatien dominoimaa. Onhan siellä jokunen Slayer-vetoinen thrash-komppi, mutta myös paljon hardcore-runttausta.
– Myös Cannibal Corpsen musassa on groovea, etenkin Scourge of Ironin kaltaisissa hitaammissa biiseissä. Mutta tällä levyllä groovailu viedään pidemmälle. Rummuissakin on paljon hardcore-juttuja, ihan klassisia tomikomppeja, jollaisia löytyy joka ikiseltä koskaan tehdyltä hardcore-levyltä.
Levy on myös avartanut Fisherin työsarkaa solistina. Hardcoren vaikutus on kuultavissa vahvasti lauluosuuksien rytmityksissä.
– Joissain jutuissa on Biohazardista ja Hatebreedistä muistuttava, lähes räppäävä rakenne. Se on kaukana perinteisistä tavoista rakentaa death metal -biisien lauluosuudet. Oikeanlaisen fraseerauksen ja artikuloinnin löytämisessä oli haasteensa, kuten siinäkin että Jamey kirjoitti joihinkin biiseihin ihan hitosti tekstiä. Mutta ei tuollainen ole ennenkuulumatonta Cannibal Corpsessakaan, en minä tämän levyn tekemistä ala vaikeaksi haukkua.
Hardcore-sävyt olivat Fisherille myös eräänlainen kotiinpaluu. Hän kun kuunteli hooceeta jo kasvavana nuorena.
– Olen kuunnellut paljon Cro-Magsia ja Agnostic Frontia sekä vanhoja straight edge -bändejä kuten Youth of Today-
tä, Judgea ja Gorilla Biscuitsiä. Kun Cannibal Corpse oli kiertueella Hatebreedin kanssa vuonna 2009, hengailin yhtenä iltana Hatebreedin kiertuebussissa ja [bändin kitaristi] Frank Novinec pisti soimaan death metal -klassikoita. Sanoin, että heitä väliin vähän Warzonea ja Agnostic Frontia. En muista kuka osasi kertoa, että George muistaa kaikki lyriikat ties kuinka monelta hardcore-albumilta. Jasta tokaisi, että George tietää missä mennään, hän on ”down with the core”.
– Ja vedimmehän me jo vanhan Corpsegrinder-bändini keikoilla yli 30 vuotta sitten Agnostic Frontin Crucifiedia, tai Iron Crossin biisihän se alkujaan on. Ja Cro-Magsin Malfunctionia, samoin Sick of It Allin G.I. Joe Headstompia.
Punk rockiksi Corpsegrinder-albumin musiikkia ei voi millään muotoa kutsua, mutta levyn tiiviys – pisimmätkin kymmenestä biisistä kestävät vain runsaat kolme ja puoli minuuttia – on punkeinta Fisherin uralla sitten Cannibal Corpsen The Wretched Spawnin (2004) käyntiin roiskaisseen Severed Head Stoningin.
– Termi ”eeppinen” sopii minun musiikkiani paremmin Iron Maidenin biiseihin pitkine instrumentaalijaksoineen, joiden aikana Bruce Dickinson tekee mitä nyt tekeekin, hengailee rumpujen luona tai hörppii olutta. Ja hienoahan sekin on. Soololevyni on timmi, biisit ovat lyhyitä ja niitä on vain kymmenen. Se on paras mahdollinen lukumäärä. Eikös Cannibal Corpsen uusimmalla, Violence Unimaginedillä, ole myös vain kymmenen biisiä? Eipäs, niitähän on yksitoista.
Lämmittelyn ilot
Niin, Violence Unimagined. Huhtikuussa 2021 julkaistu Cannibal Corpsen viidestoista studioalbumi, yhtyeen viime aikojen parhaimmistoa.
Death metal -yhtyeistä myydyin on säilyttänyt asemansa myös ahkeran kiertämisen ansiosta. Pandemian vuoksi uuden levyn kappaleista keikkakasteensa on saanut ainoastaan ensisingle Inhumane Harvest. Mikäli kiertuesuunnitelmat toteutuvat, Cannibal Corpse on tämän haastattelun ilmestyessä päässyt jo aloittamaan Yhdysvaltain-kiertueensa.
Fisher aikoo pitää huolen, että myös Corpsegrinder-materiaali tavoittaa jossain vaiheessa keikkalavat.
– Sivuprojektini eivät ole koskaan ehtineet kiertämään, Paths of Possession sentään teki muutaman keikan. Soololevyni on aivan liian hyvä jäämään ilman kiertuetta. Varsinaisia suunnitelmia meillä ei vielä ole, vain jokunen alustava kysely mahdollisista yhteiskiertueista. Cannibal Corpse on tietenkin prioriteettini, mutta yhtyeen manageri Steve Davis on myös minun managerini. Aikatauluongelmia ei siis ainakaan syntyisi.
Mikäli Jamey Jasta on kiinnostunut – ja Fisher uskoo, että hän on – Corpsegrinder tulee tekemään useamman albumin. Ja jos yleisöllä riittää kiinnostusta seuraavan levyn jälkeen, Corpsegrinderin materiaali piisaa kiertueen pääesiintyjäksi.
– Kymmenellä biisillä ei lähdetä illan päävetonaulaksi, se on selvä. Mutta hei, myös lämmittelijän pesti on mahtava. Vedät kuusi biisiä, minkä jälkeen pääset hengailemaan ja tsekkaamaan pääesiintyjän etkä joudu odottelemaan koko päivää lavalle nousemista.
Nytkin kymmenen biisin keikkasettiä voisi kasvattaa lainakappalein. Fisher ei pidä jonkin vanhan hardcore-suosikkinsa nostamista mukaan settiin mahdottomana, vaikka se tekstillisesti kokonaisuudesta pomppaisikin.
– Sanoitukset ovat sanoituksia, en minä ala tuskailla, istuuko tämä tai tuo biisi täydellisesti elämänfilosofiaani. Suhtautumiseni bändeihin ei ole riippuvainen siitä, mitä heidän tekstinsä käsittelevät ja mitä eivät. Kaikki riippuu siitä, pidänkö biiseistä.
Fisher ei osaa nimetä äkkiseltään mitään tiettyä uuden levynsä linjaan istuvaa lainakappaletta. Mikä se olisikin, se tulisi toteuttaa huolella.
– Paljon riippuisi siitä, miten biisi sopisi äänelleni. Mutta myös siitä, voisinko tehdä äänelläni kunniaa alkuperäiselle. Jos muistat Cannibal Corpsen Possessed-coverin, Confessionsin, niin kyllähän sen solistin tunnistaa, mutta äänessäni on myös Jeff Becerraa. Onhan hän valtavan tärkeä esikuva, yksi syistä siihen, että olen tässä tänään.
– Jos vaikka vetäisimme jonkin Cro-Mags-biisin, hakisin ilmaisuuni John Josephin soundia. En ole laulanut tuollaista kamaa vuosikymmeniin. Suihkussa yksin laulaessaan kuka tahansa meistä on rocktähti, mutta on eri asia, miten minun nykyään oikeasti kävisi, jos lähtisin vetämään noita klassikoita.
Yhteinen jaettava
On asioita, joita Fisher ei kommentoi. World of Warcraft -pelimaailmassa oli viime syksyyn saakka hahmo nimeltä Gorge the Corpsegrinder, mikä oli kunnianosoitus Fisherille, antaumukselliselle Warcraft-fanille.
Hahmon nimi muutettiin, kun joukko pelaajia nosti esiin videohaastattelun vuodelta 2007. Alliance-pelaajille haistattelevassa haastattelussa Fisher alentui suunpieksäntään, joka kuulostaa homofobiselta, oli kyse sitten siitä tai vain auttamattoman tökeröstä kielenkäytöstä.
Sama Fisher tunnetaan pehmolelujen ystävänä, joka pelaa kiertueilla ollessaan innoissaan claw machine -pelikoneilla ja lahjoittaa niistä voittamansa pehmolelut vähävaraisille perheille.
Kun Iced Earth -yhtyeen Jon Schaffer osallistui Yhdysvaltain kongressitalon valtaukseen tammikuussa 2021, syntyi kaksi kuvaa yhdistänyt meemi. Yhdessä kuvassa oli valtaajajoukossa rähisevä Schaffer, toisessa sylillistä pehmoleluja halaileva Fisher. Meemiteksti neuvoi: ”In a world of Jon Schaffers, be a Corpsegrinder.”
Fisher lienee Instagramin seuratuin death metal -muusikko. Hänen profiilistaan löytyy myös musiikkiin liittyviä julkaisuja, mutta ennen kaikkea hän julkaisee postauksia arjesta vaimonsa, kahden tyttärensä ja lähipiirinsä kanssa.
Kyllä, George ”Corpsegrinder” Fisherin Instagram-profiili on söpö.
– En tuomitse ketään sen vuoksi, mitä he haluavat ja päättävät sosiaalisessa mediassaan julkaista. Mutta somesta tulee helposti eriävien näkemysten taistelukenttä. Ja minä haluan pysytellä erossa sellaisesta. Tietenkin tärkeistä asioista täytyy voida keskustella, mutta tulokseton väittely ei muuta mitään, vaan vie ihmisiä vain kauemmas toisistaan. Haluan ihmisten löytävän yhteistä jaettavaa, sen vuoksi Insta-tilini on olemassa.
– Postaukseni luovat minusta kuvan isona lapsena – eikä se ole kaukana totuudesta! Lavalla teen työni äärimmäisen tosissani, mutta muuten minua ei voi syyttää totiseksi. Nautin olla kotona lasteni ja vaimoni kanssa Legoja kooten. Jos julkaisen kuvan uudesta Lego-setistä, teen sen koska olen innoissani, että pääsen kokoamaan sen. Äänestit tätä tai tuota tyyppiä, uskoit tähän tai tuohon jumalaan, haluan Instagramini olevan paikka, jonne voit mennä ja todeta, että katsopas, George voitti taas kymmenen pehmolelua. Ja hymyillä.
Jos Fisherin vaimo saisi päättää, hänen puolisonsa tekisi julkaisuja vielä paljon useammin.
– En minä jokaiselta kävelylenkiltämme julkaisua tee, haluan postauksiltani vähän enemmän substanssia. En tosiaankaan herää aamuisin stressaten mitä tänään postaisin. Mutta löytyyhän minulta paljon julkaisemisen arvoista, vanhoja kuvia kiertueilta, Corpsegrinderin ja Monstrosityn ajoilta ynnä muuta.
– Olen sanonut vaimolleni monta kertaa, että annan kaikki vanhat valokuvani hänen läpikäytäväkseen, hän pyörittäköön Instaani. Olemme olleet yhdessä 33 vuotta, hän tuntee minut läpikotaisin ja luotan häneen täysin. Jos hän ottaisi Instani haltuunsa, kukaan ei huomaisi mitään eroa.
Kolmekymmentäkolme vuotta. Täsmälleen yhtä kauan Fisher on tehnyt äärimetallia. Hänellä, kuten niin monella muulla, kaikki alkoi Black Sabbathista ja siirtyi Judas Priestin ja Iron Maidenin kautta thrash metaliin. Sitten Fisher näki Deathin keikan, kuuli Chuck Schuldinerin rääkäisyn ja tiesi, mitä haluaa elämässään tehdä.
Kaikkien aikojen suosikkisolistikseen Fisher nimeää King Diamondin. Sitä ei Kinkkua ja Mercyful Fateä rakastava toimittaja voi ohittaa.
– Don’t Break the Oath on kaikkien aikojen suosikkilevyni. Muistan, kun intoilimme junnuina, ettei tätä pahaenteisempää musiikkia ole. Mercyful Fate on ehdottomasti synkempää kamaa kuin tietyt bändit, jotka ovat kuuluisampia synkkyydestään.
– King Diamond on ällistyttävän taitava artisti. Hän säveltää, sanoittaa ja tekee massiivisia laulusovituksia – eikä pidä unohtaa kasvomaalauksia ja keikkojen teatraalisuutta, sitä koko pakettia. Metallikentällä hän on tietenkin legenda, mutta hän ansaitsisi laajempaa arvostusta koko musiikkimaailmassa. Hänellä olisi varmasti rahkeita tehdä musiikillisesti ihan mitä tahansa, mutta hän on löytänyt oman juttunsa ja on siinä loistava. Minulle hän on yksi kasvoista heavy metalin Mount Rushmorella.
Julkaistu Infernossa 2/2022.