Amorphis-kitaristi Esa Holopaisen elämä on vaikuttanut jo vuosikymmenten ajan virtaviivaisen varmalta.
Työstä Amorphis-albumi, kierrä sen tiimoilta vuosi tai pari, levähdä sen jälkeen hetki ja ala suunnitella, millaisen Amorphis-eepoksen seuraavaksi teet. Amorphis on ollut hänelle intohimon ohella myös tasainen tulonlähde.
Viime vuoden maaliskuussa tältä elämältä katosi pohja. Pandemia valtasi maailman ja bändien kiertueet joutuivat pakkotauolle. Vielä tähänkään päivään mennessä ei ole mitään varmuutta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Vielä toistaiseksi Holopainen on onnistunut pitämään itsensä kiireisenä, mutta hänen äänessään kuuluu paitsi luottavaisuutta myös huolta koronakuukausien kasautuessa tätä menoa koronavuosiksi.
– Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, tässä on joutunut tavallaan opettelemaan elämään ihan uudella tavalla, vaikka vielä toistaiseksi luottaakin siihen, että tämä kaikki on vain väliaikaista, Holopainen huokaisee.
– Ensimmäinen kuukausi tai kaksi meni vielä tauon piikkiin, mutta aika pian aloin huomata, etten osaa olla täysin toimettomana. Se tietty elämänrytmi on niin verissä. Olo oli aika samanlainen kuin työttömällä voi olla. Ei oikein osaa ottaa joutenoloa ainakaan loman kannalta, kun kaikkea leimaa epävarmuus tulevaisuudesta.
– Aika pian oli selvää, että minun on tartuttava Amorphiksen ohella johonkin muuhun musiikkiprojektiin ja rakentaa ajallani jotain sellaista, mikä antaa tälle kaikelle merkityksen.
Jos poikkeusajoilla on edes jokin hopeareunus, se on poikkeuksellinen musiikki, jota ei olisi syntynyt ilman niitä. Holopaisen Silver Lake -sooloalbumi kuuluu tähän kategoriaan. Jos Holopainen olisi elänyt normaalia Amorphis-arkeaan ja viilettänyt ympäri maailmaa kiertueilla, levyä ei olisi syntynyt.
– Veikkaan, että tällaisia pandemialevyjä tullaan näkemään pian enemmänkin, Holopainen virnistää.
Kitaristi jatkaa, että vaikka aika oli jo käynyt pitkäksi, hän tarvitsi sooloalbumin suhteen vielä ”pienen nykäisijän”. Sellaiseksi osoittautui levyn lopulta tuottanut Nino Laurenne.
– Nino soitteli keväällä 2020, kun pandemia oli eskaloitunut, ja kyseli, olisiko minulla matskua, jos alettaisiinkin kasailemaan sooloalbumia. Se oli aluksi vain heitto, mutta kyllähän koneella oli muutamia aihioita, joita olin pyöritellyt ja joista olin diggaillut, mutta jotka eivät oikein istuneet Amorphis-fiiliksiin.
– Siitä se sitten lähti! Nino innostui biiseistä välittömästi, ja pian olimmekin jo etsimässä solisteja. Koko levy tavallaan ruokki itse itseään, ja pieni, viattoman oloinen sooloalbumi alkoi kasvaa kuin pullataikina.
Epätodennäköinen soololevy
Holopainen ei peittele tosiasiaa, ettei sooloalbumi ole ollut hänelle varsinaisesti mikään pitkäaikainen haave.
– Jos olen ihan rehellinen, soololle ei ole ollut tarvetta, koska olen saanut toteuttaa kaikki musiikilliset ambitioni Ampparien kanssa. Eikä sille olisi kiertueiden puolesta ollut aiemmin aikaakaan.
– On se ajatus silti jossain takaraivossa kytenyt ja noussut esille aina tasaisin väliajoin baarikeskusteluissa tuttujen kanssa. Että kuinka nastaa olisi tehdä jotain yhdessä, miten vielä joskus tehdään vierailuja ja kuinka makeaa olisi äänittää jotain ihan erilaista musiikkia vaikkapa juuri Ninon kanssa.
– Nyt sitten heitin musiikilliseen soppaan kaikki vaikutteet, joita mieleeni sattui tulemaan. Totta kai niitä piti vähän jäsennellä, mutta säveltäessäni instrumentaalisia osuuksia Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen hengessä minulle avautuivat kaikki ne mahdollisuudet, joita [Amorphisiin verrattuna] ihanerilaista levyä tehdessä on toteutettavissa. Joihinkin biiseihin päätyi jopa Genesis-viboja, ja pian huomasin, etten rajoittanut itseäni mitenkään. Annoin vain tulla sellaista musiikkia, mistä itse diggailen, ihan genrestä riippumatta.
Silver Lake ei kuitenkaan ole mikään sooloalbumin tekemisen ilosta tai ajan tappamiseksi värkätty puolivillainen levytys.
– Kyllä se on ihan täysiverinen albumi, ja päätinkin alusta alkaen, että jos lähden tätä tekemään, satsaan musiikkiin aikaa ja ajatusta ihan täysillä, Holopainen sanoo.
– Sen tarkempaa suunnitelmaa mulla ei aluksi ollut. Levy yllätti itsenikin. Mukaan tuli paljon matkan varrella syntyneitä ideoita, ja tietysti myös solistit toivat mielettömästi tunnelmia ja sävyjä, jotka taas inspiroivat minua kirjoittamaan musiikkia vielä rohkeammin.
– Siinä vaiheessa, kun aloin hahmottaa, että lähes kaikki laulajat ovat tuttuja kavereita ja tiedän mihin he pystyvät, tunsin kykeneväni tekemään tällä musiikilla ihan mitä tahansa. Luotin myös siihen, että jos laulajat eivät olisi kokeneet musiikkia omakseen, he olisivat sen myös rehellisesti sanoneet.
Miten erilaista oli tehdä albumia itsenäisesti verrattuna totuttuun Amorphis-bändikemiaan? Eli kärjistetysti siirtyä demokratiasta lähes täysiveriseen diktatuuriin.
– Ihan täyttä itsevaltiutta en missään vaiheessa edes ajatellut, koska tietynlainen vuorovaikutus muiden kanssa on mulle tärkeää. Olipa se toinen sitten bändikaveri tai vaikka laulaja tai tuottaja, Holopainen avaa.
– Nino oli tässä mielessä elintärkeä hahmo. Hän oli se tyyppi, jolla pystyin hyväksyttämään ideoitani, vaihtamaan ajatuksia ja kysymään neuvojakin. Nino oli myös se apuri, jolla on studiotekniikka hanskassa.
– Olihan tässä silti se puoli, että nyt olin vastuussa vain itselleni, kunnes piti olla varma, että toimitan levy-yhtiölle oikeasti julkaisukelpoista musiikkia. Siinä mielessä tämä oli pieni seikkailu. Amoissa mulla on ollut oma roolini osana bändiä, mutta nyt pitelin käsissäni melkein kaikkia lankoja.
Enemmän kuin kitaramusiikkia
Kun metallibändin kitaristi lähtee tekemään sooloalbumia, itsestään selvin ratkaisu olisi äänittää instrumentaalilevy, jolla kitara olisi pääosassa ja korvaisi laulun melodisena elementtinä. Sooloilullekin jäisi tilaa.
Esa Holopainen tiesi kuitenkin varsin nopeasti, ettei Silver Lakestä tule vain kitaralevy.
– Ei se ollut alusta alkaen varmaa, että ottaisin mukaan laulajia, mutta kun pyöriteltiin Ninon kanssa ekoja biisejä, oli aika nopeasti selvää, että niissä on selkeästi säkeistöt ja kertosäkeet.
– Olisi ollut tavallaan kiehtova ajatus tehdä instrumentaalinen levy, mutta siinä on se puoli, että kuka sellaista jaksaa kuunnella. En ainakaan itse jaksaisi! Tein siis ennemmin sellaista musiikkia, jota haluaisin itsekin kuunnella, ja täysin instrumentaalinen kitaralevy ei tuntunut oikealta.
Toinen helppo oletus Holopaisen sooloalbumin suhteen saattaisi olla, että sen musiikki olisi todella progressiivista ja polveilevaa ja kappaleet pitkiä.
Näin ei ole. Kappaleet pysyvät maltillisen mittaisina, mutta se yllättää, miten paljon kitara-, syna- ja jopa saksofonifiilistelyjä ytimekkäisiin biiseihin mahtuu.
– Joissakin kappaleissa oli varaa venyttämiselle, mutta loppupeleissä kaikki sooloilut soljuivatkin järkeviin mittoihin enkä halunnut lähteä venyttelemään niitä vain venyttämisen ilosta, Holopainen myhäilee.
– Yksi pisimmistä biiseistä on Loirin tulkitsema Alkusointu, ja siinä onkin sitten kaikkia mahdollisia sooloinstrumentteja, jotka koin musiikkiini sopivan. Kitarasooloa, saksarisooloa, suvantoa ja kiipparisooloakin. Se olisi saattanut paisua haahuiluksi, mutta Loirin mukanaolon myötä siihen muodostui ihan maaginen tunnelma.
Kuten tekijänsä näköiselle sooloalbumille sopii, Silver Lakeltä löytyy paljon pieniä flirttejä Holopaisen omien suosikkien suuntaan, eikä jokainen kuulija välttämättä tunnista niistä kaikkia.
– Storm-biisin lickeissä on ihan selvästi Dire Straits -meininkiä Håkanin säkeistöjen lomassa, kitaristi kertoo.
– Avausinstrumentaali taas on rakenneltu Anssi Tikanmäen hengessä, eli siinä on yksi teema, jota kasvatellaan ja kasvatellaan pikkuhiljaa ihan siinä rajalla, ettei se ala kuulostaa loopilta.
– Alkusointu-biisissä on Janne Huttusen saksofonisoolo, josta hän lähetti sekä altto- että tenoriversiot. Altto oli hieman jazzmaisempi, mutta halusin viedä sitä vähän suomalaisempaan suuntaan. Ja mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Sakari Kukko! Tilasin Jannelta hieman Piirpauke-vibaa, ja se soolo maalailuineen voisikin olla Sakari Kukon soittamaa suomalaista maisemakuvaa.
Vuorovaikutuksessa äänten kanssa
Jonas Renkse, Anneke van Giersbergen, Einar Solberg, Björn ”Speed” Strid, Håkan Hemlin ja Vesa-Matti Loiri.
Silver Laken laulajapaletti on huima kokoonpano omalaatuisia ääniä ja suuria lahjakkuuksia, ja lähes kaikilta levyn laulajilta löytyy yhteistä historiaa Holopaisen ja Amorphisin kanssa, vähintään kiertueilta.
Holopainen kertookin laulajien valitsemisen sujuneen harvinaisen luonnollisella tavalla.
– Ihan alussa kasassa oli kolme biisiä: Sentiment, Ray of Light ja Promising Sun, ja kyllä me laulajavaihtoehtoja siinä tovi mietittiin, mutta lopulta se oli oma intuitio, joka ratkaisi äänet.
– Ensimmäisen kohdalla oli ihan selvää, että haluan Renksen laulamaan, koska Katatonian akustiset tallenteet ovat olleet niin törkeän hyviä ja Jonasin laulusoundi on niin uniikilla tavallaan mieletön. Siinä ei puhuta mistään keskiverrosta karaokelaulajasta, vaan aidosti ja oikeasti persoonallisesta äänestä.
– Promising Sun taas oli selkeästi hevein biisi, ja aistin siitä soilworkmäistä melodisuutta. Se kappale oikein huusi Björnin ääntä. Tiesin, miten omalaatuinen solisti Speed on, ja hän halusi kirjoittaa Renksen tapaan itse omat lyriikkansa ja laulumelodiansa. Minut yllätti se, että tulos olikin lähempänä Night Flight Orchestraa kuin Soilworkiä. Odotin puhtaita säkeistöjä ja örinäkertsejä, mutta sainkin ilokseni paljon hänen komeaa puhdasta ääntään.
– Ray of Light oli puolestaan selkeästi erilainen biisi kuin kaikki muut. Paljon kliiniä kitaraa, synaa ja bassoa. Jopa aika poppivoittoinen kappale. Ajattelin heti, että Einar fraseerauksellaan, syvällä äänellään ja komealla falsetillaan on kaveri, joka kykenee täyttämään äänialallaan koko sen maiseman ja puhaltamaan kappaleen lopulliseen eloon.
Kun mukana on yhdeksän kappaletta ja seitsemän hyvin erilaista laulajaa, aineksista olisi saattanut helposti muodostua kokoelmamainen albumi, jolta puuttuu selkeä punainen lanka. Silver Lake onnistuu väistämään sudenkuopan.
– Minulle syntyi aika nopeasti selkeä visio, miltä levyn musiikillinen kaari tulee kuulostamaan, Holopainen kertoo.
Yhtenäisyydessä auttoi Jonas Renkse, joka tulkitsee sekä levyn ensimmäisen että viimeisen lauletun kappaleen.
– Jonas taisi tehdä ihan ensimmäiseksi laulut Sentimentiin, ja kun kuulin ne demot, päätin että minun pakko teettää hänellä toinenkin biisi. Varsinkin, kun Jonas itse sanoi, että lähettele kappaleita tänne vaan!
– Kun levyn päättävä biisi [Apprentice] oli niin hyvä ja sen teema niin makea, sävelsin pian sen jälkeen levyn instrumentaalisen avaubiisin, jossa on sama musiikillinen teema. Se sitoo levyn kokonaisuuden yhteen ja on samalla hyvä esimerkki siitä, miten levy rakensi itse itseään.
Esille on nostettava myös kansallisankari Vesa-Matti Loiri, jonka ääni ja fraseeraus luovat Alkusointu-kappaleelle liki legendaarisen tunnelman.
– Tiesimme, ettemme tule tekemään Veskulle tekstiä laulettavaksi, vaan pikemminkin haimme sellaista Orson Welles -tyylistä spoken word -juttua, johon Veskun arvokkuus sopii täydellisesti, Holopainen kertoo.
– Veskuhan on tosi karismaattinen, ihan uskomaton persoona. Olikin hienoa saada vangittua hänen maagisuutensa Eino Leinon tekstiin ja musiikin kautta levylle. Veskun äänittäminen oli kyllä niitä hetkiä studiossa, kun oltiin Ninon kanssa suu auki ihmettelemässä, että mitä täällä oikein tapahtuu.
– Kaiken voi toki tulkita monella tavalla! Tein juuri haastattelua, jonka toimittaja oli sitä mieltä, että Alkusoinnusta tulee ihan Manowar mieleen. Mietin pitkään, että mitä ihmettä se oikein meinasi. Sitten mieleeni tuli Defender-biisin spoken word -intro, ja… no, eihän se nyt ihan mahdottoman kaukaa haettua ole, hah hah!
Sanoituksia useilla perspektiiveillä
Jos Silver Laken musiikillinen kaari oli Holopaiselle lopulta selvä, sanoitusten suhteen hän ei hakenut tietynlaista linjaa tai pyrkinyt rakentamaan levylle kokonaista teemaa.
– Totta puhuakseni en stressannut sanoitusten yhtenäisyydestä juurikaan, enkä aio printata levyn kansiin Alkusointua lukuun ottamatta sanoja lainkaan, koska etenin kaikessa niin selvästi musiikki edellä, Holopainen sanoo.
– Tämä ei tarkoita, etteikö sanoituksiin olisi panostettu tai että ne eivät olisi tärkeä osa kappaleita. Tein vain päätöksen, että koska albumilla on useita tekstittäjiä ja heillä kaikilla on niin oma tyylinsä, puhun itse ennen kaikkea musiikkini kautta ja jätän sanoitusten tulkitsemisen tyystin kuulijoille.
– Esimerkiksi Renksen kirjoittamat tekstit tunnistaa hyvin hänen tummanpuhuviksi pohdiskeluikseen, joihin samastuin samaan tapaan kuin moni kuulijakin toivottavasti samastuu. Speed puolestaan kirjoitti vaikuttavan sanoituksen, jonka tulkitsin ajankohtaiseksi tekstiksi lockdownista, joka on koskettanut meitä kaikkia.
Silver Lake ei siis ole se sooloalbumi, jolla pitkäaikainen bändikitaristi kirjoittaa kaikkein henkilökohtaisimman kokonaisuutensa ikinä ja vuodattaa esiin kaiken sen, mitä ei ole koskaan ennen sanonut?
– Ei sellaisessa perinteisessä mielessä kuin voisi ajatella. Koin tämän viimeisen päälle vuorovaikutuksena laulajien kanssa. Musiikkini inspiroi heitä ja heidän sanoituksensa taas minua, Holopainen sanoo.
– Asiat toimivat eri tavoin eri solistien kanssa. Renkse halusi täysin vapaat kädet, ja sen hänelle tietysti soin. En edes alkanut tentata, mitä hän haluaa sanoituksillaan sanoa, koska halusin jättää myös itselleni tulkinnanvaraa niiden suhteen. Utelin Sentiment-kappaleen taustoja vasta, kun aloimme suunnitella siitä videota.
– Myös Loiri on todella tarkka siitä, mitä hän laulaa, mutta miehen taustat huomioiden lienee sanomattakin selvää, että Eino Leinon tekstit sopivat hänelle kuin nenä päähän. Kävimme hänen kanssaan tekstit todella tarkkaan läpi ja pohdimme, miten haluamme niitä lähestyä. Juuri tässä vaiheessa kappaleeseen syntyi se ihan lopullinen taika.
Albumien ja kiertueiden syklissä
Irtauduttuaan koronapandemian myötä totutusta studioalbumien ja kiertueiden syklistä Esa Holopainen näkee kirkkaammin, millaista elämää hän on ammattimaisena muusikkona elänyt.
Keskisuuren metallibändin riveissä levyttäminen ja kiertäminen on hänelle elämäntapa, mutta samalla myös omanlaisensa korttitalo, jossa on kiinni koko hänen toimeentulonsa. Rakennelman on täten pysyttävä vakaana.
– Kyllä mä valehtelisin, jos väittäisin, että Ampparien kanssa kaikki on aina pelkästään siistiä ja stressitöntä. Kyllä siellä taustalla on aina pieni jännite siitä, miten pienestä se jatkuvuus on kiinni, Holopainen myöntää.
– Circlen [2013], Under the Red Cloudin [2015] ja Queen of Timen [2018] väleissä ei kovin montaa hetkeä pysähdytty. Rauta oli kuumaa ja sitä haluttiin takoa. Kun yhden albumin kiertueet oli soitettu, seuraavan levyn julkaisu oli useimmiten jo tiedossa. Ihan pienen hengähdyksen jälkeen olimme jälleen studiossa.
– Amorphiksessa on ollut se etu, että meillä on useita säveltäjiä ja me ollaan siten aika tuotteliaita. Tämä on varmistanut sen, ettei ankarakaan tahti ole saanut levyjemme laatua ailahtelemaan. Mutta on se aina välillä hirvittänyt, miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut ja miten hurjaa tahtia ne albumisyklit usein etenevät.
Moni on saattanut pohtia, olisiko Amorphisin albumeista tullut nykyistä kokeilevampia ja tyyliltään erilaisia, jos niitä ei olisi tehty tavallaan pakosta kiertueiden välissä, tiukoilla aikatauluilla.
Holopainen kuitenkin kertoo, että tiukat deadlinet ovat Amorphisille, jos nyt eivät elinehto, niin ainakin luovuutta hyvässä mielessä vauhdittava asia.
– Me ollaan puhuttu kundien kanssa aika usein, että mitenhän siinä kävisi, jos meillä ei olisi tiedossa jotain ihan tiettyä päivämäärää, jolloin masterin on oltava matkalla lafkalle. Ollaan tultu aina siihen tulokseen, että tietty suunnitelmallisuus pitää meidät vireinä, eikä kukaan ole kokenut sitä pakottavaksi tekijäksi.
– Amorphis-levyistä ei ole tullut tässä mielessä kompromisseja, vaan aika on ollut meille omanlaisensa tuottaja. Se on taannut, ettemme jää istumaan matskun päälle liian pitkäksi aikaa, nypläämään loputtomasti jokaista yksityiskohtaa. Levyistä on tullut jäntevästi meidän näköisiämme, oman aikansa eläväisiä kuvia.
Amorphis-kokoluokan bändille talous on asia, josta ei kovin usein puhuta ääneen. Raha kun on yhä omanlaisensa yhteiskunnallinen tabu. Monella bändiä kauempaa tarkkailevalla saattaakin olla virheellinen mielikuva, että muusikon toimeentulo syntyy helpolla.
– Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, koska omanlaistaan glorifiointiahan se on, kun käydään keikoilla, soitetaan isojen festarien päälavoilla ja bändien keikoissa on aina sitä omaa suurellisuuden tuntua, Holopainen pyörittelee.
– Kun katsoo tällaista bändiä vetämässä lavalla, siitä syntyy mielikuva muusikosta jonkinlaisena hahmona. Voi olla vaikea kuvitella, että samalla tavalla sekin käy ostamassa paskapaperia tai palauttelemassa pulloja hypermarketissa.
– Kaikki riippuu artistista ja bändistä, mutta omalla tavallaan mediakin ylläpitää sitä tähtiauraa, joka erottaa muusikoita tavallisista kansalaisista. Vaikka sitten kirjoittamalla isoilla otsikoilla, miten Jari Sillanpää kuittaa juhannukselta kymppitonnin per keikka ja soittaa niitä keikkoja nipun. Moni voi olettaa, että asiat ovat aina noin.
– Meidän kaltaiselle bändille jatkuvuus on kaikki kaikessa. Me tullaan toimeen ihan hyvin, ihan kuten ketkä tahansa työssäkäyvät ihmiset, kun se tietty sykli pysyy yllä. Mutta niitä töitä on oikeasti oltava, koko ajan. Korttitalo voi hajota nopeasti, ellei kyseessä sitten ole sen kokoluokan bändi, että on puskuria vaikka vuosikausiksi.
Mitä jos vanha maailma ei palaa?
Tämänhetkinen maailmantilanne on Holopaisen kannalta ristiriitainen, mutta hän on löytänyt tavallisesta elämäntavastaan irtautumisesta ajan kanssa myös hyviä puolia. Tahdin hiljentymisen myötä on huomannut toden teolla, miten paljon ”Amorphis-kuvio” hänelle todella merkitsee.
– Amorphis on ollut minulle tärkeä elämän vakio ja luovuuden kanava. En osaa edes kuvitella, mitä tekisin ilman sitä. Se tietty elämänrytmi, mahdollisuus tehdä sitä mistä eniten pitää, oma treenis, parhaat jätkät, joiden kanssa tehdä yhdessä musaa… Kyllä sitä on ollut aika onnellisessa asemassa, jopa tämän alan jännitteidenkin keskellä.
– Hulluinta on ajatella, miten nopeasti elämä on kulkenut eteenpäin tämän kaiken keskellä. Ihan oikeasti muistan yhä kirkkaasti sen, kun lähdimme äänittämään ensimmäistä levyämme Tukholmaan 30 vuotta sitten. Monet asiat elämässä ovat vilisseet silmissä, mutta on pakko sanoa, että hetkeenkin on aina osannut tarttua.
– Tietysti kääntöpuolena on ollut se, että olen ollut tien päällä koko aikuisen elämäni. Kun poikani syntyi, lähdin melkein heti rundille. Kun tyttäreni syntyi, sama juttu. Kun tulin takaisin kiertueilta, omat lapseni eivät olleet tunnistaa isäänsä. Olihan se hirvittävää. Sitä on vain pitänyt osata paikata niinä hetkinä joina on kotona.
– Niin brutaalilta ja pelottavalta kuin tällainen pakkoloma kuulostaakin, niin kyllä mä olen ihan nauttinutkin, kun on ollut pakko rauhoittua. Se on ollut ehdottomasti hyvä homma luovuuden ja säveltämisen kannalta, minkä on huomannut suurena kipinänä sekä soolon että Ampparien tulevan musiikin suhteen.
Holopainen on siis elämäntapamuusikko. Henkeen ja vereen. Mutta mitä jos koronatilanne venyy venymistään eikä paluuta entiseen elämäntapaan enää ole? Mitä Esa Holopainen ja Amorphisin kaverit sitten tekevät elämillään?
– Kyllä se on pitänyt itselleen myöntää, etten oikein osaisi tehdä muuta kuin musiikkia. Onhan se vähän pelottavaakin, kun ollaan jo viittäkymmentä kohti käyviä ihmisiä ja toimeentulo riippuu tästä, Holopainen pohtii.
– Jos talous heittää lopullisesti häränpyllyä ja kiertueet eivät enää mahdollistu, niin kai sitä on alettava pyöritellä Uberia tai jotain? Ihan ensimmäisenä aion kuitenkin tehdä Amorphis-albumin loppuun, ja jos sittenkään emme pääse kiertämään, taivaanrannassa on mahdollisesti ajatus jo seuraavastakin Silver Lake -albumista.
– Kyllä mä olen tehnyt itselleni selväksi, että olen muusikko, enkä todennäköisesti tule tekemään elämässäni mitään muuta kuin musiikkia. Tulihan sitä nuorempana tehtyä myyntityötä ja kokeiltua vaikka mitä, mutta kun olen aikoinaan näin antaumuksellisen kutsumusammatin löytänyt, pyrin pitämään siitä kiinni loppuun saakka.
Julkaistu Infernossa 5/2021.