Live: Uriah Heep – Pakkahuone, Tampere 21.09.2011

Teksti ja kuvat: Miika ”Mega” Kuusinen

Kuudella eri vuosikymmenellä musisoinut Uriah Heep olisi ollut mahdollista nähdä 1984 Mikkelissä, mutta tuolloin olin vielä liian nuori ymmärtämään vanhojen pierujen musiikkia. Hämeenlinnan keikka vuonna 1990 meni ohi hieman samoista syistä, olivathan A.R.G., Sodom, Running Wild ja kumppanit tuolloin paljon rajumpia juttuja. Lappeenrannan vuoden 1996 keikkakaan ei jaksanut kiinnostaa, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin samassa kaupungissa koin yhtyeen konsertissa jonkinasteisen valaistumisen: bändi oli aika pirun hyvässä vedossa vielä 35 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja diskografiasta löytyy tunnetuimpien rallien lisäksi monta muutakin hienoa klassikkoa.

Porttiteoria toimii musiikissa jos missä. Ensin riitti pelkkä tuplakokoelma cd:llä, sittemmin on pitänyt hankkia vinyylinä koko yhtyeen tuotanto vuonna 1970 ilmestyneestä Very ’eavy… Very ’umble -debyytistä 1989 julkaistuun 17. levyyn Raging Silence, päälle muutamat live-lp:t sekä uudempaakin 90-luvun tuotantoa cd:nä. Ja kaikki toimii, tyylinvaihdoksista mikä paremmin, mikä huonommin, mutta yhtä kaikki.

Suomi tuntuu rakastavan Uriah Heepiä ja Uriah Heep Suomea, onhan orkesteri soittanut täällä lähemmäs 30 kertaa pelkästään 2000-luvulla ja vielä toisen mokoman aiempina vuosina. Keväällä julkaistu, ihan kelvollinen (katso 3/5-arvio Inferno #87:sta) 23. studiokiekko Into the Wild nousi Suomen viralliselle albumilistallekin sijalle 31., ja onpahan tylsähkö Nail on the Head -renkutus Radio Rockin sahatuimmat -listallakin.

Näistä lähtökohdista katsottuna ei ole kummoinenkaan ihme, että keskellä viikkoakin vähintään puolet Pakkahuoneen kapasiteetista täyttyi lähinnä keski-ikäisistä faneista.

Bändi ei pettänyt, joskaan ei tarjonnut kovinkaan suuria yllätyksiäkään – ellei sellaisena pidetä yllättävänkin monen uusimman levyn kappaleen sisällyttämistä settilistaan. Rumpalia lukuun ottamatta pappaikään päässyt bändi on edelleen vetreässä vedossa, vaikka valkohapsinen, maagisia eleitä otelaudalla ja sen yläpuolella esittänyt kitaristi Mick Box alkaa vuosi vuodelta muistuttaa yhä enemmän ja enemmän Gandalf-velhoa. Moppitukkaisen, lähes alkuperäisen basistin Trevor Bolderin pomputtelu on edelleen tanakan jämäkkää, ja neljännesvuosisadassa paikkansa Heepin vokalistina ottanut Bernie Shaw on mies paikallaan.

Rumpusoolon sijoittamisesta settiin vain viiden kappaleen jälkeen voi tietysti päätellä, että vauhti on hieman hidastanut ja henkeen ottaa aiempaa enemmän. Ainakin Berniellä, joka vieraili lavan takana aina kun kappaleet sen vain sallivat, ja jonka ääniala tuntui edelliseen näkemääni keikkaan verrattuna kaventuneen yläpäästä aika tavalla.

Vaan kun lavalla on pelkästään hymyileviä ja soittamisesta selkeästi nauttivia ammattimiehiä, joiden repertuaariin kuuluu lähes pelkästään toinen toistaan kovempia klassikoita, voi antaa paljon anteeksi ja keskittyä taputtamaan hyväntuulisesti lapikasta lattiaan.

Harva Uriah Heepin tuotantoa ainoastaan pintapuolisesti tunteva ymmärtää, kuinka hämmentävänkin raskaasta, monipuolisesta ja uraauurtavasta bändistä on oikeastaan kysymys. Parhaimmillaan bändi oli yhtä synkkä, hevi ja legendaarinen kuin Black Sabbath konsanaan, ja on sitä yhä edelleen. Tämä kävi selväksi etenkin Rainbow Demonin, Gypsyn, Bird of Preyn ja hienoista hienoimman July Morningin aikana.

Näiden vastapainoksi tuotannosta löytyy myös komeasti kulkevia vauhdikkaita vetoja kuten Return to Fantasy tai Look at Yourself. Oma lukunsa ovat kevyemmät, rennommat ja herkemmät kappaleet kuten Stealin’, The Wizard tai vaikkapa nuotiokitaroinnin ja -laulun klassikko Lady in Black.

Puoleentoista tuntiin mahtuivat nämä kaikki tyylit ja tunnetilat sekä nelikko uutta materiaalia, josta suoraan sanottuna ainoastaan viimeisimmän levyn nimikappale pääsee edes jossain määrin samalle viivalle vanhan materiaalin kanssa.

Hyvää keikkaa ja helppoa elämää on helppo arvostaa. Siksi Easy Livin’ -rallatuksen alettua soida oletetun lopun merkiksi oli hyvä poistua paikalta ryysiksen välttämiseksi. Tällaisen konsertin jälkeen herra Boxille ja tämän bändikumppaneille on helppo toivoa kaikesta sydämestään pitkää ikää.

Settilista:

I’m Ready
Return to Fantasy
Stealin’
Rainbow Demon
Money Talk
rumpusoolo
Nail on the Head
The Wizard
Into the Wild
Gypsy
Look at Yourself
July Morning
Lady in Black

//

Free ’n’ Easy
Bird of Prey
Easy Livin’