Hevibändin basistin soololevy on tänä aikana hankala lähtökohta, noin markkinointimielessä.
Otetaanpa ajatusleikki. Mikäli eläisimme 1970-luvulla ja vahvasti meritoituneen kotimaisen metalli-instituution basisti ilmoittaisi levy-yhtiölleen haluavansa julkaista soololevyn omalla nimellään, valo olisi vihreämpi kuin pussukan sisältö levymogulin takataskussa.
Takaisin todellisuuteen. Olli-Pekka ”Oppu” Laineen oli mietittävä tittelihommat uusiksi. Syntyi Octoploid, joka on vetävä nimi sekin! Beyond the Aeonsilla soittaa yhtye, eikä se kalskahda omassa päässäni soololevymäiseltä äänitykseltä. Mistä tässä on siis kyse?
– Kun alettiin nauhoittaa Mikon [Pietinen, rummut] kanssa studiossa pohjia, oli vielä puhetta, että tää on soololevy. Mä pyörittelin kaikkia nimiä, ”Oppu Laine Group” ja vastaavia. Kun saatiin neljä biisiä valmiiksi ja aloin lähestyä levy-yhtiö Reigning Phoenixiä, siellä ei oltu ajatuksesta kauhean innoissaan, Laine kertoo.
– Lähdin aprikoimaan asiaa ja löytyi tämä sana, jossa on mun nimeni lyhenne siinä keskellä, ja ajattelin, että mennään tällä. Täytyy myöntää, että onhan tässä paljon bändimäisyyttä, vaikka me ei olla soitettu yhdessä kuin kaksi kertaa. Levy on tehty täysin virtuaalisesti. Mutta siinä jo havaitsi, että tää homma toimii.
Metallia ilman metallimuusikoita
Sohvalla Laineen vieressä istuvat rumpali Mikko ”Junior” Pietinen ja kitaristi Peter Salonen. Pietinen on tuntenut Laineen yli neljännesvuosisadan. Kaverukset muodostivat stoner rock -pumppu Mannhain tanakan rytmiryhmän, ja yhteisiä projekteja on ollut sen jälkeenkin. Parisen vuotta sitten Laine tiedusteli, kiinnostaisiko uusi sellainen.
– Vastasin, että totta vitussa lähetään kokeileen. Oppu oli Amojen kanssa jenkkirundilla ja meikäläinen treenaili biisejä sillä aikaa ja mietti, tuleeko penikkatauti vai ei. Homma saatiin hyvin käyntiin. Mä olen ollut tässä apukuskin paikalla, kun taas Oppu on säveltänyt kaikki biisit ja pitänyt lankoja käsissään. Peter lähti mukaan kesällä 2022.
Lahtelainen Peter Salonen on hieman tuoreempi kasvo. Erittäin lahjakas kitaraniekka on vaikuttanut muun muassa Kingston Wall -covereita soittavassa The Kinky Thingissä. Laine tutki KW-lainoja soittavia kitaristeja Tuubin kätköistä, ja yksi erottui kirkkaimmin muista, sillä Salonen kykenee soittamaan myös Deathin biisejä.
Koska Octoploidin levyllä sahataan ja blastataan, tietynlaista kuolo-ymmärrystä oli omattava. Bändirekrytointi tapahtui varsin mutkattomasti.
– Olin viettämässä kaverien kanssa iltaa, kun puhelimeeni tuli viesti. Kuka saatanan hippi kyselee soittamaan yhdessä? Olli-Pekka Laine Amorp… aaa! ”Katotaanko huomenna, nyt on vähän huono hetki?” Sovittiin tapaaminen tänne Helsinkiin ja laitettiin speksit kuntoon.
Laine lisää, että halusi panna pystyyn metallibändin, jossa ei soita metallimuusikkoja.
– Lopputuloksesta tuli mielenkiintoisempi kuin niin, että oltaisiin lähdetty rakentamaan all stars -metallibändiä. Perspektiivi on vähän toinen, on kykyä heittäytyä juttuun mukaan, jammailla. Sormi ei mene suuhun, kun häröily alkaa. Metallimusiikki on aika kurinalaista: biisit menee näin ja piste. Tässä oli nimenomaan ajatuksena antaa muusikoille pelivaraa.
Laine myöntää, että Octoploidin biiseissä on paljon Amorphista.
– Siitä biisintekotyylistä on täysin mahdotonta päästä eroon. Mä en halua tehdä yhtään mitään pakotetusti. Biisiä rakentaessa en voi ajatella, että olen tekemässä tätä tietylle yleisölle. Kappale on tehtävä itselleni.
– Takavuosina me opeteltiin tekemään biisejä Esan [Holopainen], Snoopyn [Jan Rechberger] ja Koipparin [Tomi Koivusaari] kanssa. Vietettiin treenikämpällä satoja tunteja sovituksia viilaten, joten tiikeri ei pääse raidoistaan.
Laine tunnustaa, ettei varsinaisesti koe olevansa sanoittaja. Lyriikoita piti alkaa miettiä siltä pohjalta, että niissä olisi sisältöä ja ne soljuisivat musiikin kanssa. Haaste oli suuri mutta palkitseva. Kuten levyltä kuulee, tavoitteessa on onnistuttu.
Mojova rosteri
Beyond the Aeonsilla kuullaan melkoinen nippu monessa liemessä marinoitunutta huippumuusikkoa. Laineen yli 30-vuotisen muusikonuran ajalta on lähtenyt mukaan moni vanha tuttu.
Kasper Mårtenson ja Kim Rantala ovat vanhoja Amo-urkureita ja profiileiltaan erityyppisiä muusikoita. Rantalan soul/funk-tausta ja Mårtensonin progeote istuvat levyn vivahteikkaaseen kokonaisuuteen mallikkaasti.
– Mikko ja Peter äänittivät omat osuutensa itse. Kimin soittoa seurasin hänen selkänsä takana. Kasper tuli mun työhuoneelle duunailemaan, ja mä menin sitten sen himaan äänittämään moogeja. Koskettimia ja lauluja äänitin itse himassani, jopa makuhuoneessa. Levy miksattiin Petri Majurin kanssa Sipoossa.
Laine jatkaa Rantalan suhteen jääneen aikoinaan fiiliksen, että miehen kanssa täytyisi vielä tehdä jotain.
– Mä diggaan sen orgaanisesta soitosta. Sillä on sellainen omintakeinen tyyli soittaa moogia, se käyttää pitch bendiä samaan aikaan soittaessaan. Se ei ole metallikuoromattoa, vaan siellä on hammondia ja moogia. Kimillä oli nyt vähän sama tilanne kuin silloin 90-luvulla. Se oli soitellut jotain Deep Purple -meininkejä ja oli ihan fiiliksissä, että ”jes, nyt pääsee taas soittamaan heviä”.
– Lopulta meille tuli kuitenkin hirveä kiire levyn kanssa. Huomasin, että mä tarviin kaksi kiipparistia. Kimi tekee omia juttujaan, nyt käännytään Kasperin puoleen ja tehdään hänen kanssaan loput.
Levyn lauluraita on suorastaan murhaavan kovaa osastoa. Ääntelijöinä kuullaan muiden muassa Mikko Kotamäkeä (Swallow the Sun), Jón Aldaráa (Iotunn, Hamferð) ja Jani ”Janitor” Muurista (Xysma), joista kaksi viimeksi mainittua äänitti osuutensa omilla tahoillaan. Lisäksi levyllä on Amorphisin Tomi Joutsenen aina komeaa murahtelua ja TOMI KOIVUSAAREN ÖRINÄÄ.
Kuiskausörinän suurkalifin toimintaa on kuultu koko biisin mitassa viimeksi 1990-luvulla. Tämä on herkistävä kulttuuriteko jo sinänsä! Pitikö kollegaa puhuttaa mikin varteen?
– Ei, Tomi suostui välittömästi. En tiedä, oliko se lojaalisuutta ystävää kohtaan vai vilpitöntä tahtoa tehdä se. Mutta sessio kesti jotain puoli tuntia. Tomi tuli mun työhuoneelle ja örisi biisin pari kertaa. Se oli siinä.
Coast of the Drowned Sailors voisi olla suoraan Tales from the Thousand Lakesin (1994) tai Elegyn (1996) sessioista repäisty – ihan sitä biisin nimen toistavaa loppuvenytystä myöten!
– Joo, kyllä se on tarkotuksella tehty Amorphis-pastissi, Laine myöntää.
– Ajattelin, että oli mahdoton missio löytää varteenotettava laulaja vakijäseneksi bändiin, jota ei ollut edes olemassa. En halunnut myöskään rekrytoida Kotamäkeä keulille, koska siitä olisi tullut taas sellainen superkokoonpanofiilis. Se on nähty ja koettu [Kotamäki lauloi Laineen Barren Earth -yhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä], enkä mä halunnut lähteä siihen enää. Sit mä sain ajatuksen, josko ottaisinkin oman musahistoriani varrelta kaikki laulajat, joiden kanssa olen tehnyt töitä.
Myös Pasi Koskisen kanssa oli puhetta, että mies antaisi levylle oman panoksensa. Amorphisissa neljän albumin ja lähes kymmenen vuoden ajan vaikuttanut laulaja lupautui mukaan, mutta lopulta aika ja resurssit tulivat vastaan, eikä häntä kuulla levyllä.
Vanhat innoittajat
Amorphis-ryhmä tunnetaan siitä, että se on aina ammentanut musiikkinsa vaikutteita laveasti metallin ulkopuolelta. Voisi jopa sanoa, että musiikillinen sivistys saa ja pitää kuulua.
Laine kertoo, ettei oikein seuraa uutta musiikkia, ja toteaa, että uusistakin bändeistä seuratuimmat tuppaavat olemaan retrokamaa. Uudetkin death-bändit kuulostavat ysärikuololta. Sama homma occult rockin kanssa.
– On myönnettävä, että Kingston Wall oli itselleni käänteentekevä orkesteri. Niitä vaikutteita ei voi välttää. Aika harvassa ovat ne suomalaiset bändit, joihin se ei olisi jollain tavalla vaikuttanut.
Xysman Yeah!-levyn (1991) ”puhebiisi” Uranus Falls tupsahti Octoploid-levyn huuruisemmissa kohdin mieleeni.
– Joo, mä hain samantyyppistä chorus-efektiä puheeseen kuin siinä. Tämäkin oli tietoinen asia, vaikka toki Black Sabbath oli käyttänyt sitä jo aikaisemmin. Xysman Yeah! on yksi mun suosikkilevyistäni, ja yksi parhaista suomalaisista levyistä ikinä, minkään genren saralla.
– Tuppaan olemaan musiikin suhteen sentimentaalinen ja vähän karsastan modernia musaa. Musamaku tulee 20 vuotta jälkijunassa. En tiedä, mikä se ilmiö on, mutta musan pitää kypsyä ennen kuin siihen pystyy tarttumaan. Todennäköisesti kuuntelen Lorna Shorea vanhainkodissa retrokamana!
Beyond the Aeons on täysi old school -paketti myös bändin logon ja kansitaiteen puolesta. Komeassa kansikuvassa mustekalan lonkerona leijuva, oranssina kupliva miasma on matkalla kohti tähdet nielevää mustaa aukkoa. Vihertävä, koukeroisen ymmyrkäinen logo istuu mukavasti osaksi hapokasta kokonaisuutta.
– Logon kohdalla oli kimuranttia säätöä. Ensin oli saksalainen sälli puuhaamassa, se rokotti vielä hirveen korvauksen. Siitä ei tullut yhtään mitään, mä sanoin ettei tämä ole hyvä. Se alkoi pyytää lisää rahaa, ”tehdään uusi”. Mä nostin kädet pystyyn.
– Peter ehdotti, että katopas tuolta Fiverristä [freelance-taiteilijoiden markkinapaikka], siellä on taiteilijoita ympäri maailmaa. Blokkasin tällasen indonesialaisen jäbän, joka oli tehnyt kaikennäkösiä stoner-logoja. Laitoin meiliä, ja meni jotain kaks päivää, kun logo oli valmis.
Kansitaiteen takana on herra nimeltä Orion Landau. Väri- ja symbolikylläisestä tyylistään tunnettu oregonilaismies työskentelee Relapse Recordsin graafisena suunnittelijana ja on maalannut monimerkityksellistä kansitaidetta esimerkiksi stoner/doom-ryhmä Yobille.
– Katoin Yobin kansikuvaa ja totesin, että ei perkele, tossapa on makee kansi. Laitoin hänelle Instagramissa viestiä, että kiinnostelisko. Sieltä tuli hyvä tarjous, hän tekee layoutin ja kannen samaan rahaan. Layoutista kun pitää yleensä maksaa erikseen.
– Mä en lähettänyt sille musiikkia ollenkaan, kuvailin vain minkälainen kansi voisi olla. Tein tekoälyllä pari esimerkkiä ja viittauksen, että kansi voisi olla vähän hipahtava. Tämä sieltä tuli, ja siinä pysyttiin.
Julkaistu Infernossa 6/2024.