Ravintolapöydän toisella puolella istuu mies, jonka elämään ja uraan on mahtunut paljon käänteitä.
Hän on Suomen arvostetuimpia metallikitaristeja ja kotimaisen raskaan rockin pioneeri, joka on säveltänyt lukemattomia power metalin klassikkobiisejä. Hän on myös paljon lukenut, tiedostava ihminen, jonka tekemisiä krooninen kaksisuuntainen mielialahäiriö on leimannut.
Nyt miehestä huokuu rauhallisuus. Aivan kuin hän tietäisi täsmälleen, missä on juuri nyt elämässään. Tämä on näkynyt kaikissa hänen toimissaan heinäkuista haastatteluamme edeltävinä aikoina.
Kaksi päivää ennen tapaamistamme Timo Tolkki julkaisi Facebook-feedissään mittavan kirjoituksen, anteeksipyynnön Timo Kotipellolle. Kyseessä oli avoin kirjoitus yhteisistä Stratovarius-vuosista, kaikista niistä ylä- ja alamäistä, joiden suhteen Tolkki kertoo olevansa nyt sinut.
– Mietin todella pitkään, mikä mun motiivi sen julkaisun kirjoittamiseen on. Että olenko mä oikeasti liikkeellä oikeista syistä. Ego osaa nimittäin olla aika ovela tyyppi, josta on välillä vaikea ottaa selvää, Tolkki sanoo virnistäen.
– Sen piti tapahtua juuri oikein. Kelailin, laitanko viestin Timolle suoraan vai julkisesti. Teenkö vain yleisemmän avautumisen Strato-ajoista vai osoitanko asian nimenomaan Timolle. Kirjoitanko sen suomeksi vai sittenkin englanniksi. Se tuntui aluksi tosi vaikealta, kunnes annoin vain mennä.
– Toivoin, että avautuminen puhdistaisi ilmaa ja avaisi asioita Stratovarius-kuulijakunnalle ympäri maailman. Vuosikymmeniä haudottuja asioita. Tein tekstissä selväksi, ettei taustalla ole mitään oman edun tavoittelua. Reunioneita tai sellaista. Se oli ihan yksinkertaisesti vilpitön anteeksipyyntö.
– Suurin vastustus tuli omasta perhepiiristä. Mun äiti oli sitä mieltä, ettei mun pitäisi alentaa itseäni sillä tavalla. Olin eri mieltä. Mun mielestä se piti tehdä niin. Täydellä nöyryydellä ja avoimuudella. Mä toivon, etten olisi ikinä tehnyt niitä typeriä asioita, joita olen aikoinaan tehnyt, mutta niiden peruminen ei ole mahdollista. Anteeksi voin pyytää.
– Itkin syvästi, kun kirjoitin sen kaiken. Se oli todella katarttinen kokemus, joka ei olisi ollut mahdollinen vielä muutama vuosi sitten. Vasta nyt koen, että voin nähdä kaiken elämässäni kirkkaasti.
Muutoksen lähteellä
Moni tätä lukeva saattaa kyseenalaistaa Tolkin juuri kertoman. Miehen Stratovarius-vuosiin (1985–2008) mahtui paljon erikoisia draamoja ja käänteitä, ja sittemmin Tolkin mielialat ovat vaihdelleet rajusti.
Kitaristi on puhunut vuosien varrella avoimesti bipolaarisuudestaan. Nyt meneillään oleva aikakausi onkin helppo sivuuttaa manian vaiheena, ja Tolkki kertoo tiedostavansa sen.
Mitä on tapahtunut? Tapahtuiko elämässäsi jokin yksittäinen käänne vai onko kyse pidempiaikaisesta muutoksesta?
– Melko tasan kaksi vuotta sitten elin vuorokauden, joka muutti kaiken, Tolkki aloittaa.
– Olin matkalla Nummelaan tapaamaan terapeuttiani, ihan samalla tavalla kuin tein viikottain. Olin ajamassa sinne gps:n mukaan, kunnes puhelimestani loppui akku. En muistanut reittiä ulkoa, mikä on aika tyypillistä nykyaikana, kun karttaohjelmiin luottaa liikaa. Saavuin sitten alikulkutunnelille, josta auto ei mahtunut kulkemaan läpi.
– Päättelin, että siitä on lyhyt matka perille, joten lähdin kävellen alikulkutunnelin läpi. Saavuin vetiselle alueelle, suolle. Jatkoin eteenpäin. Rämmin tuntikausia siinä, kunnes vastaan tuli leppämetsä. Sitten patikoin siellä tuntikausia, kunnes kaaduin ja löin pääni todella pahasti. Kesti hetken tulla takaisin tolkkuihini.
– Olin niin janoinen, että mun piti juoda kastetta lehdiltä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuin lammelle. Se lampi oli tosi samettinen, ja mun oli pakko uida siellä. Törmäsin ulkoilijoihin ja kysyin heiltä neuvoa määränpäähäni, joka oli melkein kymmenen kilometrin päässä. Olin ollut siellä metsässä yli vuorokauden.
– Tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta tuo kokemus muutti mua. Aloin nähdä elämäni aivan toisin. Ihan lapsuudesta lähtien. Ymmärsin erinäisten tapahtumien syitä ja seurauksia. Ymmärsin omaa käytöstäni paremmin kuin koskaan. Ymmärsin, että olin keskittynyt aika pitkään asioihin, joilla ei ole loppuviimein mitään merkitystä.
– Tärkeiden asioiden ja kasvun edessä on usein esteitä. Tässä tapauksessa ne olivat konkreettisia. Suota ja metsää. Eksymistä ja löytämistä. En tiedä, mitä mulle luonnossa tapahtui, mutta en tullut sieltä pois samana ihmisenä.
Näiden tapahtumien jälkeen Tolkin Facebook-profiili on ollut täysin avoin ja poikkeuksellisen koruton. Hän kuvaa päivityksiinsä paljon videoita, fiilistelyjä, keikkapätkiä ja arkisia tunnelmia, eikä filtteröi tai kaunistele asioita lainkaan.
Moni on huolestunut postauksista, joita tulee tulvimalla, ja ihmetellyt, onko miehellä kaikki hyvin.
– Mä tiedostan kyllä koko ajan mitä teen, vaikka joku saattaa ajatella toisin, Tolkki naurahtaa pilke silmäkulmassa.
– Haluan pitää sen profiilin yhtä auki kuin itse olen. Mä en halua kaunistella asioita, vaan kertoa siitä arjesta, jota mä kiertävänä muusikkona elän. Antaa oikeanlaisen kuvan siitä, ettei tämä rockhomma ole niin glamouria kuin joskus annetaan ymmärtää. Sosiaalisessa mediassa kaunistellaan asioita usein tosi mustavalkoisesti.
– Pahinta olisi olla julkisuudenhenkilö, jota ei kyseenalaisteta tai haasteta lainkaan. Multa saa tulla kysymään mitä vaan. Mun kanssa saa väitelläkin. Törkeimmät asiat saatan siistiä pois, jos ne loukkaa muitakin kuin mua, mutta muuten haluan, että mun some on välitön paikka.
Mistä tiedät, ettet ole maniassa juuri nyt? Pelottaako, että ote todellisuudesta vielä lipsuu ja mania yltyy?
– Ei pelota. Ei enää, Tolkki huokaisee.
– Oon ollut tilanteessa, jossa kerroin tyttärelleni olevani täysin varma, että oon löytänyt tietokoneen sisältä toisen järjestelmän. Tai että mun on pakko varoittaa New Yorkia tsunamista. Se oli mun maniaa.
– Mania on kaikilla erilainen. Mun kohdallani se aiheutti sellaista euforista kaikkivoipaisuuden tunnetta, jonka taustalla, jossain kaukana sisimmässään, tiesi, että tässä kaikessa on jotain vialla. Siinä ei ollut kyse rauhan tunteesta tai innostuneisuudesta, jota olen nyt elänyt vuosia. Siinä oli kyse puhtaasta harhaisuudesta.
– Olen taistellut viime vuosina niin paljon paskaa ulos itsestäni sekä terapiassa että muuttuneilla elämäntavoillani, että mä voin ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa olevani onnellinen. Tällaista onnentunnetta en koskaan kokenut missään manioissani, koska ne eivät olleet todellisuutta. Tämä sisäinen rauha on totta.
– Juuri nyt mä olen onnellinen siitä, että saan elää Suomessa ja Meksikossa. Soittaa keikkoja juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu ja tuoda ihmisten ja samalla omaan elämääni rakkautta musiikin kautta. Keskittyä olennaiseen.
Vastauksia kaukomatkoilta
Viimeisen kahden vuoden aikana Tolkki on luopunut liki kaikesta omaisuudestaan ja viettänyt paljon aikaa Meksikossa.
– Sain ihan odottamatta keikkoja sieltä ja päätin tarttua mahdollisuuteen miettimättä asiaa liikaa. Siten parhaimmat asiat elämässä usein tapahtuvat, Tolkki sanoo leveästi hymyillen.
– Kävin Stratovariuksen kanssa ainakin 60 eri maassa, ja välillä tuntui, etten mä oikeastaan nähnyt tai kokenut niitä maita lainkaan. Halusin saada lähemmän otteen erilaiseen kulttuuriin, rauhoittua ja ottaa selvää ihan erilaisessa ympäristössä, mitä mä tässä maailmassa oikeastaan teen.
– Oon aina uskonut kohtaloon. Siihen, että maailmankaikkeus kyllä auttaa sua, jos otat sen avun vastaan. Ehdin lukea elämäni aikana yli kolmetuhatta kirjaa, koska halusin ymmärtää kaikesta kaiken, mutta liikaa luettuani tajusin, että ymmärsin koko ajan vähemmän. Oon sittemmin antanut kirjanikin pois. Ja melkein kaiken muunkin.
– Meksikossa oon saanut etäisyyttä kaikkeen. Tavannut paljon ihmisiä. Käynyt paljon upeita keskusteluja. Ollut ihan vain itsekseni. Se on avannut tunnelukkoja asioihin, joista oon puhunut terapiassa vuosikymmeniä, mutta joihin en ole saanut ihan sellaista yhteyttä kuin olisi ollut tarpeen. En ennen kuin sain oikeanlaista perspektiiviä.
– Käsittelin ihan kaikkea. Alkaen siitä, kun faijani teki itsemurhan mun ollessa lapsi. Löysin perspektiiviä ajattelemalla sitä, millaisessa mielentilassa ihmisen pitää olla, että se päättää elämänsä. Mitä se tuntee sellaisella hetkellä? Vai tunteeko mitään? Jossain tällaisten ajatusten keskellä ymmärsin, että mä haluan elää. Ja paljon.
Tolkki kertoo, että Meksikossa oleilu on avannut hänen silmiään myös Suomen, suomalaisuuden ja kotimaansa ainutlaatuisuuden suhteen.
– Suomen puolustukseksi on sanottava, että rakastan suomalaista luontoa. Se on täysin ainutlaatuinen asia. Tykkään todella kuvata Suomen luontoa, ja tämä on aivan mahtava paikka kesäisin. Ja jouluisin. Jouluun mulla on todella lämmin suhde, koska mun lapsuudessa se oli se aika, kun kukaan ei riidellyt.
– Toinen asia, mitä ulkomailla tulee ikävä, on suomalainen rehellisyys ja aitous. Meillä on sellainen kansallinen itsetunto, ettei meistä voi oikein koskaan tulla mitään, koska me ollaan vain pieni Suomi, mutta siinä on hyvät puolensa. Täällä voi luottaa siihen, että suomalainen kyllä sanoo, mitä ajattelee ja tuntee.
– Multa kysytään usein, minkä takia Suomesta tulee niin paljon hyvää metallia. Sitten mulle spekuloidaan, että se johtuu varmaan tästä pimeydestä, pitkästä talvesta ja melankoliasta. Mä en usko siihen. Mä väitän, että se johtuu siitä altavastaajan itsetunnosta, joka on meillä verissä. Se pistää yrittämään vielä lujempaa sitä, mihin kokee intohimoa.
– Kun me lähdettiin Stratovariuksen kanssa maailmalle, kukaan ei uskonut meihin. Oli sitä maitojunalla kotiin -vähättelyä. Kuinka Suomesta ei voi tulla maailmanluokan metallia eikä suomalaiset bändit voi pärjätä. Me oltiin ehkä vähän suuruudenhulluja, mutta se johtui siitä, että me sisuunnuttiin niin paljon tosta vähättelystä.
– Samanlaiseen kulttuuriin en ole törmännyt missään muualla. Se on sekä hyvä että huono asia. Toisinaan se alemmuudentunne kääntyy todella suureksi taakaksi, mutta välillä se ajaa suomalaisia ihmeellisiin tekoihin.
Itseilmaisun työkalut
Timo Tolkin nimi on tavattu nostaa esille kovimpien kitarasankarien, nopeimpien soittajien ja parhaiden metallikitaristien joukossa. Tolkki on kertonut, että virtuositeetti vaati tuhansia ja taas tuhansia tunteja treeniä hänen nuoruudenpäivinään.
Nyt mies kertoo suhtautuvansa kitaransoittoon, ja kitaraan ylipäänsä, hieman eri tavalla.
– Haluan pitää kiinni siitä, että kitaransoiton täytyy olla hauskaa eikä pakotettua suorittamista. Kitara on aina ollut mulle ennen kaikkea itseilmaisun väline, ja nyt se on sitä entistä enemmän.
– Toisin sanoen en keräile kitaroita. En hifistele niiden kanssa liiemmin. Tällä hetkellä en itse asiassa edes omista kitaraa, vaan mulla on lainasoitin. Joskushan mulla oli ESP:n kanssa sopimus ja suunniteltiin yhdessä signature-kitaroita, mutta se vei hommaa vähän liikaa välineurheilun suuntaan. Mulle merkitsee eniten se, miltä se soitettu ääni tuntuu.
– Tykkään silti yhä kitaransoittamisesta. Ja koskettimien. Tykkään tehdä biisejä ja keskittyä siihen, millaisia fiiliksiä voin musiikillani saavuttaa. Jos musiikki vaatii ilmaisukanavakseen kitarattomuutta, mä teen niin. En ole koskaan pelännyt ilmaista itseäni erilaisilla tavoilla, ja nyt koen olevani vapaampi säännöistä kuin koskaan.
– Jossain vaiheessa huomasin antavani jatkuvasti online-kitaratunteja kymmenvuotiaille lapsille, opetin heille c-duuria. Aika pitkään opin siinä samalla itsekin asioita itsestäni, mutta pikkuhiljaa ilo katosi.
– Mä oon soittanut kitaraa 48 vuotta, 55-vuotias Tolkki jatkaa. – En halua, että se on mulle enää ikinä työtä. Tartun sellaisiin hommiin, jotka tuntuu musta itsestäni antoisilta ja mukavilta. Oli se sitten keikka tai jokin kitaraklinikka.
Kuluneet vuodet ovat saaneet Tolkin näkemään myös oman, Stratovariuksesta sooloalbumien kautta Revolution Renaissanceen ja Symfoniaan sekä kesäkuussa uuden levyn julkaisseeseen Timo Tolkki’s Avaloniin kantavan musiikillisen tuotantonsa kirkkaammin.
– Kaikki mun levyt kertovat siitä, missä mä olen ollut siinä elämäni vaiheessa, hän toteaa.
– Esimerkiksi Revolution Renaissancen Trinity [2010] oli mulle aika vaikeaa aikaa henkisesti. Sen tuotanto ei vain toimi. Siellä on hyviä biisejä, mutta masterointi ei toimi. Se oli sellaista ummehtunutta, pakotettua aikaa elämässäni.
– Revolution Renaissacen debyytti [New Era, 2008] taas syntyi omituisella tavalla vapautuneesti. Sen piti olla Stratovariuksen levy, oltiin jo demottelemassakin sitä. Siinä vaiheessa huomattiin, ettei homma vain toimi. Mutta kun aloin tehdä levyä uuden projektin nimissä, se lähti samanlaiseen lentoon kuin Stratovarius parhaimmillaan.
– Tai vaikkapa Saana-sooloalbumini [2008]. Se oli sellaista uuden keksimistä ja omien ilmaisujen rajojen koettelemista, jota tein todellisessa luomisen hurmoksessa. Löysin kokonaan uuden samplekirjaston ja tein kitarattoman levyn, joka ei auennut kaikille, mutta mulle itselleni se oli todella tärkeä ja puhdistava levy. Mun oli vain pakko tehdä se.
– Oon aina kokenut yhteyttä taiteilijoihin kuten Stanley Kubrick ja George Lucas. Pyrin samalla tavalla täydellisyyteen, jota en voi koskaan saavuttaa. Joskus turhauduin siihen, että se on mahdotonta. Nyt nautin matkasta, jolla voin kokeilla ihan mitä ikinä haluan ja ilmaista itseäni täysin rajattomasti.
Myöskään kokoonpanon merkitystä ei pidä unohtaa. Laulaja ja soittajat eivät tee heikommista kappaleista paljon parempia, mutta ero hyvän ja parhaan välillä piilee Tolkin mukaan juuri soittajissa.
– Sillä on valtava alitajuinen merkitys, tiedätkö laulajan pystyvän vetämään sen mihin musiikillasi tähtäät. Tekeekö se asian teknisesti hyvin vai myös mielettömällä tunteella, kitaristi pyörittelee.
– Sitähän mä juuri kehuin Kotipellossa, kun kirjoitin avoimen kirjeeni. Meillä ei ollut koskaan ongelmia musan suhteen.
Siinä miehessä oli niin paljon tunteenpaloa ja tekniikkaa, että se oli siinäkin mielessä täydellinen laulaja.
– Soittamisen kannalta taas on ihan tosiseikka, että mulla oli jo 90-luvun alussa biisejä kuten Speed of Light ja Father Time, mutta me ei pystytty vetämään niitä Ikosen [Antti, koskettimet] ja Lassilan [Tuomo, rummut] kanssa. Vasta kun Timo, Jens [Johansson, koskettimet] ja Jörg [Michael, rummut] liittyivät bändiin, me pystyttiin ottamaan se seuraava askel. Sen jälkeiset kuusi levyä olivatkin tajunnanräjäyttäviä.
– Nyt mä koen, että millä tahansa tavalla haluankin ilmaista itseäni tulevaisuudessa, etsin sille oikeat keinot. Ja tekijät.
Kaksi A-suunnitelmaa
Huolettomasti hekotteleva Tolkki pyörittelee itseironisesti päätään kertoessaan, että hän on sisäistänyt oikeastaan vasta viime aikoina sen, mitä on tullut musiikkiurallaan tehneeksi. Ja mistä se kaikki juontaa juurensa.
– Mun mutsi kertoi mulle, että oon ollut kolmivuotias, kun kuuntelin jo hulluna The Beatlesiä radion edessä, ja aika pian sen jälkeen tuli Abba, Uriah Heep ja suomalainen iskelmä. Kuulostaako tutulta? Niin pitäisikin!
– Mä oon esimerkiksi pöllinyt tietämättäni Taiskan biisistä kertsin Foreveriin, ja Black Diamond taas on ihan Katri Helenan Katson sineen taivaan. Sellaisia ne mun vaikutteet ovat aina olleet. Tulleet jostain alitajunnasta. Iskelmää power metalin muodossa. Ei tällaisia lainoja edes pystyisi päättämään tietoisesti etukäteen.
– Metsäkokemuksen jälkeen oon nähnyt tämän kaiken jotenkin ulkopuolisemmilla silmillä. Kelasin tuossa joku kerta, että mä olen oikeasti se tyyppi, joka sävelsi Black Diamondin. Kaikkina Strato-vuosina, ja oikeastaan pitkään sen jälkeenkin, meni aina niin lujaa tavalla tai toisella, ettei tuollaisista asioista ehtinyt edes olla tyytyväinen.
Tolkki ei halua suunnitella tulevaisuuttaan liikaa. Mies naurahtaa kertoessaan, että hänen vanhalla bändikollegallaan Jens Johanssonilla on aina kymmenvuotissuunnitelma. Tolkki ei halua sitoa itseään yhtä pitkäksi aikaa.
Unelmia hänellä kuitenkin on. Tai, kuten Tolkki itse asian muotoilee, kaksi A-suunnitelmaa.
– Elämästä ei koskaan tiedä, mihin se haluaa sua viedä, ja mä haluan, että se vie mua uusiin paikkoihin.
– Juuri nyt mun suunnitelmissa on projekti nimeltä Union Magnetica. Sen kanssa voi tapahtua vielä ihan mitä tahansa. Mulla ei ole yhtäkään biisiä valmiina. En osaa yhtään sanoa, millaista musiikkia se tulee olemaan. Juuri nyt mä luotan siihen, että sitten kun ne blokit aukeavat, päästäni alkaa virrata jotain ainutlaatuista.
– Olen ollut pitkään ihan lukossa säveltämisen suhteen. Jonkin padon on vain nyt murruttava. Ja mä tunnen, että se tulee tapahtumaan. Mulla on pieni mökki Nummelassa, siellä keskellä metsää. Lähellä lähdettä. Oon nyt kelaillut siellä biisien nimiä. Aloitan usein niistä. Rakentelen niitä ensin, ja katson sitten, mihin musiikki mua vie.
Tolkki vakavoituu, kun hän kertoo aikovansa pelata uudella albumillaan niin sanotusti upporikasta tai rutiköyhää.
– Nyt elokuussa olisi tarkoitus äänittää Kainulaisen Jarin [entinen Stratovarius-basisti] kanssa pari biisiä. Laitetaan ne ulos tänä syksynä ilmaiseksi. Sitten ensi keväänä ilmestyisi itse levy, Tolkki paljastaa.
– Me julkaistaan se levy itse. Sille ei etsitä levy-yhtiötä. Levyä ei laiteta suoratoistopalveluihin. Eikä sitä myydä Apple Musicin tai vastaavien kautta. Me pystytetään sille omat sivut, josta saa ladattua pari kappaletta ilmaiseksi. Lopuista pitää maksaa tyyliin euron per kappale. Ja fyysisiäkin versioita tulee totta kai myyntiin vain meidän kautta.
– Haluan mitata sen, että jos teen 2020-luvulla todella hyvän levyn, millainen sen kysyntä on. Jos albumi ei kiinnosta ketään, vaikka sen hankkiminen tehdään todella helpoksi, niin sitten mä en enää tee levyjä.
Tolkin toinen unelma, tai se vaihtoehtoinen A-suunnitelma, ei liity metalliin lainkaan. Hän kertoo innokkaasti halunneensa aina kanavoida musiikkinsa sanomaa tyystin eri muotoon: musikaaliksi.
– Sellaisen tekeminen on ollut mun haaveissa jo ainakin kymmenen vuotta, Tolkki kertoo.
– Mä koen, että mun musiikin sanoma on sellainen, että sen voisi viedä musikaalin kautta vielä kansantajuisemmaksi. Mun musa on kuitenkin pohjimmiltaan aika simppeliä. Mieti vaikka Hunting High and Low’ta. Kuusi nuottia. Mutta se on silti metallia. Se ei sovi kaikille. Sanoma sen takana taas on todella universaali.
– Oon huomannut, että nykymaailmassa musiikkiakin yliajatellaan ja -analysoidaan. Siis ihan muusikotkin kelailee liikaa, että saako jotain tehdä vai ei, tai uskaltaako jotain tehdä vai ei. Mä haluan vain tehdä musiikkia. Yksinkertaisesti luoda jotain uutta ja ilmaista itseäni. Jos mä valitsen tiekseni musikaalin, niin mä en pelkää toteuttaa sitä.
Julkaistu Infernossa 7/2021.