Satakahdeksankymmentäkuusi minuuttia on massiivinen määrä mitä tahansa musiikkia. Joillakin bändeillä sen sisään mahtuu viisi tai kuusi albumia, joiden julkaisemisessa on voinut kestää toistakymmentä vuotta.
Cult of Lunan kolme tuntia koostuu trilogiasta, joka sai alkunsa syksyllä 2019 levystä A Dawn to Fear, jatkui vuosi sitten The Raging River -ep:llä ja täydentyy nyt The Long Road North -albumilla.
Jokainen kappale näillä levytyksillä on oma elokuvallinen novellinsa. Cult of Lunan lukemattomat kerrokset eivät perustu vain yksinkertaisesti määriteltävissä oleviin koukkuihin, vaan yhtyeen tuotannon edetessä niistä on rakentunut sanoinkuvaamattomia äänen maisemia.
Musiikin virtaus ei ota ehtyäkseen eikä sille näy loppua, kertoo alusta alkaen Cult of Lunan kokoonpanoon kuulunut Johannes Persson videopuhelun välityksellä. Täydellisen tyyni ja rauhallinen laulaja-kitaristi on täysin eri mies verrattuna siihen kiivaaseen muusikkoon, jota haastattelin Eternal Kingdom -albumin (2008) aikoihin.
Persson täyttää tänä vuonna 43. Samoihin aikoihin Cult of Luna saavuttaa 24 vuoden iän. Yhtyeen pääasiallisen biisinkirjoittajan elämästä on kulunut puolet yhtyeessä, joka tarkoitti hänelle ennen aivan kaikkea.
– Syy luovien estojen murtumiseen piilee siinä, että lakkasin välittämästä kaikesta siitä, millä ei ole minulle todellista merkitystä, hän kuvailee elämänsä merkittävimpiä muutoksia, jotka kehystävät yhtyeen uusia luomuksia.
Epätodennäköinen menestys
Cult of Lunan albumeita ylistettiin jo niihin aikoihin, kun bändi vasta aloitteli taivaltaan ja julkaisi nopeaan tahtiin arvostetut levyt The Beyond (2003), Salvation (2004) ja Somewhere Along the Highway (2006).
Varsinkin viimeksi mainittu oli aikanaan epätodennäköinen menestys. Se vei Cult of Lunan pitkille kiertueille, ja bändin suosio kasvoi pitkistä ja rujoista kappaleista huolimatta siihen malliin, että hetken aikaa Perssonin ja kumppanien menestystarina näytti etenevän lajityyppi huomioiden uskomattomiin mittoihin.
Viidentoista vuoden takaisin aikoihin palaaminen saa Perssonin äänensävyn muuttumaan nöyräksi.
– Tuolloin ainoa tavoitteemme oli tehdä täysin kompromissitonta musiikkia, soittaa joka vuosi enemmän keikkoja kuin edellisenä ja nousta niin suureksi bändiksi kuin mahdollista miettimättä yhtään, mitä se kaikki vaatii.
– Se kaikki nousi useammalla meistä päähän yhtä nopeasti kuin levymyyntimme kasvoi. Kutsuimme Cult of Lunaa kollektiiviksi, mutta olimme hetken aikaa joukko omahyväisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, joista jokaisen oli saatava täsmälleen tietty määrä musiikkia joka levylle ja tehtävä enemmän päätöksiä bändin suhteen kuin muiden.
– Tovin pidimme bändiämme maailman parhaana, ja moni meistä piti itseään maailman parhaana muusikkona. Käyttäydyimme ylimielisesti ja teimme juuri sellaisia ratkaisuja kuin parikymppisiltä sopii odottaa, eli halusimme tehdä asiat aina toisin kuin meille neuvottiin ja muuttaa musiikkimme tyyliä ihan vain koska pystyimme.
– Aika moni ympärillämme toivoi meiltä vain varmuutta ja vastuunottoa, jotta voisimme tehdä Cult of Lunasta bändin, josta saisimme elannon itsellemme ja kiertueporukallemme. Sen sijaan meinasimme hajota riitelyyn bändin sisällä. Aiheet olivat usein niinkin vakavia kuin se, kuka seisoo missäkin kohdassa lavaa.
– Tuo kaikki tuntuu nyt todella kaukaiselta. En tunnista senaikaista Johannesta enää. Ja hyvä niin. En ollut kovin hyvä ihminen. Nykyään olen ehkä hieman parempi. Tai ainakin erilainen.
Päätään pudisteleva Persson sanoo muutoksen vaatineen sen, että bändi tarkisti omaa perspektiiviään asioihin, pisti elämän palikoita tärkeysjärjestykseen ja yksinkertaisesti kypsyi iän myötä.
– Somewhere Along the Highwayn jälkeen paine uuden musiikin tekemiseen oli niin kova, ettemme kyenneet käsittelemään sitä yhtään. Kaikki vaativat meiltä jotain, ja me teimme kaiken juuri päinvastaisesti.
– Kaikki muuttui vakavaksi. Aloin saada paniikkikohtauksia ennen keikkoja. Kaiken piti olla täydellistä. Mikään ei kuitenkaan ollut. Tuntui, että itsensä ylittämisestä oli tullut itseisarvo ja Cult of Lunasta suorittamista. Me olimme vielä aika nuoria ihmisiä. Kaikki pienimmätkin asiat tuntuivat maailmanlopulta.
– Ei ollut mitenkään epätavallista, että levyllisiä musiikkia meni romukoppaan ja jäi julkaisematta kokonaan, koska joku meistä ei ollut siihen tyytyväinen. Tai olin viimeistään itse vähällä heittää pyyhkeen kehään. Olin koko ajan hermona merkityksettömistä asioista, ja kaikki se myrkky purkaantui nuivana asenteena muita kohtaan.
– Nyt en enää välitä noista asioista samaan tapaan. Teen musiikkia, julkaistiin sitä tai ei. Niin kauan kuin julkaistaan, hyvä. Jos pääsemme kiertueille, vielä parempi. Mutta en enää määritä itseäni Cult of Lunan kautta ja koen aidosti voivani tehdä bändikaverieni kanssa jotain omaa.
Sykäyksin kypsyvä perspektiivi
A Dawn to Fearin aikoihin Persson kertoi saaneensa 11 vuoden jälkeen tarpeekseen Tukholmasta, suurkaupungista, jonka ilmapiiriä hän kuvaili elämänhalun tukahduttavaksi.
Asetuttuaan takaisin kotiseudulleen Uumajaan laulaja-kitaristi astui lähemmäksi haluamaansa elämää.
– Muutokset minussa ja elämässäni tapahtuvat aina kerralla ja sykäyksin, eivät niinkään pikkuhiljaa muovautuen, kuten monilla muilla ihmisillä ympärilläni, Persson naurahtaa kuivasti.
– Muutto takaisin kotiseudulleni oli lopulta yksi tällainen sykäys, joka käynnisti mielessäni suuren vyöryn. Huomasin kyseenalaistavani kaiken, mitä olin elämässäni vaalinut ja saavuttanut, sen mitä olin ajallani tehnyt ja mitkä asiat merkitsevät minulle eniten.
– Tämä on yksi suurimmista kliseistä, ja ihan syystä, mutta isäksi tuleminen muutti kaiken. Kaikki vanhemmat tietävät, miten lapsen syntymä saa joidenkin asioiden merkityksen katoamaan. Aluksi se voi olla niin pelottavaa, että niistä asioista yrittää pitää kiinni kynsin hampain, mutta lopulta niistä päästää autuaasti irti.
– Kokonaisesta elämästä huolehtiminen tuo mukanaan loputtoman määrän rakkautta, mutta sen toisella puolella on huolta ja pelkoa, joita kaikki käsittelevät eri tavoilla. Minä aloin pelätä sitä entistä, impulsiivista itseäni, joka ei osannut ankkuroitua mihinkään, pelkäsi aina kiintyä. Kesti tovin päästä siitä irti.
The Long Road North -nimikkokappale oli Perssonin mukaan yksi ensimmäisistä sävellyksistä, joita uusille levyille tehtiin. Siksi sen lyriikoissa on joitakin avainrivejä koko levykolmikolle.
– Toissa kesänä minä, puolisoni ja lapseni olimme reissussa Pohjois-Ruotsin sisämaassa ja kävimme monissa paikoissa, joissa vietin paljon aikaa lapsuudessani ja nuoruudessani. Halusin maalata ne maisemat musiikkiin. Enkä tarkoita vain sitä jylhää kauneutta, jota noissa pohjoisissa maisemissa näin. The Long Road North edustaa sitä, missä olen ollut joskus ja missä olen juuri nyt.
– Useimmiten se, mikä saa minut kirjoittamaan musiikkia, ei näy lopputuloksessa. Voin saada jostain asiasta inspiraatiota eli kipinän säveltää, mutta aiheet, joista lopullinen kappale kertoo, eivät välttämättä liity siihen mitenkään. Tässä mielessä The Long Road North on poikkeus. Se on täysin alitajunnasta sävelletty kappale. Sitä kuunnellessa ja lukiessa tulee hyvin selväksi, minkä paikan ja mitkä asiat koen kodikseni. Se on syntynyt niissä hetkissä, kun vihdoin Uumajaan muutettuani huomasin, että ne asiat, joita pidin nuorena maailman keskipisteinä, eivät merkinneet minulle enää mitään. Tärkeintä on perhe.
Kun Persson puhuu perheestä, hän ei tarkoita vain verisukua, vaan myös ystäviä ja bändiä. Hän hymähtää kuvaillessaan oman keski-iän kriisinsä olleen sitä, että hän pelkäsi luopua entisestä elämästään.
– Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, en usko, että on olemassa kovinkaan montaa ihmistä, joka ei oikeasti kaipaisi lähimmäisiään rinnalleen. Minäkin väitin joskus olevani yksinäinen susi.
– Luulenpa, että tämä pelottaa modernia ihmistä yhä enemmän. Se, että ei olekaan ihmisyyden yläpuolella ja kaipaa lopulta elämäänsä niitä samoja asioita kuin muutkin. Toisten ihmisten päästäminen aidosti lähelle voi olla todella pelottavaa. Tämä muuttui tapauksessani vasta, kun minusta tuli isä.
– Näiden pelkojen takia ihmiset tahtovat vähän yliglorifioida nuoruuden vapautta, estottomuutta, spontaaniutta ja kahleettomuutta. Ne kuuluvat ilman muuta elämään, mutta aika usein tuo vaihe nuoruudessa venähtää ympäröivän paineen takia aika pitkäksi, vaikka itse olisi jo valmis asettumaan aloilleen.
– Se elämä, jota elän juuri nyt, koetaan varmasti näissä raameissa todella tylsäksi. Mutta samaan aikaan moni haluaisi juuri tällaista rauhaa. Kumma kyllä se rauha on muuttunut elämäni kiihkeimmäksi musiikiksi.
Musiikkia tyhjästä
Perssonin elämänmuutos osui sattumalta yksiin Cult of Lunan suunnitelmien kanssa.
Kun yhtye oli saanut valmiiksi laulaja-lauluntekijä Julie Christmasin kanssa tehdyn Mariner-albumin (2016), ainoa päätös tulevaisuuden suhteen oli, ettei se tulisi kirjoittamaan seuraavaksi konseptialbumia.
– Toisesta levystämme lähtien konseptit ovat määrittäneet musiikkiamme, ja toisaalta musiikki on määrittänyt teemojamme, Persson sanoo.
– Toistaan ruokkiva suhde lyriikoiden ja musiikin välillä toimii parhaimmillaan täydellisesti, mutta Marinerin jälkeen olimme käyneet kaikkialla dystooppisen tulevaisuuden ja syvimmän avaruuden väliltä.
– Konsepti voi olla hieman kaksiteräinen miekka. Joskus se inspiroi kirjoittamaan kokonaisen levyllisen musiikkia hetkessä. Se voi myös määrittää musiikkia niin täysivaltaisesti, että olemme kohdanneet täysin mahdottoman oloisia writer’s blockeja, joiden aikana olemme kyseenalaistaneet työtapamme useammin kuin kerran.
– Kuutisen vuotta sitten päätimme katsoa mitä tapahtuu, jos annamme musiikin syntyä täysin vapaasti. Ei konseptia, ei tarinoita, ei julkaisuaikataulua, ei etukäteen päätettyä studiota, ei mitään. Aluksi ei tapahtunutkaan mitään. Sitten alkoi syntyä muutamia riffejä. Ja muutamia kappaleita. Yhtäkkiä meillä oli kasassa niin paljon musiikkia, ettei se sopinut edes yhdelle albumille.
– Kaikki se, mitä kuulet nyt A Dawn to Fearillä, The Raging Riverillä ja The Long Road Northilla, on syntynyt periaatteessa yhden ainoan sävellyssession aikana… Eivätkä kaikki sen kappaleet ole vielä näilläkään levyillä.
Persson ei halua dramatisoida tai romantisoida sitä, mitkä asiat albumin kappaleita ovat inspiroineet. Päinvastoin.
– Innokkaana musiikinkuluttajana tiedän, että moni haluaisi lukea näistä kolmesta levytyksestä jonkin suuren visionäärisen tarinan, mutta totuus on, että tälle kaikelle ei ole ollut minkäänlaista suunnitelmaa.
– Musiikkia alkoi syntyä ikään kuin tyhjästä. Ei ollut selkeitä suuntaviittoja. Ei mitään sellaista, mistä meidät on vuosikymmeniä tunnettu ja mistä olen itsekin usein innokkaasti haastatteluissa kertonut.
– Homma menee niin pitkälle, että edes siitä, mitkä kappaleet menivät millekin levylle ja mitkä ep:lle, ei ollut teemallista ajatusta. Kaikki kappaleet on synnytetty muutaman vuoden ajanjaksolla jostain syvältä alitajunnasta. Ehkä ne ovat hetken kokemusten muodostamia novelleja, joiden kertomisen järjestyksellä ei ole väliä.
– Siksi kaikki kappalejärjestykset, laulajavieraat ja muut yksityiskohdat on mietitty vain ja ainoastaan musiikin, levykokonaisuuden ja dynamiikan näkökulmasta. Äänitimme kappaleet siten, että niiden ydin herää eloon kaikkein voimakkaimmin ja että ne keskustelevat keskenään tavalla, joka tekee musiikista tehokasta.
– Tuo tässä tavassa toimia kiehtoo kaikkein eniten. Se on meille jotain täysin uutta. Olen itsekin äimistynyt sen suhteen, miten vaivatonta musiikin tekeminen voi olla. Koen irtautuneeni kaikista elämäni turhista puolista ja musiikin tekemisen turhimmista kivuista.
– En sano, että tämä on Cult of Lunan lopullinen toimintatapa tai muoto, mutta juuri nyt olemme tässä pisteessä.
Resonoiva narratiivi
Perssonilta kysytään usein, miten ihmeessä hän ja Cult of Luna rakentavat kappaleitaan – onhan näin monitasoisten kokonaisuuksien rakentelemisen oltava monimutkaista. Levyillä
soi esimerkiksi useita rumpu- ja kitararaitoja, monikerroksi
sia koskettimia ja kaikenlaisia muita soittimia, uuden levyn kohdalla jopa torvia. Livenä bändisoitossa taas on ihan erilaista aggressiivisuutta ja raakuutta. Kuulijat arvelevat toiminnan olevan täysin suunniteltua.
Perssonin mukaan salaisuus on, ettei mitään salaisuutta ole.
– Ei ole olemassa mitään kaavaa tai yhtä tapaa, jolla se kaikki tapahtuu, hän aloittaa hieman empien.
– Jotkin näistä kappaleista ovat syntyneet yhden iltapäivän aikana. Toiset taas ovat vaatineet puoli vuotta tai jopa vuoden asettuakseen uomiinsa. The Long Road North -kappaleen kanssa kävin hermoromahduksen partaalla, koska halusin sen löytävän vaadittavan viimeisen liiman palastensa välille.
– Joskus tuntuu kuin Cult of Lunalle säveltäminen olisi sama kuin ratkaisisi arvoituksen tai matemaattisen yhtälön. Vastaus on periaatteessa olemassa, mutta se, toimiiko jokin kappale vai ei, on kiinni niin pienistä nyansseista, että yksi ainoa vire, kosketinsoundi, laulun rytmitys tai vastaava voi pelastaa tai pilata kaiken.
– Kyse ei ole niinkään täydellisyyden tavoittelusta, vaan siitä, että kappaleen on tunnuttava itsellemme oikealta.
Nimiraidan lisäksi An Offering to the Wild -kappaleen synnytys oli Cult of Lunalle tuskallinen. Se on maalauksellinen kappale, johon Persson halusi vangita ihan tietyn abstraktin kokemuksen matkoiltaan Keski-Ruotsin erämaissa.
– Minä ja Fredrik [Kihlberg, kitara] työstimme sitä pitkään. Hän teki kitaramelodioita ja minä yritin editoida sitä sekä kotona että studiossa, eikä mistään meinannut tulla mitään. Kirjoitin lopetuksen lukemattomia kertoja eri tavoilla, ja päädyin aina tunteeseen, että olen tehnyt saman ennenkin.
– Sanoin Fredrikille, että äänitämme kappaleen huomenna, joten sinun on löydettävä ratkaisu tai hylkäämme koko kappaleen. ”Millaisen lopetuksen haluat?” hän kysyi, ja yritin kertoa, millaiseen tunnelmaan tähtäsin. Pidin täysin harhaisen, tajunnanvirtamaisen selostuksen Keski-Ruotsin-matkastani, minkä jälkeen Fredrik paineli kotiin.
– Seuraavana päivänä hän toi idean. Se oli juuri sitä, mitä olin kaivannutkin. En tiedä miten, mutta sattuman kaupalla se oli juuri sitä, mitä minun piti kuulla. Vein version kotiin ja kirjoitin kappaleen loppuun.
Laulaja-kitaristi muistuttaa, että joskus Cult of Luna oli täynnä itsekeskeisiä pikkudiktaattoreita, mutta nyt he ymmärtävät miten tärkeää on, että kaikki tekevät parhaansa yhteisen näkemyksen eteen.
– Se, mitä tästä kaikesta syntyy, on suurempaa kuin yksikään meistä. En ikinä voisi säveltää näitä kappaleita yksin.
– Kyse ei ole yhdestä näkemyksestä vaan maalauksesta, jossa jokainen veto merkitsee jotain, mutta sitä ei ole todellakaan ennalta määrätty. Jonkin kappaleen lähtökohta voi olla näkymä auringosta nousemassa vuoristossa, ja se johtaa kappaleen valmistuessa johonkin ihan muuhun, jolle ei ole enää sanoja.
The Long Road North, myös yhdistettynä kahteen sisarteokseensa, tuntuu Perssonin kuvailemana elokuvamaiselta kokonaisuudelta – ei kuitenkaan sanan totutuimmassa merkityksessä.
– Kun julkaisee yli tunnin musiikkia, on tiedettävä mitä tekee tunnelman ja dynamiikan rakentamisen suhteen. Tuollainen kokonaisuus vaatii musiikillisen narratiivin, jotta kuulija ei menetä mielenkiintoaan.
– Alkuperäiset sävellykseni ovat kuin elokuvamme käsikirjoitus, jossa on muotokieli ja kehykset, mutta kaikki todellinen uupuu vielä. Jokainen Cult of Lunan jäsen on tärkeä näyttelijä elokuvan kokonaisuudessa, ja ilman Magnuksen kaltaista ohjaajaa levyn tuotannosta ja tasapainosta ei tulisi niin hallittua.
– Ihan kuten elokuvissa, Cult of Lunan rytmitys on tärkeää, jokaisen kerronnan kerroksen on oltava merkittävä. Siinä vaiheessa, kun tunnin kokonaisuus on valmis, draaman kaaren on tunnuttava siltä, ettei kaikkiin yksityiskohtiin edes kiinnitä huomiota kuunnellessa, vaan niitä alkaa pohtia vasta tarinan päätyttyä.
– Olen sinut sen ajatuksen kanssa, ettei musiikkimme ole helposti eriteltävissä jonkinlaisiin osiin. En usko, että näistä kolmesta levytyksestä tullaan käymään keskusteluja, joissa kehutaan joitakin tiettyjä kohtia tai riffejä. Voi jopa olla, ettemme enää piirrä kuvailtavia mielikuvia, mutta ehkä albumin päätyttyä tietää, tekikö se vaikutuksen.
– Liikumme nyt paljon alitajuisemmilla seuduilla kuin koskaan ennen, mikä kuvastaa sitä, että tämä musiikki on syntynyt todellisista asioista ja resonoi myös meissä eri tavalla kuin mikään aiempi.
Summautuneita sattumia
The Long Road Northin tiedotteessa kerrottiin, että bändi kokee levyn olevan samaan aikaan uransa helpoin ja vaikein kokonaisuus. Äänitysten haastavuus paljastuu Perssonin puheista yhtä nopeasti kuin säveltämisen vaivattomuuskin.
– Musiikkia syntyi koko ajan niin paljon, että olisin voinut tehdä vaikka viisi albumia viidessä vuodessa, mutta olemme tehneet hommasta vaikeaa itsellemme, koska vaadimme äänityksiltä paljon. Nyt niiden kanssa oli erityisen vaikeaa.
– Äänitimme A Dawn to Fearin Norjassa. Vietimme pari viikkoa studiolla kaukana kaikesta arkisesta, ja hetken aikaa elämämme oli pelkkää Cult of Lunaa. Nyt korona teki tällaisen mahdottomaksi, emmekä olleet äänitysten aikana kertaakaan samaan aikaan samalla studiolla yhdessä.
– Hetken aikaa kaipasin ensiksi mainitun tavan keskittyneisyyttä ja turhauduin todella. Levy oli jopa vähällä jäädä äänittämättä. Sitten päätin, etten anna maailman heilahtelujen vaikuttaa meihin millään tavalla. Otin sen kuin haasteena. Kysyin itseltäni, miten hyvän albumin pystymme äänittämään näin epätavallisilla työskentelytavoilla.
– Tästä seurasi, että kappaleet elivät siihen pisteeseen,
kun lähetimme ne masteroitavaksi. Teimme koko ajan pieniä muutoksia. Äänitimme jälleen jotain uutta. Kuuntelimme levyä kaikessa rauhassa. Muutimme jälleen jotain. Tunnustelimme sitä absoluuttisinta mahdollista dynamiikan huippua. Emme pitäneet mitään kiirettä.
– Otimme paljon valtavia riskejä. Albumista olisi voinut tulla loputon suo. Se oli todella pienestä kiinni. Prosessi vaati lukemattomia kill your darlings -hetkiä, joissa oli vain hyväksyttävä se, ettei oma alkuperäinen idea palvele täysin kappaletta, vaan siitä ajatuksesta on päästettävä irti kokonaisuuden vuoksi.
Persson sanoo koronan olleen lopulta yksi sattuma, joka mahdollisti The Long Road Northin lopullisen muodon, ja esimerkiksi albumilla kuultavat vierailut olivat lisää sattumia sattumien perään.
– Jotenkin se vapaa ja huoleton tapamme tehdä musiikkia intuitiolla siirtyi moniin tekemiimme ratkaisuihin.
– Olin kirjoittanut instrumentaalisia Beyond-kappaleita ja tunsin, että jotain uupui. Mainitsin asiasta ohimennen Thomasille [Hedlund, rummut], ja hän ehdotti salamana, että Mariam Wallentin voisi laulaa levyllä. En tiennyt Mariamia saati hänen Wildbirds and Peacedrums -yhtyettään, mutta sanoin vain ”kyllä, vaikka hän”, ja loppu on silkkaa taikaa.
– Melkein samoin kävi Colin Stetsonille ja Beyond II:lle. Colin on työskennellyt Tom Waitsin ja Arcade Firen kanssa
ja on myös todellinen soundtrackien mestari, hän teki muun muassa Hereditaryn soundtrackin. En uskonut, että hän lähtisi mukaan, mutta Thomas kysyi kuitenkin. Colin äänitti uskomattomat laulut ja kysyi sitten, voiko auttaa muuten.
– Tiesin mihin Colin kykenee. Hänen luomissaan äänissä on korviahiveleviä tekstuureja. En ole koskaan oikein voinut sietää minkään sortin torvia, mutta lähetin An Offering to the Wild -kappaleen hänelle silti. Lopputuloksen kuultuani en voinut kuin syödä ajatukseni ja hyväksyä sen, että omia ahdasmielisyyksiä kannattaa kyseenalaistaa.
– Kaiken huipuksi Laurent Brancowitz ja Christian Mazzalai, jotka kiertävät tavallisesti suurin piirtein vuoden jokaisena päivänä Phoenixin kanssa, olivat pandemian myötä studiollaan ja saimme heidät äänittämään tunnistettavaa soittoaan Blood upon Stoneen. En voi hehkuttaa tarpeeksi, miten merkittävä tunnelataus heidän panoksestaan syntyi.
– Nytkin tästä kaikesta puhuessa minusta tuntuu, etten voi ottaa kuin pienen rahtusen kunniaa siitä, mitä Cult of Luna tällä hetkellä on. Niin moni juttu on vain tapahtunut, koska emme enää takerru asioihin liian hanakasti. Monet yksityiskohdat ovat muodostuneet vasta pitkän ajan ja monien tekijöiden panoksen ansiosta.
Pitkän matkan alussa
The Long Road North ja sitä edeltäneet kaksi julkaisua ovat olleet haastatteluhetkellä valmiina puoli vuotta. Vaikka Persson kokee olevansa vieläkin liian lähellä kaikkea tapahtunutta, Cult of Lunan kaari alkaa hahmottua hänelle.
– Asioita on jännittävää kelailla taaksepäin ja heijastella elämiämme ja albumeitamme toisiinsa.
Laulaja-kitaristi alkaa puhua A Dawn to Feariä edeltäneestä kymmenestä vuodesta ja sinä aikana ilmestyneistä albumeista, Vertikalista (2013) ja Marinerista.
– Vertikalin lopussa seisoimme kylmän, dystooppisen ja mekaanisen tulevaisuuden kaupungissa, johon olimme hukanneet itsemme. Nostimme katseemme tähtiin ja toivoimme löytävämme itsemme kaukaisesta, kaukaisesta avaruudesta. Matkustimme seuraavalla albumilla tähtiin, mikä oli meille pakollinen irtiotto todellisuudesta.
– Tuo kaikki on tavallaan sattumaa, mutta ei ehkä ihan täysin. Nyt kun olemme uskaltautuneet matkaamaan tällä trilogialla todellisten asioiden äärelle, olemme löytäneet vastauksia, joita olemme etsineet koko elämämme. Nykytilanne ei kuitenkaan olisi mahdollinen ilman kaikkia aiempia levytyksiämme.
– Jos A Dawn to Fear ja The Raging River olivat peräisin paikasta, jossa yritin järkeistää kaaosta sisimmässäni, The Long Road North käsittelee ristiriitojen jälkeistä aikaa, jossa olen ottanut ensimmäiset askeleet kohti paikkaa, johon haluan elämässäni päästä. Minusta tuntuu, että tämä matka on vasta alussa.
Persson kertoo, että hän on säveltänyt viime aikoina niin paljon uutta musiikkia, että olisi valmis työstämään albumeita vaikka heti. Monikossa. Sekä Cult of Lunalle että täysin bändistä poikkeaville projekteille.
– Määränpäämme on tuntematon. En tiedä, mihin olemme matkalla, mutta aion malttaa ottaa siitä selvän. Tiedän vain sen, ettemme ole vielä sen tien lopussa, joka alkoi päätöksestä olla kirjoittamatta konseptilevyjä ja lähdöstäni suurkaupungista. Voi olla, että palaamme vielä suuruudenhullumpien konseptilevyjen äärelle, mutta en usko sen olevan ajankohtaista vähään aikaan.
– Muutumme jatkuvasti. Uskon että musiikkimme laatu paranee. En tiedä, miten kauan voimme tehdä tätä, jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Nyt olen onnellinen siitä, että olemme uskaltaneet siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
– Toivottavasti se, joka kuuntelee nämä kolme tuntia musiikkiamme, kokee aloittavansa matkan yhdestä paikasta The Silent Manin alkaessa ja tuntee päätyneensä jonnekin ihan muualle Beyond II:n päättyessä.
KAINALO: Dynamiikan ehdoilla
Kun Magnus Lindberg ei soita kitaraa ja perkussioita Cult of Lunassa tai äänitä yhtyeen albumeita, hän ylläpitää omaa studiotaan ja työskentelee laajasti eri genrejen bändien ja artistien kanssa.
Raskaammalta laidalta Lindberg on masteroinut viime aikoina Convergen Bloodmoon: I -albumin, Tribulationin Where the Gloom Becomes Soundin (2021), Doolin Summerlandin (2020) ja Luciferin toisen kokopitkän (2018), popimmalta suunnalta esimerkiksi suomalaisen The Holyn -levyjä. Kaikkia mainittuja yhdistää vahva dynamiikka tuotannossa.
Lindbergiltä löytyy oma näkemyksensä siitä, missä ja miksi Cult of Luna kulkee tänä päivänä.
– Haluatko tylsän vastauksen? Olemme vanhentuneet ja viisastuneet vähän, Lindberg sanoo naurahtaen.
– Suurin osa meistä on soittanut yhdessä parikymmentä vuotta. Vielä ensimmäisten levyjemme aikaan olimme hajota niihin kuuluisiin sisäisiin ristiiriitoihin joka albumilla, mutta pikkuhiljaa opimme kunnioittamaan toisiamme.
– Aikoinaan pyrimme löytämään yhden yhteisen soundin ja sovitimme kaiken jonkinlaiseen kompromissiin. Sittemmin hyväksyimme sen, että meillä kaikilla on hyvin erilaiset maut. Cult of Lunassa on ihmisiä, joilla on hardcore-, hiphop-, elektro-, jazz- ja alternative-taustat, eikä mikään estä kaikkea tätä sulautumasta samaan musiikkiin.
– Kuuntelepa Thomasin rumpalointia. Se ei ole peräisin metallista. En usko, että hän on koskaan kuunnellut metallia tosissaan. Thomas on hiphop-miehiä ja hänen groovensa on peräisin niistä maailmoista. Samaan tapaan jokainen meistä tuo musiikkiimme jonkin sävyn, mistä syntyy Cult of Luna.
– Tämä on hieman sama juttu kuin isonkuuloinen soundimme, joka ei kuitenkaan ole ytimeltään niin iso. Kaikki perustuu lopulta hyvin minimalistisiin asioihin, jotka haluamme korostaa täyteen potentiaaliinsa sovituksilla, joiden jokainen kerros tukee ydintunnelmaa. Cult of Lunassa merkitsee paljon myös se, mitä jätämme soittamatta.
– The Long Road Northilla haastoimme itseämme äänittämään eri tavalla, eri paikoissa ja myös eri kappaleiden tarpeita korostaen. Mielestäni on mustavalkoista ajatella, että levy tulee äänittää joko täysin livenä ja yhdessä soittamalla tai sitten moderneilla studiokeinoilla instrumentti kerrallaan. Sitä kaikkea voi yhdistellä.
– Nyt Thomas äänitti rumpujen perusrungot tavalliseen tapaan, mutta osa symbaaleista ja perkussioista äänitettiin erikseen. Se toi rumpuihin elävää energiaa, mutta myös kerroksia ja dynamiikkaa, joka ei olisi ollut mahdollista vain yhdelle rumpalille tai varsinkaan yhdelle rumpusetille.
– Cold Burn -kappale osoittaa heti kärkeen, mitä tarkoitan. Se kappale on melkein rytmien dialogia, jossa on liidirumpuja, harmonioita ja melkein kuin rumpujen kuoroja. Vielä 15 vuotta sitten emme olisi tohtineet lähteä tällaisiin ratkaisuihin, koska olimme jumiutuneet liiaksi ajatukseen totutusta bändisoitosta.
– Myös tapamme käyttää kahta rumpalia oli vielä uramme alussa hyvin erilainen. Sorruimme soittamaan liikaa kohdissa, joissa sille ei ollut paikkaa. Nyt keikoillamme on selkeä päärumpali, Thomas, ja me kommunikoimme keskenämme, soitan itse paljon perkussioita ja kyse on eräänlaisesta elävästä groovesta.
– Suurin haaste Cult of Lunassa on aina ollut, että musiikissamme tapahtuu paljon niin monessa kerroksessa. Meidän on pystyttävä aistimaan, mikä palvelee kappaletta parhaiten. Erityisesti koskettimet ja kitarat ovat tässä mielessä haaste, koska kykenemme luomaan molemmilla paljon tekstuureja, jotka valtaavat paljon äänialaa.
– Kolmella uusimmalla levyllämme olemme ratkaisseet massamme haasteita jakamalla ääntä. Moni ei kiinnitä huomiota siihen, että vaikka moderni musiikki miksataan poikkeuksetta stereona, monilla levyillä soi molemmilla kanavilla paljon samaa ääntä. Me olemme halunneet jakaa asioita niin, että syntynyt äänivaikutelma on kolmiulotteinen.
– Tämä ratkaisu sopi näille levyille, mutta toisaalta Eternal Kingdom ja Vertikal olivat toista maata. Niillä se kuiva, karu, kaiuton ja rupinen soundi toimi täydellisesti. Ne olivat kuin vastareaktioita Somewhere Along the Highway -albumille, joka kasvatti soundiamme ja suosiotamme räjähdysmäisesti, hieman liian nopeasti.
– Tämä kaikki antaa osviittaa siitä, ettei Cult of Lunan soundi ole koskaan valmis vaan elää musiikin mukana.
Julkaistu Infernossa 2/2022.