”Me oltiin se bändi, jolla oli ristit kaulassa oikeinpäin” – haastattelussa Reverend Bizarre

Reverend Bizarre on kuollut, mutta sen perintö elää. Tässä haastattelussa Albert Witchfinder, Peter Vicar ja Earl of Void kertovat, miten heidän lohjalaisesta doom metal -yhtyeestään muodostui kokonainen käsite, joka palautti vanhan liiton metallin arvoonsa ja vavisutti myyttisyydellään nykymusiikin tunnettuja sääntöjä.

31.12.2022

Reverend Bizarre on kuollut, mutta sen perintö elää. Tässä haastattelussa Albert Witchfinder, Peter Vicar ja Earl of Void kertovat, miten heidän lohjalaisesta doom metal -yhtyeestään muodostui kokonainen käsite, joka palautti vanhan liiton metallin arvoonsa ja vavisutti myyttisyydellään nykymusiikin tunnettuja sääntöjä. 

Lohjan vanha hautausmaa. Syyskuun puoliväli vuonna 2022. Paikalle ovat saapuneet Sami Hynninen, Kimi Kärki ja Jara Pohjonen. Eräänä toisena aikana heidät tunnettiin nimillä Albert Witchfinder, Peter Vicar ja Earl of Void. 

Olemme kokoontuneet kunnioittamaan Reverend Bizarren muistoa. Vuosina 1994–2007 elänyt suomalaisen doom metalin merkittävin yhtye soitti laitimmaisen keikkansa 2006 ja julkaisi viimeisen kokopitkänsä vuonna 2007, mutta on pysynyt ajankohtaisena näihin aikoihin saakka, vaikkei yhteenpaluuta ole tapahtunut. 

Svart Records on julkaissut kuluneen 12 vuoden aikana Reverend Bizarren tuotantoa uudelleen huolella rakennettuina definitiivisinä vinyyliversioina, joiden tekemisessä koko kolmikko on ollut mukana. Julkaisuista viimeinen, Slice of Doom -demomateriaalin kokoava boksi, on nyt ilmestynyt ja lyö viimeisen naulan Reverend Bizarren arkkuun. 

Kuolemansa jälkeen Reverend Bizarren maine ja perintö ovat vain voimistuneet. Bändin elämäntyö tuntuu nyt jopa vielä vavisuttavammalta kuin aikoinaan. Täysin tinkimätön vanhan liiton doom metal, musiikin kokeilevat ääripäät ja arvaamattomat keikat muodostivat myyttisen kokonaisuuden, jossa oli läsnä aitoa metallisen vaaran tuntua. 

Nyt Albert, Peter ja Void avaavat vielä kerran Pastorin haudan ja kertovat, miksi Reverend Bizarresta muodostui niin voimakas kulttiyhtye, että sen kuulijakunta vain jatkaa kasvamistaan. 

Tuomio maan alla 

Haman 1990-luvun puolivälin hämärissä doom metal oli painunut niin syvälle maan alle, ettei sitä ollut käytännössä olemassakaan. Moni alan pioneeri oli jo lopettanut, ja genre oli muuntautunut joukoksi doom death- ja goottimetalliorkestereita. 

Albert muistelee ajankohtaa, jolloin hän itse kiinnostui aidosta vanhan liiton doomista. Ajat eivät olleet lainkaan suotuisat genren levyjen haalimiseen tai legendaaristen bändien kokemiseen livenä. 

– Se oli sellaista aikaa, ettei Suomessa edes Helsingistä meinannut löytää doomia mistään. Esimerkiksi Oskun Divarissa ei oikein tiedetty, mitä doom metal tarkoittaa, Albert hymähtelee nyt kovin etäisen tuntuisille vuosille. 

– Halusimme Voidin kanssa löytää jostain Black Sabbath -paitoja, eikä niitäkään saanut mistään. Jopa Cathedralin varhaisissa promokuvissa tyypeillä oli Headless Cross -levyn aikaisia paitoja, koska vanhoja ei ollut missään. Me saatiin Master of Reality -paidat [oululaisen Mastervox-levy-yhtiön alalafkan Sinister Figuren] Jukka Kyröltä ehkä joskus 90-luvun lopulla, vuosia myöhemmin. 

– Se oli yksi Reverend Bizarren synnyn alkuperäisistä syistä. Kun doom metalia ei saanut käsiinsä mistään, halusin kokeilla, pystyisinkö tekemään sitä itse. Halusin tehdä niin aitoa ja todellista doomia kuin oli ikinä mahdollista. 

Reverend Bizarren elinvuosien aikana ja niiden jälkeen on piirtynyt selkeä kuva, että tämän doom-trion muodosti kolme keskenään todella erilaista ihmistä, joilla oli kuitenkin bändiä eteenpäin ajava yhteinen päämäärä. 

Aluksi Reverend Bizarreen kuului basisti-laulaja Albertin ja kitaristi Peter Vicarin ohella rumpali Juha-Petteri ”Juippi” Lundqvist, kunnes Earl of Void vei hänen paikkansa. 

– Olin ollut Voidin kanssa jo KLV-bändissä ja muissa projekteissa, ja ne olivat meille se pääasia, jonka rinnalle Reverend Bizarre tuli pikkuhiljaa ja ajoi tietenkin sitten ohi, Albert kertoo. 

– Jo aiemmin olin pohtinut, tunnenko Lohjalta ketään, joka kuuntelisi edes Led Zeppeliniä. Olin tuolloin death metal -bändissä, eikä niitä jätkiä kiinnostanut mikään Iron Maiden tai muu. Kaiken oli oltava vain ja ainoastaan death metalia, joten aika nopeasti oli selvää, että doom metal -orkesteria varten on katsottava peruspiirien ulkopuolelle.

– Tiesin, että Kimi tykkää Sabbathista ja Zeppelinistä. Tein hänelle ja alkuperäiselle rumpalillemme Juipille kokoelmakasetteja, joilla avasin tyypeille, millaisia rumpujuttuja ja riffejä doomissa kuuluu olla. Lyhyesti sanottuna tällaisessa paikassa ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa kenen kanssa soittaa, mutta onneksi löysin edes nämä!

Albert toteaa, että 1990-luvun puoliväli oli suomalaisessakin metalliskenessä black metalin luvattua aikaa. Vuoteen 1994 mennessä genren kaikki hyvät levyt oli jo julkaistu, ja pian Suomeenkin vyöryi kaupallisemman blackin aalto.

Reverend Bizarren varhaisille keikoille eksyikin aivan erilaisen metallin perässä paikalle tullutta yleisöä, joka huuteli bändin musiikkiin pettyneenä lavalle, että doom on liian nörttiä eikä tarpeeksi metallia.

– Me oltiin se bändi, jolla oli ristit kaulassa oikeinpäin. Oltiin ihan vittuillaksemme just sitä samaa jatkumoa kuin Black Sabbath, mikä ei tietenkään auennut kovin monelle tuon ajan metallifanille, Peter naurahtaa.

– Trouble ja monet muut vanhan liiton doom metal -bändit olivat kristittyjä, mitä me ei tietenkään oltu, eikä olla, mutta me pidettiin kiinni siitä kuvastosta. Ja kyllähän se ärsytti ihmisiä, mikä oli vain hyvä juttu.

– Jopa debyyttimme jokaisen biisin sanoituksissa mainitaan tavalla tai toisella Jumala, koska kaikki huutelivat joka paikassa Saatanaa. Tuntuihan se kapinallisemmalta tehdä asiat just päinvastoin kuin jotkut Dimmu Borgir ja Cradle of Filth, Albert sanoo ja lisää, että mitä enemmän bändiä epäiltiin, sitä kovemmin se piti kiinni tyylistään.

Kuuntelemalla Reverend Bizarren vuonna 1999 julkaistun Slice of Doom -demon voi huomata, miten kirkas bändin visio oli jo varhaisina aikoina. Bändin virallisilla julkaisuillakin kuultavat doom-eepokset kuten In the Rectory, Strange Horizon ja Fucking Wizard ovat jo demolla viittä vaille valmiita teoksia.

– Jos ajatellaan sävellyksiä itsessään, niin Strange Horizoniin tuli yksi väliosa lisää, mutta muuten kappaleet pysyivät sellaisenaan, vaikka ne olisi levytetty paljon myöhemmin, Albert sanoo.

– Slice of Doom oli helvetin vaikeaa äänittää, koska kukaan ei ollut tehnyt tällaista doomia Suomessa. Se oli yhtä teknistä helvettiä. Jälkeenpäin ajateltuna se kaikki oli ihan hyvä kokea, koska se vain vahvisti Reverend Bizarren visiota. Se visio ei horjunut koskaan kuin korkeintaan omien sähläilyjeni ja mielenterveysongelmieni takia.

– Voin helposti sanoa, että kadun Reverend Bizarressa vain sitä, että sotkin mainituista syistä joillakin levyillä sekaan sellaista, mikä ei sinne kuulunut. Debyyttimme oli vielä sataprosenttista oppikirja-doomia ja So Long Suckersilla [2007] palattiin samaan ääripäähän, mutta matkan varrelle mahtui joitakin övereitä kokeiluja.

– Kaikki se improvisoiminen, joka oli läsnä vaikka Harbinger of Metalilla [2003], oli samalla polulla kuin Black Sabbath aikoinaan, mutta tuo on esimerkki levystä, josta tuli pimeä ja raskas paikoin hieman vääristäkin syistä.

Täytäntöönpantu tuomio

Reverend Bizarren debyytti In the Rectory of the Bizarre Reverend (2002), on millä tahansa mittarilla monumentaalinen albumi ja doom metalin klassikko, eikä tätä titteliä tarvitse rajoittaa Suomen rajojen sisäpuolelle.

Mikään läpihuutojuttu sen julkaisu ei kuitenkaan ollut. Kolmikko kertoo huvittuneesti, millaisen matkan jo syntyessään vahva albumi teki jo ennen kuin kenenkään oli mahdollista kuulla sitä.

– Rectory sai kyllä ilmestyessään helvetin hyvät arviot, mutta pian kävi ilmi, että [Mastervox Recordsin] Immu Ilmarisella oli kaikki ne cd-levyt autotallissaan, eikä sitä ollut levitetty yhtään mihinkään, Albert kertoo.

– Jukka Kyrö, meidät sainannut hieno mies, joutui nopeasti oikeusasteelle asti Ilmarisen kanssa, ja osittain tästä syystä levyä ei jaeltu tai promottu lainkaan, eikä sitä voinut saada käsiinsä oikein mistään.

– Rectorya saattoi löytää korkeintaan ulkomaisista doom metal -distroista, mutta nekin yhteydet olivat syntyneet meidän kauttamme, koska olimme myyneet niihin samoihin distroihin itse Slice of Doom -demoa, Peter lisää.

– Lisäksi levystä tuli vaikka miten monta muutakin versiota. Low Frequency Records julkaisi siitä jonkun viritelmän, jonka kansibooklet oli liian iso jewel case -koteloon. Samoin Venäjällä liikkui kuulemma jotain versiota, jota oli saatettu myydä vaikka kymmeniä tuhansia kappaleita, mutta kukaan meistä ei nähnyt ikinä mitään numeroita.

– Lasken levyn oikeaksi julkaisuksi vasta sen, jonka Tenetz julkaisi vuosia myöhemmin, Albert summaa ja viittaa myöhempiin aikoihin, kun bändi päätyi loppuiäkseen Spinefarm Recordsille.

Helposti siirtymä Spinefarmille ei tapahtunut. Albert nauraa uhanneensa mennä Ilmarisen autotallille räjäyttämään sekä itsensä että koko paikan, jos levyn oikeuksia ei tipu, ja oli uhkauksensa kanssa tosissaan.

Albumista kannatti kuitenkin pitää kiinni. Rectory oli, ja on tänäkin päivänä, muotovalio albumi puhdasveristä doom metalia.

– Se on ollut aina oma suosikkini Reverend-albumeista. Se on täydellinen albumi. Muistan vieläkin sen hetken, kun kuulimme masterin ensimmäistä kertaa ja ajattelin ylpeydellä, että onhan tämä nyt helvetin kova, Peter sanoo.

– Monet Rectoryn kappaleista olivat jo ilmestyessään todella vanhoja, mikä oli Reverendille aika tavallista. Crush the Insects [2005] sisälsi itse asiassa vielä Rectoryakin vanhempia kappaleita, Void lisää ja kertoo, että bändiltä syntyi jo ennen debyyttiä niin paljon materiaalia, että sitä olisi riittänyt useille albumeille.

– Ensimmäisen demon jälkeen meillä oli jo III: Songs from the Funereal Worldin, eli ilmestymättä jääneen kolmannen levyn, kappaleet täysin olemassa. Se oli aika erilainen tapa toimia kuin monella muulla bändillä, jotka laittavat ensin parhaat kappaleet debyytilleen, rääppiäiset toiselle ja kolmannen suhteen ollaan jo pulassa, Albert myhäilee.

Hyvä osoitus sävelletyn materiaalin riittävyydestä oli Rectoryn lopullinen versio, joka julkaistiin Spinefarmin kautta vuonna 2004. Se sisälsi myös Return to the Rectory -ep:n, joka tarjosi 35 minuuttia uutta Reverend Bizarrea.

– Aleister oli ainoa vanha kappale, joka päätyi ep:lle, ja sekin oli peräisin Harbinger of Metal -sessioista, Void kertoo.

Levy-yhtiölle olisivat kelvanneet huomattavasti helppotöisemmätkin ekstrat, mutta bändi halusi pitää kiinni omaehtoisuudestaan.

– Ainoa asia, joka olisi saanut jäädä tekemättä, on Return to the Rectoryn War Elephants -kaksikko. Siitä tuli teorioita, että kappale kertoo Intian sodissa käytetyistä norsuista. No, eipä kertonut, Albert naureskelee paljastamatta enempää.

Ennen Spinefarmin Rectory-version julkaisua Reverend Bizarre oli jo ehtinyt ulkomaille, missä bändi sai Peterin mukaan yllättyä siitä, että sen sana oli kiirinyt moneen paikkaan, vaikkei levyllä ollut kunnon levikkiä.

– Ekalla ulkomaanrundilla vuonna 2003, jolla oltiin Revelationin ja Mirror of Deceptionin kanssa, oli helvetin hienoa huomata, ettei jengi ainoastaan tiennyt meitä, vaan osasi oikeasti biisitkin, kitaristi hehkuttaa.

– Muuten kiertue oli jo ihan täyttä Reverend Bizarrea, eikä minulla ole reissusta henkilökohtaisesti mitään hyvää kerrottavaa, Albert lisää ja muistelee, että Void soitti kiertueen viimeiseksi jääneen keikan Hannoverissa keuhkokuumeessa ja sinnitteli taudista huolimatta Suomeen asti ilman hoitoa. 

– Kävelin vielä Suomessa kotiin, ja jos olisin asunut tuolloin yksin, olisin vain mennyt nukkumaan ja varmaan kuollut. Sairaalassa pistivät heti tiputukseen ja loppuviikko meni keuhkoparantolassa, Void toteaa. 

Tuomion nihilismi 

Spinefarmin myötä levytyssopimusasiat olivat vihdoin kunnossa. Reverend Bizarren olisi ollut täysin mahdollista jatkaa debyytin viitoittamalla tiellä ja julkaista useamman albumin verran suoraviivaista doomia. 

Ensimmäinen Spinefarmin kautta julkaistu levy oli kuitenkin Harbinger of Metal -”ep”. Se oli 74-minuuttinen kokonaisuus, joka sisälsi muun muassa mittavan rumpusoolon, Burzum-coverin ja bändin kokeilevimpia sävellyksiä. 

– Harbinger oli mielestäni ihan ehdottomasti ep vaikka sillä oli mittaa, koska olin suunnitellut jo aikoja sitten Reverendin tuotannon valmiiksi ja seuraavan albumin oli määrä olla II: Crush the Insects, Albert sanoo. 

– Jotenkin me päätettiin, että nyt tehdään sellainen levy, josta ei pidä kukaan. Sen piti olla niin sisäänpäinkääntynyt ja vihamielinen, ettei kukaan ymmärrä sitä. Viimeisenä biisinä soi Dunkelheit, sitä edeltää The Wandering Jew ja kansimaalauksessakin oli hakaristi, jota en muuten ihan oikeasti ollut edes huomannut kantta valitessani. 

– Harbinger on silkkaa pimeyttä. Sain esimerkiksi masteroinnin jälkeen jonkun ihan käsittämättömän Glenn Danzig -karatepsykoosin. Kun muut päästettiin ravintolaan, mutta minua ei, kusin sen ikkunaan. Void sitten muistutti, että Spinefarm ei muuten ole vielä allekirjoittanut meidän sopimusta, että maksetaan pian levy ihan itse. 

Parikymmenminuuttinen From the Void on ”helppo” ensikosketus Reverend Bizarreen. Miltei neljäsosa siitä on pelkkää rumpusooloa. 

– John Bonhamilla oli levyillä pitkiä rumpusooloja, ja ajattelin, että me tehdään sitten tämäkin äärimmäisemmin, Albert sanoo. 

– Itse nautin helvetisti From the Voidin soolosta. Se on tietääkseni maailman pisin levytetty rumpusoolo. Ja biisi on ainoita, mitä pystyn Harbingerilta edes kuuntelemaan. Se on ihan silkkaa taidetta. 

– Kukaan ei tehnyt metallissa siihen aikaan vastaavaa. 70- ja 80-luvuilla rock- ja hevibändeillä oli ollut rumpusooloja, ja nehän olivat usein aika hienoja osia levykokonaisuuksissa, Void sanoo jo melkein pienenpientä ylpeyttä äänessään. 

– Black Tears -distron Russ Smith tosin kritisoi From the Voidin sooloa. Sanoi että se kuulostaa siltä kuin joku kaatuisi rappusissa rumpujen päälle. Eihän se mikään teknisesti taidokas olekaan, mutta pyrin siihen, että se olisi rakenteeltaan ja tyyliltään vanhojen rumpusoolojen henkinen. 

– Tulihan siitä aika paljon kommenttia, että biisi ja oikeastaan koko levykin on hyvä, mutta se saatanan rumpusoolo pilaa kaiken. Moni ei ymmärtänyt, että rumpusoolo oli mukana juuri sen takia, että se ravistelisi vähän kaikkia. 

Kolmikko myhäilee, että kaikkien vihaamaksi ep:ksi tarkoitettu levy onnistui lopulta todella hyvin. Helposti se ei syntynyt, mutta lopputulos on yksi Reverend Bizarren onnistuneimmista. 

– Siitähän tuli helvetin suosittu julkaisu, joka sai kovia arvioita ja ylistystä, vaikka toisin oltiin ajateltu. Kyllähän se herätti myös voimakkaita reaktioita, Albert sanoo. 

– Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduttiin toden teolla suurennuslasin alle Saksassa. Olihan Harbinger sekä tahatonta että tahallista rienausta covereineen ja kuvastoineen, mutta ei me ihan ensimmäisenä odotettu, että sen takia peruttaisiin kolme keikkaa Saksassa. Siitä eteenpäin meillä oli siellä tietynlainen leima, Peter summaa. 

Sataprosenttinen tuomio 

Seuraava Reverend Bizarre -siirto oli jotain täysin päinvastaista kuin Harbinger of Metal. 

II: Crush the Insects -albumi alkaa rivakalla kappalekolmikolla ja muuttuu edetessään yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi doom metaliksi päättyen todelliseen Black Sabbath -tribuuttiin Fucking Wizardiin. 

Albumi oli Reverend Bizarren ensimmäinen, jota kuulijakunta tiesi toden teolla odottaa, ja vaikka tuomio oli taas astetta suoraviivaisempaa, levy ei todellakaan päästänyt kuulijoitaan helpolla. 

– Siihen mennessä olimme tehneet selväksi, mikä on todellista doomia ja puhdistaneet genren kaikesta siitä death doomista ja stonerista, jota oli yritetty myydä doomina vuosien ajan, Albert sanoo virnistäen. 

– Crushin ilmestyessä ajat olivat sellaisia, että Reverend edusti silloiselle kuulijalle vanhaa liittoa. Jopa niin vanhaa, että monissa keskusteluissa sanottiin, ettei me edes olla metallia vaan jotain bluesrockia. Sen ajan metallinkuuntelijat eivät kuulleet jotain Iron Mania aivan helvetin raskaana doom-bändinä, mitä se todellisuudessa on. 

– Tosiasia on, että Crush on sataprosenttinen doom metal -albumi. Se saattaa olla jopa meidän kaikkein doomein levymme, siis juuri siinä vanhan liiton menossa. Se on levy, jolla doom on läsnä tempoista riippumatta, koska doom ei tarkoita vain sitä, että metalli on hidasta. Doom on jossain paljon syvemmällä koko Reverend Bizarren ideologiassa. 

Viimeistään revittelevät Doom over the World, The Devil Rides Out ja Cromwell saivat monet 2000-luvun metalliin tottuneet ihmettelemään Reverend Bizarren omalaatuista soundia, jossa kitara ja basso eivät soineet ihan totutusti. 

Albert, Peter ja Void kertovat, että joissakin nettikommenteissa arveltiin, ettei levyllä ole bassoa lainkaan ja kysyttiin vinkkejä kummallisen ”kitarasoundin” suhteen, joka oli ollut alusta asti tärkeä osa bändin kivijalkaa. 

– Jo Rectoryn aikoihin tuli ihmettelyjä, jotka vain voimistuivat Crushin aikoihin, kun kuulijoille ei ihan täysin auennut, että se levyillä soinut ”kitara” olikin oikeasti basso, Void muistelee. 

– Ei se ollut mikään ihme, koska kovin monella bändillä ei ollut basso samalla tavalla lead-instrumenttina. Koko se tapa, miten me Albertin kanssa soitettiin riffejä ja liidejä, erosi täysin senaikaisista normeista, Peter lisää. 

– Meidän oikea kitarasoundihan oli aina aika vittumainen. Se ei ole sellainen pehmeänraskas. Senkään takia moni ei tajunnut, mitä riffejä kitaralla soitettiin ja että me vedettiin aina ihan oikeasti triona, Albert summaa. 

Kolmikko nyökkäilee toisilleen, kun Peter myöntää, että vaikka Crush the Insects on vahva albumi, bändin omissa korvissa sen muutamat tuotannolliset ratkaisut vaivasivat aikoinaan ja varjostavat albumia yhä hieman. 

– Me äänitettiin levy Red House -studiolla Turussa, ja esimerkiksi itselläni ei ollut käytössä sitä tuttua Laneyn nuppia, joka oli ollut tavallaan Reverend Bizarren tavaramerkki, Peter kertoo. 

– Sinne jäi jotain ihan kummallisia ”räpsyjä”, jotka johtuivat mikityksestä tai vastaavasta. Jouduimme pehmentämään sen takia koko soundia, Albert komppaa selvää turhautuneisuutta äänessään. 

– Tuohon aikaan teimme levyjä niin, että saatoimme äänittää niitä kuukauden tai puolitoista ja melkein sekosimme studiossa itseemme ja toisiimme. Sitten levy miksattiin parissa päivässä. Nykyään taas Opium Warlordsin metodi on ihan päinvastainen, eli äänitän levyt muutamassa päivässä ja saatan miksailla niitä pitkäänkin. 

– Levyn äänittäneet ja miksanneet Niko Karlsson ja Danil Venho tekivät sellaisen muurinkokoisen miksauksen, jossa oli kaikki ihan täysillä. Se rikkoi soundia. Onneksi vanha kunnon Count Jussila [masteroija Mika Jussila] oli meidän luottotyyppi ja pelasti tilanteen niin hyvin kuin mahdollista. 

Crush the Insectsin pahaenteisesti rakentuva, äärimmäisen raskas ja lopulta musertavan roisi päätösbiisi Fucking Wizard on Albertin mukaan yksi niistä Reverend Bizarre -teoksista, joiden ympärille rakentui vähintäänkin erikoisia teorioita. 

– Oli niitä ihmisiä, varsinkin Saksassa, jotka luulivat olevansa aivan saatanan tietäväisiä, kun kertoivat biisin olevan ihan Black Sabbathia. Ihan kuin emme olisi tienneet, mille teemme sillä kunniaa, laulaja-basisti hymähtää.

– Fucking Wizard on myös aivan täydellistä vastakohtien itseironiaa. Minähän olin tuolloin ihminen, joka ei harrastanut minkäänlaista seksiä kenenkään kanssa. Ja kun biisi muinoin kirjoitettiin, en ollut harrastanut sitä ensinkään. Monet naisfanit yhdistivät silti kappaleen täysin minuun ja olin sitten heidän silmissään todella härski alfauros tai vastaavaa.

– Fucking Wizard oli jo syntyessään sekä kunnianosoitus Black Sabbathille että itseironiaa siitä, että olen täysin aseksuaalinen. Tai en ainakaan millään selkeällä tavalla mies tai nainen, siten kuin maailma nämä asiat yleensä näkee.

Tuomion kansansuosio

Reverend Bizarren ympärillä hiljalleen vellonut ug-suosio saavutti käsittämättömät mittasuhteet ihan konkreettisillakin mittareilla erityisesti toisen ja kolmannen albumin välillä.

II: Crush the Insects -albumin aikoihin sekunnin alle 21-minuuttinen Slave of Satan -single nousi Suomen virallisella singlelistalla sijalle kaksi. Edellä oli vain Antti Tuisku. Keväällä 2007 vahinko otettiin takaisin, ja bändin viimeiseksi jääneen albumin ainoa single, 13-minuuttinen Teutonic Witch nousi samaisen listan piikkipaikalle.

– Kaikki meidän kuulijat tiesivät tasan tarkkaan, milloin Slave of Satan ilmestyy, koska levy-yhtiö oli järjestänyt sellaisen hauskan pikku ”sattuman”, että single tulee ulos erään Hitlerin syntymäpäivänä, Albert sanoo huvittuneesti.

– Silloin riitti, että single myi 700 kappaleen luokkaa, ja oltiin eittämättä listaykkösenä. Tai ainakin kärjen tuntumassa. Kun Teutonic Witch ilmestyi, se oli helposti ykkönen ja Antti Tuisku jäi meidän jälkeen. Tästähän Tuiskua vihaavat sukulaispojat olivat onnessaan, koska Sami-eno päihitti Antin. Olihan se… omanlaisensa saavutus.

Albert sanoo, että listasijoituksista tuli Reverend Bizarrelle itsestäänselvyyksiä.

– Ei meillä silti kusi noussut päähän, koska me elettiin niin paskasta elämää… paitsi Peter, joka eli perhe-elämää, mikä sekin voi tietenkin olla vaikeaa. Mutta me totuttiin siihen, että ollaan aina listoilla, laulaja-basisti sanoo.

– Jos ulos tuli vaikkapa splitti Kuoleman kanssa, niin sekin oli sijalla 11. Olimme bändi, jonka syntyessä kukaan ei tiennyt, mitä doom metal on, ja sitten me olimmekin ”listakamaa”. Albumitkin pääsivät viralliselle listalle ja tuntui, ettei sille ollut mitään rajaa, minkä mittaisen tai miten vaikean teoksen teimme, niin kuulijamme tukivat sitä.

– Jos meillä oli tiettävästi pisin levytetty rumpusoolo, niin Slave of Satan on myös pisin levytetty single. Ihmettelin aikoinaan Tenetzille, miksei sitä lähetetty Guinnessin ennätystenkirjaan. Sain kuulla, että se itse asiassa maksaa aivan helvetisti, Albert naureskelee.

Metallipiirien vankkumattoman suosion paisteessa Reverend Bizarre oli rakentanut ympärilleen myyttisen auran, joka veti puoleensa omistautuneita faneja. Pääasiassa hyvässä, mutta myös pahassa.

Bändin jättimäisissä levyissä, maalauksissa, levynkansissa, jäsenten taiteilijanimissä ja levyjen odottamattomissa käänteissä oli jotain salaperäistä ja arvaamatonta, jotain ihan erilaista kuin bändin vaikuttajilla.

– Eiväthän ne doom-bändit, jotka olivat meidän esikuvia, käyttäytyneet yhtään tällä tavalla, Albert sanoo ja lisää, että Reverendin tekemisissä oli aina valtava annos vanhan liiton punkkia, mikä teki varsinkin keikoista raakoja.

– Se kaikki alkoi tarttua varhain myös yleisöön. Jos me oltiin aika kaaosta, niin ajan kuluessa yleisökin alkoi olla kaoottista, mikä synnytti arvaamattomuutta. 

– Juttelin joskus Tomi Joutsenen kanssa ja kerroin, että minulla on taas tulossa joku stalkkeri oven taakse. Tomi ihmetteli, että mitä helvettiä, ei hänelle ole koskaan käynyt moista. Voi olla, että Amorphis on niin tasapainoinen ja miellyttävä yhtye, ettei se vedä puoleensa tuollaisia ihmisiä. Minä taas vedän.

– Eräs venäläinen fani kirjoitti Semifinalin keikan alla kirjeen loppuun ”And I swear that I don’t have a gun” useampaan kertaan. Tämä sai muut jäsenemme harkitsemaan lavalle astumista pari kertaa. Muutamat tapaukset olivat niin ahdistavia, että oma siskonikin neuvoi tekemään niistä poliisiasioita.

Albert myöntää, että kaikki tämä vaikutti suoraan hänen mielenterveyteensä ja sai hänet kääntymään yhä lujemmin sisäänpäin. Se taas alkoi näkyä ensin keikoilla ja vaikutti myöhemmin osaltaan myös bändin hajoamiseen.

– Kyllähän siinä alkoi seota kaikkiin niihin sekopäihin. En ole niin sosiaalinen ihminen kuin nämä kaksi, mutta tuollaiset hullut saivat heidätkin hermostumaan, Albert sanoo.

– Omassa tapauksessani alkoi riittää jo se, että matkustin Helsinkiin ja siellä tuli kaikenlaisia selkääntaputtelijoita vastaan. Heti kun astui bussista ulos, joku oli morjestelemassa ja tekemässä tuttavuutta, vaikka olisin vain halunnut olla keskenäni ja hoitaa hommiani. Minua ei ollut tehty sellaista varten, eikä ole tehty vieläkään.

Kaoottinen tuomio

Säveltäminen oli Reverend Bizarrelle määrätietoista ja studiosessiot tuottivat jopa pakkomielteistä ahdistusta, mutta keikoilla esiintyi täysin kahleistaan päässyt bändi, mikä johti monella tavalla ikimuistoisiin kiertueisiin.

Kaikki kolme huokaisevat vuorollaan, että saattoi olla ihan hyvä, ettei sosiaalista mediaa tai kamerapuhelimia ollut vielä bändin elinaikana nykyiseen tapaan olemassa. Skandaaleja olisi syntynyt aivan varmasti.

– Jos Reverend Bizarre tapahtuisi nykyaikana, olisimme keikoilla ja räkisin yleisöä, se olisi välittömästi poliisijuttu tai vähintään somemellakan paikka, Albert sanoo ja korostaa, ettei muistele omaa käytöstään hyvällä.

– Eräänkin kerran potkaisin eturivissä ollutta fania päin näköä. Tilanteen pelasti ainoastaan se, että tunsin kyseisen ihmisen ja asia jäi siihen, mutta ei tuo yhteys tehnyt teosta yhtään sen oikeutetumpaa.

Ulkomailla Reverend Bizarre kiersi useaan otteeseen sekä doom metalin tunnettujen että maanalaisempien nimien kanssa. Suomessa bändi järjesti itse esimerkiksi Friends of Hell -kiertueen Spiritus Mortisin ja Minotaurin kanssa, mutta pääosin se soitti festareilla ja tapahtumissa, joiden yleisö ei juuri vanhan liiton doomista perustanut.

– Niissä tapahtumissa oli paljon nuorisometallia, ja vaikka en viitsi mainita bändejä nimiltä, koska niissä soitti mukavia kavereita, niin kyllähän se ilmapiiri nostatti pintaan entistä nihilistisempiä tunteita, Albert toteaa.

– Ulkomailla kiertäessämme saatoimme olla matkassa Gates of Slumberin tai vastaavan kanssa ja tunnelma oli hyvin erilainen. Ne olivat doom-keikkoja joihin tuli doom-yleisöä, ja vaikkei me kerätty missään kuin sellaista muutaman sadan hengen yleisöä, meno oli sitäkin kiihkeämpää, Peter kiittelee omistautuneita faneja.

Muutama isompi ulkomaankeikka ja -kiertue jäi toteutumatta paitsi bändin epäkaupallisen asenteen myös vähemmän mairittelevien syiden johdosta. Jälkeenpäin ajateltuna näin voi olla jopa hyvä. Tietyssä vaiheessa Reverend Bizarren taivalta vaaran tuntu olisi saattanut muuttua liiankin todelliseksi.

– Oltiin joskus menossa Venäjälle Barathrumin kanssa. Rundi oli jo sovittu ja oltiin jo nähty [Barathrum-laulaja] Sovan kanssa, Albert kertoo. 

– Spinefarmin mukavat naiset olivat sitten sanoneet Tenetzille, että ei tuollaista rundia voi järjestää, se olisi täysin epäeettistä, koska joko Hynninen tai Sova ei tulisi hengissä takaisin. Tenetz oli vain todennut, että saadaanpahan helvetin hyvät otsikot. No, ne otsikot jäivät tuolloin toteutumatta, mutta lähellä taidettiin käydä. 

Bändin punkhenkisyys korostui Amerikassa, missä kaikki oli isompaa ja kiillotetumpaa. 

– Siellä bändit treenasivat ihan helvetisti, välispiikit oli mietittynä valmiiksi, kaikki vedettiin käsikirjoituksen mukaan ja asiat olivat ihan viimeisen päälle, Peter naurahtaa ja toteaa sitten, että monet bändit suostuivat soittamaan vain tietyillä soittokamoilla, kun taas Reverend Bizarre soitti missä vain ja millaisilla laitteilla tahansa. 

– Mehän emme treenanneet yhtään, minkä huomasi siitä, että monesti kiertueen lopulla alettiin olla helvetin hyvässä tikissä. Mutta kyllä meillä klikkasi aika hyvin ilman treenaamistakin, Albert sanoo. 

Albert, Peter ja Void jatkavat lähes samaan aikaan, että paljon keikkoja järjestänyt Jussi Helenius nimesi heidät maailman tyhmimmäksi bändiksi, koska he eivät nostaneet liksaa. 

– Ei me haluttu koskaan ottaa rahaa tutuilta keikkajärjestäjiltä tai punkkityypeiltä. Vasta ihan viimeisestä rundista taisi jäädä jotain nimellistä käteenkin, Void muistelee. 

– Vuonna 2004 meidän oli tarkoitus mennä Kajaaniin keikalle, mutta päädyttiin perumaan se, koska tuli tilaisuus soittaa Lontoossa Cathedralin kanssa. Silloin päätettiin, että jatkossa pyydetään keikoista kuudensadan euron korvaus, jos ei ole kaverit järkkääjinä tai kyse jostain kiinnostavasta ug-tapahtumasta. Ajateltiin, että sellaisella liksalla me kyllä kestetään toisiamme missä vain. En muista, vaadittiinko me sitä sitten lopulta yhdestäkään keikasta. 

– Ainoa hyvä puoli oli, ettei me myöskään itse maksettu keikoistamme mitään, koska halusimme aina, että järjestäjä maksaa matkat ja kuljimme sitten paikalle mukavasti junalla, Albert naurahtaa ja muistelee bändin soittaneen ilmaiseksi jopa Tuskassa. 

Reverend Bizarren viimeinen julkinen esiintyminen tapahtui 30. joulukuuta vuonna 2006. Paikkana oli Turun TVO, jolla oli ainutlaatuinen paikka bändin historiassa, olihan kolmikko soittanut siellä ensikeikkansa syksyllä 1999. 

Viimeinen keikka ja sitä edeltänyt kiertue Suomessa ja Euroopassa erosivat kolmikon mielestä kaikesta bändin aiemmin kokemasta. 

– Viimeinen kiertue oli aivan fantastinen, osittain siksi, että me tiedettiin sen olevan loppu. Siitä rundista mullakaan ei ole mitään huonoja muistoja, mitä en voi sanoa monesta reissusta, Albert myöntää. 

– Me soitettiin TVO:lla kaksi erillistä settiä. Ensin tuli joukko kappaleita, joista osaa emme olleet esittäneet koskaan, ja jälkimmäisenä settinä In the Rectory of the Bizarre Reverend kokonaisuudessaan, Void muistelee. 

Albert nostaa keikalta tilanteen, joka on piirtynyt hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. 

– Kesken keikan paikalle käveli alkuperäinen rumpalimme Juippi. Sanoin sille, että helvetin hauska nähdä, mutta meillä olisi tässä keikka menossa. Peter ja Void olivat kuitenkin järjestäneet yllätyksen. Juippi oli kutsuttu soittamaan koskettimia osaan debyyttilevyn materiaalista ja muutamissa osuuksissa ennen sitä. 

– Kun Juippi soitti Cirith Ungolin urut, tirahti itku silmään. Nousee nytkin karvat pystyyn. Emme olleet koskaan vetäneet Cirith Ungolia livenä, ja siinä me oltiin, kaikki Reverend Bizarren jäsenet ikinä. Se oli hienoimpia hetkiä koko elämässäni, yhtään liioittelematta. 

Tuomion seuraamukset 

Viimeisen kiertueen ja keikan jälkeen Reverend Bizarre julkaisi vielä kolmannen albumin. III: So Long Suckers näki päivänvalon heinäkuussa 2007, mutta albumi ei ollut sitä, mitä bändi oli alun alkaen suunnitellut. 

Jo Reverend Bizarren alkuhämärissä oli olemassa viiden albumin suunnitelma. Viisi levyä, muutamia ep-levytyksiä, splittejä ja bändin hautajaiset. Suunnitelman mukaiset kolmas, neljäs ja viides albumi eivät toteutuneet ikinä. 

So Long Suckersissa olikin albumia useamman edestä: 127 minuuttia doom metalia ja kokeilevampia kappaleita, joissa yhdistyivät Reverend Bizarren kaikki puolet. 

– Kolmannen albumin piti olla III: Songs from the Funereal World, neljännen sellainen johon Peter ja Void olisivat kumpikin tehneet kaksi kolme biisiä ja viidennen V: How It Was Meant to Be, jonka olisin kirjoittanut yksin. Se olisi ollut lopullinen ja täydellisen oppikirjamainen albumillinen vanhan liiton doom metalia, Albert kertaa. 

– Kolmannelle levylle suunnitelluista kappaleista ainoastaan Funeral Summer päätyi So Long Suckersille ja monet omista valmiista sävellyksistäni ilmestyivät myöhemmin Lord Vicarin nimissä, Peter sanoo ja lisää albumin olleen ainutlaatuinen 

myös siksi, että se on bändin levyistä ainoa, joka äänitettiin moderneilla studiolaitteilla. 

– En muuttaisi siltä mitään muuta kuin ehkä tiivistäisin Sorrow’ta hiukan. Toisaalta senkin kivuliaisuus kärsisi, jos siitä lähtisi ottamaan pois tuumaakaan, Albert toteaa. 

So Long Suckers ei jäänyt Reverend Bizarren levytetyksi joutsenlauluksi: sen jälkeen ilmestyi vielä splittejä Kuoleman, Rätön ja Lehtisalon, Electric Wizardin ja Mr Velcro Fastenerin kanssa. Lopulta kaikki splitit ja ep-kappaleet pistettiin samojen kansien väliin nimellä Death Is Glory… Now. 

– Meillä oli tavallaan kahden eri kategorian splittejä: ne, jotka teimme uramme aikana metallibändien kanssa, ja ne, jotka äänitettiin So Long Suckersin sessioissa, Albert kertoo. 

– Orodruinin kanssa tehty on sen aidon doom metal -Reverend Bizarren kovin splitti. Sillä on meiltä Demons Annoying Me. Myöhempien aikojen spliteistä paras on ehkä Rätön ja Lehtisalon kanssa tehty, koska olen ollut aina kova Rättö-, Lehtisalo- ja Circle-fani. 

Eritoten Albert on työstänyt bändin kuoltua Svart Recordsin kanssa uusiojulkaisuja ja bokseja, joiden tekeminen on kuulemma ollut pahimmillaan todellista kivireen vetämistä. Syyn tähän voi huomata yhdenkin julkaisun avatessaan: pienimmistäkin yksityiskohdista on pidetty huolta. 

Samalla jokainen julkaisu on vain vahvistanut mielikuvaa, että Reverend Bizarren vahva perintö on sen kuin voimistunut yhtyeen lopettamisen jälkeen. Tätä nykyä se on arvostetumpi kulttibändi kuin koskaan. 

– Mitä kauemmaksi kuolemastamme olemme etääntyneet, sitä suurempia meistä on tullut, Albert vahvistaa. 

– Kun teimme Reverend Bizarrea, meitä ei huomannut monikaan. Ei meidän keikoilla käynyt tuhansia ihmisiä, hyvä jos satoja. Ihan viimeisellä rundilla oli ilmoilla niin lopunajan merkit, että se toi ennätysmäärät väkeä, mutta ei voi sanoa, että Reverend Bizarre olisi ollut millään mittarilla jotenkin iso bändi. 

– Nyt Reverend Bizarren keikkoja haikaillaan niin kuin me itse olemme haikailleet Joy Divisionin esiintymisiä, Peter hymyilee 

Kitaristi jatkaa, että vaikka bändi on joskus tuuminut lähtevänsä Japaniin jos pyydetään, Reverend Bizarre tulee todennäköisesti pysymään haudassaan – vaikka sen tyyliin sopisikin tehdä asiat täysin päinvastoin. 

Albert kiteyttää viimeisen Reverend Bizarre -haastattelun viimeisiksi sanoiksi sen, mikä sai bändin liekin palamaan niin voimakkaasti, että sen vaikutukset elävät metallimaailmassa vielä tänäkin päivänä. 

– Kaikessa mitä tehtiin, paitsi itse musiikissa, oli aina pientä vittuilua. Keikoissa, julisteissa, paidoissa… kaikessa. Se oli aika harvinaista genressä, jossa kaikki ovat yleensä todella miellyttäviä ja tasapainoisia. Reverend Bizarre oli läpi koko elonsa silkkaa täysiveristä nihilismiä doomin asussa. 

Julkaistu Infernossa 9/2022.

Lisää luettavaa