Me vastaan maailma – haastattelussa Raven

Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten uransa aloittanut Raven on paljon muutakin kuin muutaman NWoBHM-levyn ihme. Gallagherin veljesten kipparoima yhtye on raivannut tiensä lukemattomien vaikeuksien läpi, ja hiljattain julkaistu uusi albumi on bändin katalogin parhaimmistoa.

Kuva: Yuki Kuroyanagi

Olen saanut langan päähän newcastlelaistrion veljeskaksikosta vanhemman, basisti-laulajan tonttia hoitavan John Callagherin. Menemme suoraan asiaan, ja pyydän herraa kertomaan, miten vuonna 1974 perustettu yhtye aikoinaan syntyi. 

– Olimme lomailemassa Espanjassa paria vuotta aiemmin, ja hotellissamme soitti joku bändi. He vetivät Jimi Hendrixiä, mistä olimme aivan ihmeissämme! 

Selvennetään heti alkuunsa, että Johnin puhuessa ”meistä” hän tarkoittaa yleensä itseään ja kitaristiveljeään Markia. 

– Fanitimme Sweetiä, Status Quota ja Sladeä, jota pääsimme katsomaankin vuotta myöhemmin. Nämä kaksi keikkaa olivat elämää muuttavia kokemuksia! 

Mark osti Espanjan-reissulta akustisen kitaran ja ilmoitti, että siihen aikaan hädin tuskin teini-ikäiset pojat perustaisivat nyt bändin. 

– Ja minusta tulisi basisti. Tuumasin vain, että jaha, no mikäs siinä! Gallagher nauraa. 

Veljeksillä ei ollut aloittaessaan oikeita soittimia saati soittotaitoa. 

– Käännyimme vanhempiemme puoleen ja saimme joululahjaksi käytetyn basson ja sähkökitaran. He totesivat, että tästä eteenpäin olemme omillamme! 

Yhtye aloitti maineensa kartuttamisen keikkailemalla samoilla työväen klubeilla, joilla muun muassa Saxon ja Judas Priest olivat esiintyneet uransa alkuaikoina. 

– Se osoittautui loistavaksi ratkaisuksi, sillä opimme koko alasta niin paljon uutta. Niissä paikoissa asenne oli ”viihdyttäkää tai kuolkaa”, basisti nauraa. 

Vastaanotto ei ollut kaikkialla lämmin. 

– Newcastlen eteläpuolella sijaitsee kaupunki nimeltä Sunderland. Englantilaista kulttuuria kunnioittaen Sunderland ja Newcastle ovat verivihollisia – tietysti jalkapallon takia. 

– Siellä soittaessamme olimme ”Newcastlen poikia” ja kaikki buuasivat meille. Meidän täytyi raivata tiemme tuollaisten juttujen läpi ja oppia kommunikoimaan yleisön kanssa. Jos meistä ei pidetty, yritimme suututtaa porukkaa entisestään. 

Äärirajoille… 

Raven aloitti kvartettina, mutta siirtyi tunnetumpaan triomuotoonsa vuonna 1979, kun toinen kitaristi Paul Bowden jätti yhtyeen. Samana vuonna bändiin liittyi sen ehdottomasti tunnetuin rumpali Rob ”Wacko” Hunter. 

– Hän oli aivan mahtava rumpali ja muusikko, mutta myös biisintekijä. Päätimme yrittää toimia triona, ja välittömästi sitä kokeiltuamme huomasimme, että se oli aivan mahtavaa. Meillä kaikilla oli enemmän vastuuta ja tilaa soittaa, ja olimme myös tarpeeksi taitavia ryhtyäksemme siihen. 

Raven alkoi kirjoittaa läjäpäin materiaalia debyyttialbumiaan varten. Ovi ensimmäisen levy-yhtiön Neat Recordsin leiriin aukesi Tygers of Pan Tang -yhtyeen tuttujen kautta. 

– Se muutti pelin hengen täysin. Jos ajattelee, missä Newcastle sijaitsee Englannin musiikilliseen keskipisteeseen eli Lontooseen nähden, olisimme yhtä hyvin voineet olla Marsissa! 

– Newcastlelaisia bändejä kohtaan ei ollut minkäänlaista kiinnostusta, joten olimme todella onnekkaita tällaisen tilaisuuden tullessa eteen.

Vuonna 1980 julkaistu single Don’t Need Your Money menestyi niin hyvin, että sitä soitettiin jopa BBC-radiokanavalla. 

– Ozzy Osbourne sattui kuulemaan biisin ja halusi meidät lämppärikseen! Vain neljän viiden kuukauden aikana siirryimme klubeilta Ozzyn, Whitesnaken ja Iron Maidenin lämppäriksi. 

– Vedimme keikkoja yhdessä… keitä hittoja he olivatkaan… Angel Witchin kanssa, ja meitä pyydettiin soittamaan ympäri Eurooppaa. Kaikki räjähti käsiin hetkessä, mikä oli aivan sekopäistä! 

Raven erottui joukosta edukseen, sillä suurin osa klubibändeistä soitti kevyempää rokkia The Eaglesin hengessä. 

– Muut tykkäsivät näppäillä kitaraa ja soittaa harmonioita. Me taas huusimme täyttä kurkkua ja romutimme soittimia! 

– Tietysti oli joitain rokkibändejä, mutta ne vetivät aina Santanan Black Magic Womania, joka oli raskainta mitä he tiesivät. Se sopi meille, sillä jotain rankempaa etsivät ihmiset halusivat ”mennä katsomaan sitä hullua bändiä” eli meitä!

…ja niiden yli

Debyyttialbumi Rock Until You Drop ilmestyi viimein alkuvuodesta 1981.

– Sen materiaali on peräisin vuosien varrelta, sillä pystyimme äänittämään vain muutaman biisin kerrallaan. Eron huomaa, jos kuuntelee vaikka Hell Patrolia, joka on yksi ensimmäisiä kirjoittamiamme biisejä.

Toinen albumi Wiped Out julkaistiin puolitoista vuotta myöhemmin. Basisti vertaa levyn tekemistä pyörremyrskyyn.

– Koko prosessi kesti vain kuusi päivää, me jopa kirjoitimme jotkin biiseistä vasta studiolla! Olimme aivan liekeissä, teimme 14–16-tuntisia työpäiviä ja päästimme kaiken ulos. Suurin osa soittimista on äänitetty täysin livenä ilman jälkikorjauksia.

Kolmannen levynsä kohdalla Raven päätti kokeilla jotain erilaista. Se halusi tehdä albumin ”oikeassa studiossa oikean tuottajan kanssa”.

– Halusimme Acceptin Breaker-albumista vastanneen tyypin, sillä rakastimme sitä levyä!

Michael Wagener suostui pestiin, ja kaiken lisäksi miehen tuottajapariksi lähti itse sumutorvi Udo Dirkschneider.

– Emme olisi voineet olla tyytyväisempiä! Vietimme studiossa kaksi viikkoa, ja siitä syntyi All for One, joka kuulostaa yhä aivan mielettömältä.

Raven oli keikkaillut Yhdysvalloissa jo aiemmin, mutta kolmannen levynsä myötä bändi pääsi kiertämään pääesiintyjänä.

– Pieni ja tuntematon sanfranciscolaisbändi nimeltä Metallica soitti lämppärinämme, Gallagher lohkaisee.

– Kukaan ei olisi voinut arvata, mitä tulevaisuus toisi tullessaan! He olivat mahtavia tyyppejä ja sytytimme keikkapaikat lähes kirjaimellisesti tuleen. On vaikea uskoa, että selvisimme kiertueesta ylipäänsä hengissä.

Kolme ensimmäistä Raven-albumia ovat New Wave of British Heavy Metal -liikkeen klassikkoteoksia. Triolla ei ollut levyjä tehdessä aavistustakaan, millaisessa maineessa ne olisivat lähes 40 vuotta myöhemmin, mutta suosio ei myöskään kummastuta basistia.

– Musiikki on ajatonta, eikä hyvällä musiikilla ole parasta ennen -päivämäärää. Emmehän me muuten kuuntelisi esimerkiksi Bachia, Beethovenia tai Mozartia!

– Niillä levyillä on hyviä biisejä, hyvää soittoa, tunnelmaa ja meininkiä. Sen takia ne tunnetaan vielä tänä päivänä.

Vaikeita aikoja

Siinä missä ensimmäiset kolme levyä niittivät suosiota, seuraavat kolme olivat järkytys yhtyettä seuranneille faneille. Raven kiinnitettiin Atlantic Recordsille, joka halusi muuttaa bändin imagon ja musiikkityylin täysin.

Stay Hard oli ensimmäinen perinteisestä tyylistä poikkeava albumi. Nopeus ja huutaminen saivat jäädä, kun tilalle tulivat muun muassa balladi ja torviosuudella varustettu instrumentaalikappale. Puhumme nyt siis samasta Ravenistä, joka tapasi pistää soittimia paloiksi vain hetkeä aiemmin. Yllätyksekseni Gallagher puolustaa albumia. 

– Olimme jo kirjoittaneet Stay Hardin siirtyessämme Atlanticille. Ainoa asia, jonka he halusivat muuttaa, oli albumin kansikuva. 

– Se levy oli meille vain luonnollinen osa kehityskaarta. Sillä oli kaupallista kulmaa, mutta se oli myös voimakas ja raskas. Biisit olivat hyviä, ja soitamme niitä edelleen livenä. 

Suuret ongelmat ilmaantuivat seuraavan Atlantic-levyn, pahamaineisen The Pack Is Backin kohdalla. Basisti ei säästele sanojaan, vaan päästää harmistuksensa ulos. 

– Kävi ilmi, että 99 prosenttia yhtiön ihmisistä oli idiootteja! He halusivat löytää bändin jolla tahkoa rahaa ja jota he voisivat muuttaa täysin haluamaansa suuntaan. 

– Meillä oli kitarasyntetisaattoreita ja kaikkea sellaista, mikä oli niin väärin! Albumin tuottaja oli täysin väärä mies siihen hommaan, ja joidenkin biisien sanoitukset olivat aivan kammottavia! 

Kaupallisempaa tyyliä rakastaneelle rumpali Wackolle albumi oli unelma, mutta veljekset inhosivat kaikkea siihen liittyvää. 

– Teimme levyn, joka ei edustanut millään tavalla sitä, mitä me oikeasti olemme. Tässä bändissä on kyse monien asioiden tasapainosta, ja sillä albumilla tasapaino järkkyi väärien asioiden mennessä kaiken edelle. Meillä täytyy olla koukkuja ja kaupallisuutta, mutta myös melua ja kaaosta! 

Ongelmat eivät suinkaan jääneet siihen. 

– Kaiken tekemämme jälkeen levy-yhtiö ei ollut lainkaan kiinnostunut promotoimaan albumia! Tuntui, että olimme kirjaimellisesti myyneet sielumme paholaiselle.

Seuraavaksi Raven levytti Mad-ep:n sekä Life’s a Bitch -albumin, jotka tekivät paluuta perinteisemmän tyylin pariin. Kun bändi ei saanut vieläkään minkäänlaista reaktiota Atlanticilta, se päätti lähteä. Samalla ovenavauksella lähti Wacko. 

– Olimme tyhjän päällä, rahattomia ja rumpalittomia. 

Muutamien kokeilujen jälkeen patteriston taakse löysi tiensä muun muassa Pentagramissa soittanut Joe Hasselvander, joka tulisi paukuttamaan Ravenissä seuraavat 30 vuotta. 

– Tiesimme hänet jo entuudestaan ja diggailimme samanlaista musiikkia, joten kaikki kävi hyvin yhteen. 

Vain vahvat selviytyvät 

Atlantic-sotkujen jälkeen Raven julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin, mutta ne eivät kartuttaneet suurta suosiota, eivätkä ajat olleet helppoja muutenkaan.

– Vuosien mittaan olemme taistelleet jatkuvasti maailmaa ja alati muuttuvaa musiikkibisnestä vastaan. Vuonna 1986 kaikki pyöri joko thrash metalin tai glam rockin ympärillä, emmekä me edustaneet kumpaakaan tyyliä! 

– Taistelimme tiemme sen ajan läpi, kunnes tuli grunge, joka vaikeutti asioita entisestään. Se levisi Eurooppaan, joten olimme parin vuoden ajan käytännössä jatkuvalla kiertueella Japanissa. 

Luovuttaminen ei ole silti koskaan tullut kysymykseenkään. 

– Jo tuohon aikaan olimme olleet kasassa tarpeeksi kauan tietääksemme, että näiden kaiken maailman trendien läpi täytyy vain selvitä. Hyvää rokkia ja metallia tulee olemaan aina, kuten myös tarvetta hyville bändeille. Sellaisena olemme aina itsemme nähneet, ja näemme yhä. 

Raven oli valmis aloittamaan 12. studioalbuminsa työstämisen 2000-luvun alussa, kun Gallagherien isä menehtyi. Pari viikkoa myöhemmin Mark joutui auto-onnettomuuteen ja satutti päänsä. 

– Sen jälkeen hän oli menossa lainaamaan kaveriltaan rahaa sairaalalaskuihin, kun rakennus sortui kirjaimellisesti hänen päälleen. Oli ihme, ettei hän kuollut! 

– Hänen jalkansa murskaantuivat täysin, ja lääkärit antoivat kaikenlaisia ennusteita. He olivat varmoja, että Mark tulisi kuolemaan ja tahtoivat amputoida hänen jalkansa. Kukaan ei uskonut, että hän kävelisi enää koskaan. Kolme vuotta myöhemmin Mark todisti lausunnot vääriksi! 

Lähes kymmenen vuotta haudottu Walk through Fire julkaistiin viimein vuonna 2009 Japanissa ja vuotta myöhemmin Euroopassa. 

– Markin toipuessa meillä ei ollut paljon tekemistä, mutta en koskaan lakannut kirjoittamasta biisejä. Meillä oli siis melkoinen aarrearkku mistä valita, kun aloitimme uuden albumin tekemisen.

– Se levy oli eräänlainen virstanpylväs ja suunnannäyttäjä, minkä jälkeen meni taas jonkin aikaa, että saimme seuraavan pihalle. 

ExtermiNation-nimeä kantava teos julkaistiin alkuvuodesta 2015. 

– Se oli paljon edeltäjäänsä parempi albumi, ja tiesimme, että seuraavasta tulisi vielä parempi. 

Kukapa olisi arvannut, että elämä pistäisi jälleen kapuloita Ravenin rattaisiin. 

– Joe kamppaili terveytensä kanssa, sai sydänkohtauksen ja joutui lopettamaan soittamisen täysin. 

Gallagherit löysivät uuden rumpalin Mike Heller -nimisestä, yli 20 vuotta nuoremmasta jampasta. 

– Tiesimme saavamme aikaan hyvän albumin niistä biiseistä joita meillä oli, mutta Mike oli se viimeinen silaus ja kirsikka kakun päällä.

Metal City -levyn tekeminen sai alkaa. 

– ExtermiNation oli aavistuksen verran liian pitkä. Tahdoimme tehdä albumin, joka on täyttä tykitystä alusta loppuun, pelkkää tappoa ilman turhaa hidastelua. 

Nokkamiehen mukaan rimaa ei vain asetettu korkealle, vaan se lähetettiin parin raketin mukana kauas yläilmoihin. Ponnistelut tuottivat mitä ilmeisimmin tulosta. 

– Tämä on 46. vuosi sekä Ravenille että minulle, sillä en ole koskaan tehnyt mitään muuta. Emme ole koskaan saaneet näin hyviä arvosteluja, mikä on täysin hullua! 

– Voisi ajatella, että kun on ollut alalla 46 vuotta, on enää pelkkä vanha pieru. Me emme todellakaan ole, ja todistimme sen juuri! Tämä on todennäköisesti paras koskaan tekemämme levy. 

– Monet ikäisemme bändit julkaisevat ihan hyviä levyjä, joista ajattelee: ”Eihän tämä ole hassumpaa. Ei aivan sitä, mitä he tekivät aiemmin, mutta ihan okei.” Metal City on sitä, mitä teimme aikoinaan, ja vielä parempaa!

Rakkautta ja vihaa

On hurja ajatus, että Gallagherin veljekset ovat soittaneet samassa bändissä lähes puoli vuosisataa.

– Olemme olleet yhdessä elämän ensimmäisistä hetkistä alkaen. Pidän aina Markin puolia ja hän minun. Saatamme väitellä ja tapella, mutta unohdamme sen kaiken vain sekunteja myöhemmin. Kehumme toisiamme jatkuvasti. Emme soita täysin samalla tyylillä, mutta saamme kaksi ihmistä kuulostamaan kolmelta, tai kolme neljältä, ja siitä tässä bändissä on aina ollut kyse.

Kippari on kovin ylpeä paitsi Ravenin historiasta myös nykytilanteesta.

– Olemme olleet aina todella hyvä livebändi, ja olemme sitä edelleen. Meillä on yhä samaa energiaa kuin silloin kivikaudella aloittaessamme.

Bändillä pyyhkii hyvin, mutta mitä mieltä maailmaa ja musiikkibisnestä nähnyt veteraani on metallimusiikin nykytilasta?

– Metallifanit ovat muuttuneet vuosien varrella. He ovat hulluja, aivan sama minne menemme! Ennen esimerkiksi Englannin pohjois- ja eteläpuolilla oli hyvin erilaista porukkaa, mutta ne ajat ovat historiaa. Maailma käy koko ajan pienemmäksi. Ehkä porukka näkee videoita keikoilta muualla ja miettii, että hei, mekin voisimme pitää hauskaa, Gallagher nauraa.

Mies uskoo, että myös ”uusissa bändeissä”, kuten Wolfissa, Enforcerissa ja Night Demonissa on potentiaalia päästä pitkälle. Näistä nimistä nuorin on kylläkin yhdeksän ja vanhin neljännesvuosisadan ikäinen, mutta lienee täysin ymmärrettävää, että ne ovat 62-vuotiaan Johnin silmissä tulokkaita.

– He ottavat hieman jotain vanhaa, mutta pistävät mukaan oman twistinsä. Se on mielestäni oikea tapa tehdä asioita.

Seuraavaksi basisti pääsee purkamaan tunteitaan oikein sydämensä pohjasta.

– Suurin osa niin sanotusta uudesta metallista on pohjimmiltaan aivan hirveää. Entäpä ne tyypit 1990-luvulla, jotka päättivät olla soittamatta kitarasooloja, koska se on liian vaikeaa? Sellainen on säälittävää!

– Yritän olla optimistinen, sillä tulevaisuus on valitettavasti näiden uusien bändien käsissä.

Gallagher pohtii, että suurta osaa vanhoista suurista metallibändeistä ei välttämättä ole enää olemassa viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

– Mutta onneksi meillä ei ole minkäänlaisia suunnitelmia jäädä eläkkeelle! mies räkättää.

– Aina kuulee huhuja, että seuraava AC/DC:n tai Judas Priestin kiertue on heidän viimeisensä. Jonain päivänä se oikeasti on!

– Tarvitsemme uusia bändejä peittoamaan kaiken kamalan musiikin, jota maailmasta löytyy. Ihmiset puhuvat ties mistä Wet Ass Pussyistä, ja musiikkia luodaan tietokoneilla ilman minkäänlaista oikeaa lahjakkuutta. Tällaiset asiat täytyisi hävittää maapallolta!

Julkaistu Infernossa 10/2020.