”Meidät on aina nähty Floridan death metal -skenessä jotenkin altavastaajina” – haastattelussa Monstrosity

Yhdysvaltalainen kuoloryhmä Monstrosity on rumpali Lee Harrisonin elämäntyö. Moneen taipuva mies halusi tehdä levyn, jolla vaalitaan perinteitä ja kurkotetaan uuteen – ja onnistui.

15.12.2018

Monstrosityn ensirääkäisyt rykäistiin Floridan Fort Lauderdalessä vuonna 1990, jolloin nauhoitettiin myös bändin ensimmäinen demo Horror Infinity. Alkuaikoina bändissä rymistelivät Malevolent Creation -miehet Mark van Erp (basso) ja Jon Rubin (kitara). Kokoonpanon kuuluisin ukko oli eräs George Fisher, joka tunnettiin jo Monstro-aikoinaan lisänimellä Corpsegrinder. 

Lee Harrison on nykyään Monstrosityn ainoa alkuperäisjäsen. Basisti Mike Poggione astui vahvuuteen vuonna 2001, laulaja Mike Hrubovcak sekä Deicidessakin tätä nykyä keihästävä Mark English viisi vuotta myöhemmin. Remmin uusin jäsen on vuonna 2010 vahvuuteen astellut kitaristi Matt Barnes. 

Nykyinen miehistö osaa hommansa, sillä uunituore albumi The Passage of Existence hyökkää täydellä teholla. Pitkään työstäminen on tuottanut tulosta, sillä Monstrosity on väkevässä iskussa. The Passage of Existence soi brutaalisti mutta hienostuneesti. 

Kehaisen levyä kapteeni Harrisonille. 

– Kiitos! Olemme todella tyytyväisiä levyyn, ja siihen, että se on viimein valmis ja näkee päivänvalon. 

Monstrosityn levytystahti on jopa poikkeuksellisen verkkainen. Vajaassa kolmessa vuosikymmenessä on syntynyt uusin mukaan luettuna vain kuusi pitkäsoittoa. Uutukaisen ja edeltävän Spiritual Apocalypsen välissä vierähti huikeat 11 vuotta. 

Tätä kysyvät varmasti kaikki, mutta silläkin uhalla: Lee Harrison, mikä maksoi? 

– Heh, olet oikeassa, tuo on kaikkien toimittajien ensimmäinen kysymys, Harrison vahvistaa. 

Mitään erikoisempaa syytä levytysvälin venymiselle ei kuitenkaan paljastu. 

– Aloimme kirjoittaa näitä biisejä jo vuonna 2011, ja jatkoimme hommaa vuoteen 2015. Levyjemme välit ovat yleensäkin pitkät, mutta nyt rikoimme ennätyksemme. Siinä tuli kaikkia pikkujuttuja, kansitaidevääntöä, levy-yhtiöhaasteita sun muita. 

Pienistä hidasteista siis kasvoi vuosien mittaan karikko, jota ei niin vain ylitetty. 

Entäpä sitten itse musiikki, kuinka sitä työstettiin? 

– Matt Barnes on nyt kehissä, eli se on yksi iso muutos aiempaan. Biisien kirjoittaminen jakautui itse asiassa melko tasaisesti minun, Mattin ja Markin kesken. 

Spiritual Apocalypsella vieraili Atheistin Kelly Shaefer ja joukko muita alan vaikuttajia. Tällä kertaa homma haluttiin hoitaa vain bändin jätkien kesken. 

– Kiinnitimme erityisen paljon huomiota bassoon. Emme tahtoneet tehdä vain perusmallin bassolinjoja, vaan hioimme jutuista erikoisia. Basso ei vetele niin linjassa rumpujen kanssa kuin ennen. 

Voima ja kirkkaus 

The Passage of Existence tarjoaa äänimaiseman, joka ei möyryä eikä ryömi mudassa, vaan on kristallinkirkkaudessaan aluksi jopa hieman hämmentävä. Soundit tukevat kuitenkin Florida-kuoloa onnistuneesti, ja joka instrumentti saa ansaitsemansa tilan. 

Olette varmaan itsekin tyytyväisiä levyn soundeihin? 

– Joo, ehdottomasti. Tämä on levy, jota voi kuunnella todella kovalla, ja se soi silti kirkkaasti ja voimallisesti ilman että ääni alkaa särkeä. Bassosoundi on mahtava, ja tomeissa on todella voimakas ja elävä sointi. 

Levystä saatiin hiottua halutun kuuloinen osin siksi, että sen tekeminen kesti niin kauan. 

– Studiossa kaikki meni hienosti, ja olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen. Kaikki vain otti paljon aikaa. Se johtui osin siitä, että meillä oli vapaat kädet ajankäytön suhteen ja saimme puuhailla milloin minkin yksityiskohdan parissa, Harrison kertoo. 

– Aiemmin olemme aina olleet riippuvaisia aikatauluista, ja se on tietenkin pitänyt luomistyön vauhdissa. No, olemme tyytyväisiä levyyn, ja vain se merkitsee. En kuitenkaan aio odottaa taas yhtätoista vuotta ennen seuraavaa levyä.

Harrison on kynäillyt seuraavallekin levylle jo neljä biisiä, eli se saataneen valmiiksi hieman tätä nopeammin.

Selkeyden nimeen

Lee Harrison, miten kuvailisit Monstrosityn musiikkia?

– Sitä on tosi haastavaa kuvailla ilman kliseisiä termejä: brutaalia, raskasta, äärimmäistä, all the good ones, you know. Meidät on aina nähty Floridan death metal -skenessä jotenkin altavastaajina. Muut bändit kaappaavat jäseniämme, mutta kaikki kertovat, ettemme ole koskaan tehneet huonoa levyä ja kuinka mahtavia olemme, Harrison tilittää.

– Tällä kertaa tavoitteenani oli erottua laumasta ja tehdä levy, jossa on kaikki klassiset Monstrosity-ainekset, mutta joka seisoo omilla jaloillaan ja on ainutlaatuinen. Olen itse pahin kriitikkoni, eli meillä oli ihan omat odotteemme levyn suhteen. Meidän itse täytyy tykätä levystä ensin, ja tahdomme toimia Monstrosityn maineen velvoittamalla tavalla. Uudella levyllä on mittaa melkein tunti, koska olimme niin kauan poissa.

Vaikka Monstrosityn kokoonpano on vaihdellut vuosien saatossa rajusti, se ei juuri kuulu yhtyeen musiikissa. Nykyinen miehistö koostuu kovista ukoista, ja musiikkia tehdään ammattilaisten ottein.

– Treenaan enimmäkseen Markin kanssa. Kun tiedossa on kiertuetta, keikkaa tai äänityksiä, treenaamme yhdessä yleensä noin viikkoa ennen. Kaikki bändissä ovat kokeneita karjuja ja pitävät huolen, että osat ovat treeneihin tullessa hallussa. Yleensä pähkäilemme vain kappaleiden lopetusten ja biisijärjestyksen kanssa.

The Passage of Existencen sanoitukset liikkuvat biisien nimien perusteella melko kosmisissa sfääreissä. Levyltä löytyvät esimerkiksi kappaleet Cosmic Pandemia, Solar Vacuum ja Dark Matter Invocation. Harrison aloittaa tekstien purkamisen kertaamalla bändin sanoitushistoriaa

– Kirjoitin kaiken Imperial Doomille ja yhdeksän kymmenestä Millenniumille [1996]. Jason Avery kirjoitti In Dark Purityn [1999], ja Sam Molina ja minä teimme sanat Rise to Powerille [2003]. Spiritual Apocalypse oli taas kokonaan minun kynästäni.

Uuden levyn sanoitukset Harrison teki yhdessä Mike Poggionen kanssa, ja homma toimi hienosti. Harrison kertoo käyttäneensä muutaman päivän ihan vain sanojen kanssa painimiseen. 

– Esimerkiksi biiseissä The Hive ja Solar Vacuum on jotain makeita juttuja. Solarissa on samanhenkistä kunnon sylkemistä kuin Dark Angelillä tai alkuaikojen Brett Hoffmannilla [vastikään kuollut ex- Malevolent Creation -solisti], samaa otetta kuin Slayerin Hell Awaitsillä, jolla sanat vaan ryöpsäytetään ulos. Olen aina pitänyt Dark Angelin Leave Scarsin lyriikoista. Heillä oli sellaisia kovia sanoja, jotka huudettiin aivan täysillä. Solar Vacuum on siis kumarrus tuohon suuntaan.

Monstrosityn miehistö on vaihdellut melkoisesti ajan saatossa. Koetko yhä, että kyseessä on sama yhtye kuin aloittaessanne vuonna 1990?

aivan ensimmäisen kokoonpanon osalta, mutta sittemmin kaikki on tuntunut pysyvältä, vaikka jengiä on tullut ja mennyt. Olen kuitenkin pääasiallinen biisintekijä, eli yhtye on säilyttänyt aika hyvin soundinsa, Harrison toteaa. 

– En ole koskaan laskenut kitaroita matalammalle. Olemme pysyneet D-vireessä, mutta siihen vedän rajan. Siitä alaspäin kirkkaus alkaa kärsiä. On toki helppoa kuulostaa ”death metalilta” jos laskee virettä kunnolla alas, mutta Monstrosityn riffit vaativat hieman enemmän selkeyttä. 

Glam rockia ja saksalaista thrashiä 

Monstrosity ei ole Vanha liitto -sivuilla turhaan. Lähes 30 vuotta death metalia on kiitettävä saavutus kelle tahansa, mutta etenkin yhtyeelle, joka ei ole koskaan noussut kuoloskenen kirkkaimpiin parrasvaloihin. 

Lee Harrison, miten päädyit perustamaan death metal -yhtyeen vuonna 1990? 

– Well, annoin koko sydämeni Malevolent Creationille noin vuoden ajan, ja sain heidät levytyssopimuksen kynnykselle. Tämä oli vuonna 1989. Olin esitellyt Scott Burnsin Malevolentille ja Cynicille sekä lähettänyt Roadrunnerille videon, jonka ansiosta he kiinnostuivat bändistä. Kun Phil [Fasciana, Malevolent Creationin kitaristi] päättikin sitten napata Mark Simpsonin takaisin rumpuihin, jäin tyhjän päälle. 

Tapahtumasarja sai Harrisonin perustamaan oman yhtyeen. 

– Siitä se sai alkunsa. Meni tietysti oma aikansa, ennen kuin saimme homman kunnolla käyntiin. Siinä oli pientä säätöä Atheistin ja muutaman muun bändin kanssa, mutta kirjoitin samalla omia biisejä milloin millekin kokoonpanolle. Meni kaikkiaan noin vuosi ennen kuin Monstrosity pääsi kunnolla vauhtiin. 

Ketkä olivat tuolloin nuoren rumpalin esikuvia? 

– Ihan alkuaikoina idoleitani olivat rockrumpalit, ihan ne tavanomaisimmat. Olin täysin lumoutunut KISSistä, ja muistan, että halusin soittaa bändissä seitsenvuotiaasta lähtien. Luonnollisesti Neil Peart oli kuningas ja paras rumpali. Carmine Appice oli rumpujumala. Keith Moon, Bonham tietenkin… 

Floridan sittemmin maailmanmaineeseen noussut death metal -skene kuhisi tuoreita ja nälkäisiä kuolobändejä. Millaista meno oli nimenomaan Fort Lauderdalessä? 

– Thrash-aalto oli taittumassa ja poseriskene kuolemassa. Oli vielä joitain jämäglambändejä, jotka yrittivät olla Poison vuonna 1990, hah hah. Kävimme mestassa nimeltä The Button South. Sisäänpääsy oli 12 taalaa, ja sillä näki kolme neljä isotukkaista meikkibändiä soittamassa 20 ihmiselle torstai-iltana. Saigon Kick alkoi olla iso nimi noihin aikoihin, he olivat paikallisia kunkkuja. 

Harrison ja kaltaisensa nuoret eivät kuitenkaan hiusyhtyeistä perustaneet. 

– Ajelimme ympäriinsä kuunnellen Kreatoria ja Destructionia ja jakelimme flyereitä. 

Moni vanhan koulun metallipää muistelee jotain tiettyä keikka- tai kokoontumispaikkaa kaiholla. Oliko teillä jokin oma ”olohuoneenne”, jossa kokoonnuitte? 

– Miamin ja Fort Lauderdalen välissä oli Hallendale. Siellä oli paikka nimeltä The Treehouse, jossa oli mahtava soundi, ja siitä tuli varsinainen metallimesta. The Cameo Theater Miami Beachillä oli myös hieno paikka, mutta se muuttui eikä koskaan palannut ennalleen. Sitten oli Rosebuds. Se oli tosin enemmän sporttibaari, mutta sinnekin sai järkättyä keikkoja, mistä olimme iloisia. 

Mahtava tuomio 

Monstrosityn Imperial Doom -debyytillä on paikka monen kuolometallidiggarin sydämessä. Osin näin on ehkä siksi, että se on ensimmäinen pitkäsoitto, jolla kuullaan Corpsegrinderin murinoita, mutta levy on jyrkkää myllytystä myös musiikkinsa puolesta. 

Millaisia ajatuksia levy herättää sinussa vuonna 2018? 

– Muistan olleeni tuohon aikaan vasta pentu. Tiedän, että monien fanien mielestä Imperial Doom on paras levymme, mutta itse pidän enemmän uusista albumeistamme. Itse asiassa tahtoisin nauhoittaa sen uudelleen jokin päivä, toivottavasti se onnistuu, Harrison heittää yllättäen.

Vuonna 1996 ilmestynyt kakkoslevy Millennium jäi Corpsegrinderin viimeiseksi Monstro-kiekoksi ennen hänen häipymistään Chris Barnesin saapikkaisiin Cannibal Corpseen. 

– Muistan, että Millenniumin tekeminen oli haasteellista, koska miksasimme sen Criteria-studiolla Miamissa. Se oli aivan mahtava studio, mutta he eivät tajunneet death metalista yhtään mitään. 

Seuraavalla levyllä palattiin luottotekijän hoiviin. 

– In Dark Purityllä annoin täyden luottoni Jim Morrisille, ja saimmekin yhdessä levylle juuri halutunlaisen soundin. Se oli ensimmäinen levymme, josta olin todella ylpeä. 

Harrison on jaksanut puurtaa, vaikkei mainetta – mammonasta puhumattakaan – ole aina siunaantunut. Eteenpäin meneminen on missio, ja musiikki on ollut aina Harrisin maailman keskipiste.

– Uralleni on mahtunut paljon hienoja hetkiä ja kokemuksia: soittaminen jättimäisellä Rock al Parque -festivaalilla Kolumbiassa, kiertäminen Obituaryn jätkien kanssa, soittaminen Peten [Sandoval] kanssa Terrorizerissa… upeita hetkiä on paljon. Muistelen erityisellä lämmöllä myös meidän, Dimmu Borgirin ja Samaelin kiertuetta 1999. Paljon naurua Nick Barkerin ja poikien kanssa.

Pitkälle uralle mahtuu myös huonompia kokemuksia.

– Kaikkein vaikeinta aikaa oli, kun kiertueemme peruuntui vuonna 2004. Käyttämämme keikkajärkkäri oli pelkkä vitsi, ja sain valitettavasti maksaa siitä kovan hinnan. Pelkästään turhiin lentolippuihin paloi 4000 dollaria. Luotin [bändin silloiseen solistiin] Jason Averyyn siinä asiassa, ja koko homma meni mönkään. Se oli suoraan sanoen aikaa, jolloin en ollut varma, jatkanko bändiä enää ollenkaan. Puuhailin tuohon aikaan paljon Lavoizenin parissa, jotta saisin tehtyä jotain.

Niin, Lavoizen. Kyseessä on Harrisin yhden miehen projekti, jossa hän hoitaa lauluja myöten kaiken itse. Lavoizenin hard rock -perinteestä ammentava musiikki on varsin kaukana Monstrosityn kuolosta.

Vieraissa

Harrison on pysynyt Monstrosityn ruorissa läpi tuulten ja tyrskyjen, mutta on jakanut osaamistaan myös muualle.

Soitat kitaraa legendaarisessa grindcoreryhmässä Terrorizerissa. Miten päädyt vauhtihirmujen kitaristiksi?

– Satun osaamaan Terrorizer-biisit, ja törmäsin sitten Pete Sandovaliin. Hän sanoi, ettei hänellä ole meneillään mitään kummempaa. Menin sitten hänen luokseen jammailemaan, ja kaikki loksahti kohdilleen. Olemme sittemmin kiertäneet melkoisesti, ja lokakuussa ilmestyy uusi Terrorizer-levy, Harrison paljastaa.

Mies on myös jeesaillut yhtä Florida-skenen kovimmista ja vanhimmista eli Obituarya. Vuoden 2012 Obituary-keikoilla Harrison soitti kitaraa, mutta juuri ennen haastattelua hän oli yhtyeen Euroopan-rundilla tuuraamassa rumpali Donald Tardya.

– Pakko myöntää, että se oli aluksi aika hermostuttavaa, mutta nyt kun se on ohi, tuntuu paremmalta, heh. Paikkasin Donaldia kuudella keikalla. Meni pari kolme keikkaa, että pääsin kunnolla sisään kappaleiden grooveen. Se tietysti jeesasi, että olin soittanut osaa niistä kitaralla kuusi vuotta sitten, erityisesti sovitusten kanssa. Osan biiseistä soitin ensimmäistä kertaa rummuilla rundin ekalla keikalla.

The Passage of Existence on toki vielä tulikuuma uutuus, mutta mitä näet Monstrosityn kristallipallossa?

– Olimme toivoneet kiertuetta tälle syksylle, mutta laulajallamme on aikatauluongelmia, joten ne haaveet piti hylätä. Kenties vuodenvaihteen tienoilla alkaa tapahtua jotain, eli eipä sitten muuta kuin nähdään keikoilla! Rock on! 

Julkaistu Infernossa 7/2018.

Lisää luettavaa