”Mielikohtani keikalla on viimeinen biisi” – haastattelussa My Dying Bride -laulaja Aaron Stainthorpe

Death doom -pioneeri My Dying Briden viiden vuoden hiljaiselo on päättynyt. Bändin monella tapaa sanavalmis solisti ja perustajajäsen Aaron Stainthorpe avasi Infernolle paitsi sydämensä myös runokirjansa.

Yorkshire on hernerokkasumun peittämällä nummella jököttävä, sammaloituneen kiviaidan ympäröimä hevostalli. Se on myös Happy Valley. Pikkupubin punakoita ukkoja jauhamassa keskellä päivää paikallisjalkapallosta ruutukuvioiset pappalätsät täristen. Niitä keskienglantilaisia pikkukaupunkeja, joiden viktoriaanisten rakennusten uumenissa itävät modernit ongelmat.

Kuulostaa suorastaan kliseiseltä, kyllä. Mutta kun tekee Google Maps -ajelun mille tahansa Yorkshiressa sijaitsevan kaupunkikeskustan kadulle, mielikuvat saavat vahvistuksen. Ylväs arkkitehtuuri käy päättymätöntä sotaa kivijalkoihinsa pesiytyneiden räikeiden operaattoriliikkeiden julkisivujen kanssa. Silti maisema on hidas, perinnetietoinen, ylpeä olemassaolostaan. Horisontissa siintää loputon tummanvihreä nummi, mutta lohtua tuova kohokas nousee uunissa. Viideltä sataa kaatamalla. 

Sellainen kai on se brittiläisyyttä määrittävä korkea- ja matalapaineen mieltä harmonisoiva balanssi. Näin romanttisesti pistettynä. Mutta kuten usein, todellisuus on kaikessa mehevässä banaaliudessaan ennakkokuvitelmia rikkaampaa. 

Tässä säätilansa puolesta ihmistä vihaavassa, historiaa pullistelevassa kreivikunnassa laitettiin alulle yhtye nimeltä My Dying Bride, ja tulevana suvena tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Yhtyeen voimakaksikko, laulaja Aaron Stainthorpe ja kitaristi Andrew ”Andy” Graighan, pisti 6.6.1990 kasvamaan jotain, joka tulisi kaikkien hevikliseiden äitiä teini-ikäisen päättäväisyydellä uhmaten ”mullistamaan metallimaailman”. Ja vähän päälle. Kylläpä vain olisi Suomikin ilman heitä kovin swallowthesuniton, eikä Kreikassakaan makailtaisi okailla.

Nyt Stainthorpe ja Graighan tunnetaan leppoisina viisikymppisinä. Miehinä, jotka suhtautuvat taiteeseensa haudanvakavasti, mutta jotka kiemurtelevat kuultuaan kehun. Kuulostaako tutulta? Niin, siksikin Suomi on ottanut britit aina vastaan lämmöllä. 

”Miksi soitatte niin surullista musiikkia?” joku toimittajanplanttu kysyi muinoin MDB:n musikantilta. ”Tervetuloa tänne katsomaan. Täällä sataa aina. Jos ei sada, on sumuista” oli vastauksen pääpointti. Ja taas itäsuomalaisessa sydämessäni läikähti lämpimästi. 

Surun kautta

Mutta tärkeintä – tässäkin – on musiikki. Kun vilkaisee My Dying Briden kolmentoista albumin listaa (vuoden 2011 Evintaa ei lasketa), ei voi kuin hämmästellä. Ei tule heti mieleen bändiä tai artistia, jonka katalogi olisi näin tasokas. Jopa bändin vuonna 1998 ilmestynyt ”irrottelulevy” 34.788…Complete on silkkaa takorautaa, vaikka alkuun pakoreaktion aiheuttikin.

My Dying Briden miehitys ydinkaksikon ympärillä on vaihtunut taajaan. Pisimpään porukoissa pysyi toista kitaraa soittanut Calvin Robertshaw, joka tunnettiin Towards the Sinister -ensidemosta (1991) mainittuun ”prosenttilevyyn” asti yhtyeen lahjakkaana säveltäjänä ja oivana kepittäjänä. Sittemmin mies häipyi taka-alalle ja toimi yhtyeen taustavaikuttajana aina sen edelliseen julkaisuun Feel the Miseryyn (2015) saakka. Levy osoittautui yhdeksi yhtyeen parhaista. Sitten alkoi surkeiden sattumusten sarja. Se oli johtaa koko bändin tarinan päättymiseen. Kahdesti.

Painan Skype-luurin kuvaa. Ruutuun rävähtää iloinen Aaron. Mies on pukeutunut mustaan, tyylikkääseen mutta hassusti kuvioituun silkkikauluspaitaan.

– Terve Tomi! 

”No tervepä terve, Aaron. Tuota, näen sinut. Onko tämä kenties vahinko?” kysyn kohteliaasti, sillä usein artistit haluavat jutella kuvatta.

– Ehei suinkaan! Useimmat jopa haluavat nähdä minut. 

Räjähdämme nauramaan. Mutta koska näköpuhelinlangan toisessa päässä on surumusiikin mestarien päälyyrikko, pakotan naamani peruslukemille. Uusi mestariteos The Ghost of Orion ei nimittäin syntynyt ilon kautta.

Syyskuussa 2017 My Dying Bride oli kiertueella, kun Aaron sai kuulla hirveimmän mahdollisen uutisen: hänen viisivuotiaalla tyttärellään oli diagnosoitu syöpä. Kaikki muu sai jäädä. Jottei siinä olisi tarpeeksi, kitaristi Calvin erosi yhtyeestä. Sitten ovi heilahti taas, ja tällä kertaa laukkujaan raahasi ulos rumpali Shaun Taylor-Steels. Bändi oli kahta miestä vajaa.

Aaron, mistä kummasta oikein keräsit voimavarasi jatkaa My Dying Bridea kaikkien näiden koettelemusten jälkeen?

– Bändin jäsenten lähtö ei ollut rankkaa. Onhan meillä eronnut jäseniä ennenkin. Nämä ovat pieniä esteitä, mutta sitten jatketaan. Eikä se keskeytä biisinkirjoitusprosessiamme. Aina voi kirjoittaa biisejä, vaikka keikat jäävät soittamatta. Lähdin yhtyeestä, sillä halusin huolehtia tyttärestäni. Ylipäänsä selvitä siitä painajaisesta. Niinpä bändikin piti sitten tauon. 

– Myös Andrew piti paussin, mutta oltuaan pari kuukautta tekemättä mitään hän päätti palata kirjoittamaan musiikkia. Hän lähetteli minulle juttujaan, mutta enhän minä vastannut. Mieleni oli täydellisesti muissa asioissa – My Dying Bride ei merkinnyt minulle tuona aikana mitään! Eikä Andrew odottanutkaan palautetta, kyllä hän tiesi missä mennään. Kun tyttäreni tila koheni, aloin kommentoida musiikkia, jota hän oli kirjoittanut. Minä todella pidin niistä biiseistä.

Sitten alkoivat äänitykset. Kun suurin osa levystä oli purkissa, Aaron saapui studiolle. Paluu henkilökohtaisen kaaoksen keskeltä tekemään yhdessä taidetta ei ollutkaan ihan helppo juttu. Paine kasvoi.

– Olin nyt tai ei koskaan -tilanteessa. Ei kun takaisin studiolle. Se oli TODELLA kovaa työtä, Aaron painottaa. 

– Olin unohtanut miten olla solisti. Se kuulostaa toki oudolta – kuinka sen voi muka unohtaa? En vain saanut tuntumaa, en kokenut yhteyttä musiikkiin. Se oli yhtä taistelua, totta puhuen vaikeinta työstämistä elämässäni pitkään aikaan. Halusin sen vain olevan pian ohi. En edes halunnut tehdä sitä! Sanoin vain: ”En pysty tähän enää, tyypit. Lähden bändistä, teidän pitää löytää joku tilalleni, sillä olen unohtanut miten lauletaan.”

Työvoittoja

Maaliskuun alussa julkaistava The Ghost of Orion äänitettiin tuottaja-äänittäjä Mark Mynettin Mynetaur-studiolla Manchesterissä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun MDB-äänittämön nappuloita oli vääntelemässä joku muu kuin Robert ”Mags” Magoolagan.

– Mark ja Andrew vakuuttivat minut jatkamaan. Ilman noita kahta miestä en varmaankaan laulaisi tällä levyllä.

– Äänitimme pelkästään lauluja kokonaisen vuoden! Kokeilimme eri juttuja. Tuplasimme ja triplasimme lauluharmonioita. Meillä oli runsaasti ideoita, miten saada lauluista hieman jännittävämmän ja tuoreemman kuuloiset.

Vaivannäkö todella kannatti, sillä levyllä soi yhtyeen uran komein lauluraita. 

– Kiitos paljon! Joo, en muutoinkaan halua pyöritellä samoja juttuja levystä toiseen. Se käy tylsäksi. Koska taistelin niin paljon, olin avoin uusille ehdotuksille ja ideoille. Mark esimerkiksi keksi, että otetaanpa yksi rivi ja lauletaan se korkealla nuotilla. Sitten sama rivi keskitason ääntä käyttämällä. Lopulta äänitetään [Aaron korjaa asentoaan mahtipontiseen oopperalaulajan asentoon ja mörentää ääntään] todella matala puhdas raita samasta rivistä. Sitten liitetään kaikki yhteen, ja se kuulostaa jo melko harmoniselta. Sitten vielä sama homma eri sävellajista. Haha, se oli kidusta, aivan hirveää! Mutta lopputulos onnistui.

Pelkästään uuden tuottajan kanssa työskenteleminen vaikutti varmasti lopputulokseen?

– Todellakin. Mark on erilainen tuottaja. Hän yrittää usein löytää musiikista tai sanoituksista koukun. Hän saattaa pyytää soittamaan riffit tai bassokuviot toisella tavalla. ”Kokeilepa tätä juttua laulusi kanssa.” Pidin siitä! Mags toimi osin samalla tavalla, mutta hänelle riitti usein, että laatumusa tulee ylipäänsä äänitettyä. Mark taas leikitteli musiikin kanssa, kunnes löysi jotain erityistä, jota voisi työstää.

– Hän jopa pilkkoi kappaleitamme ja laittoi osia eri järjestykseen. Mietimme, että mitä hän oikein tekee. Osa toimi, osa ei. Mutta se oli omiaan todistamaan etenkin minulle ja Andylle, että olemme 30 vuoden jälkeenkin avoimia uusille ideoille. Emme koskaan olleet sanomassa, että älä kuule tule kertomaan, kuinka musiikkiamme sävelletään. ”Leiki rauhassa.” Sitten sieltä tuli kaikenlaisia hulluja ideoita, joista osa päätyi levylle. On sanottava, että tämä levy kuulostaisi täysin erilaiselta, jos se olisi äänitetty Magsin kanssa.

Edellinen albuminne Feel the Misery on yksi parhaitanne. Toiko se kenties lisäpontta tehdä vieläkin kovempi levy?

– Ei levyä kirjoittaessa tule vilkuilleeksi taakseen. Vanhoja levyjä ei ole silloin olemassa. ”Minun täytyy kirjoittaa parempi riffi.” Ei se toimi niin. Mutta se tunne, kun ihokarvat nousevat pystyyn uusia kappaleita soittaessa, on oikea merkki. Tokihan sitä toivoo, että juuri se on parasta, mitä on siihen saakka tehnyt. Kun tulee vanhemmaksi, toivoo että juuri biisinkirjoitustekniikka parantuisi, että uusista riffeistä tulisi kerralla tiukkoja ja muistettavia.

– Tälläkin levyllä on riffejä, joita kuullessaan [Aaron laittaa kädet päänsä sivuille kuin Munchin Huudossa ja puhaltaa syvään] huutaa vain ”ooohh, yess!”. Kun riffi saa toimimaan noin, jotain on tehty oikein.

Kerron Aaronille havainnostani: kuuntelin levyä ajaessani autoa sateessa, ja tajusin, että avausraita ja ensisingle Your Broken Shore on ensimmäinen kuulemani death doom -valssi! 

– Oho! Ehkä sade auttoi pääsemään tuohon johtopäätökseen?

Mahdollisesti. Lisäksi kappale on pääkitaramelodiansa puolesta läheisessä sukulaissuhteessa suurkappaleenne The Cry of Mankindin kanssa.

– Todellako?! mies hämmentyy. – Tuota kukaan ei ole vielä maininnutkaan. Täytyykin kuunnella molemmat uudelleen.

Kiusaan vielä vanhoilla MDB-referensseillä: Kappaleet ovat hieman suoraviivaisempia aiempaan nähden. Viimeksi kokeilitte hieman vastaavaa lähestymistapaa vuoden 1996 Like Gods of the Sunilla.

– Ja sehän onkin hyvä juttu. Meillä on runsaasti vanhan koulun faneja, jotka haluavat kuulla Turn Loose the Swansin [1993] illasta toiseen. 

Kuten minä.

– Hah. Tokihan me sitä levyä soitammekin. Mutta meidän täytyy kehittyä. 

Toinen mahdollisuus

Uusi levy soi tutun kuuloisena mutta raikkaana. Aaron sanoo, että hän halusi kokeilla jotain uutta aivan tarkoituksella, olivathan he juuri kirjoittaneet uuden levytyssopimuksen Nuclear Blastin kanssa. Lisäksi bändissä oli kaksi uutta jäsentä.

– Olen kuullut levystä kovin erilaisia reaktioita. Kuten mainitsit, albumilla on kaikuja menneisyydestämme, mutta ne ovat sekoittuneet tuoreisiin ideoihin. Se kuulostaa täydelliseltä! 

– Meillä on oma tavaramerkkisoundimme, josta meidän täytyy pitää kiinni, emme saa koskaan menettää sitä. Sitä täytyy vain muokata, jotta pysymme kiinnostavina. Tämä on My Dying Bride, tämä on soundimme, pidämme sen TARPEEKSI tuoreena, jotta se pysyisi relevanttina.

Aaron mainitsee, että se mitä tapahtui hänen tyttärelleen, vaikutti häneen fundamentaalisesti. Hän on kuin uusi ihminen. 

– Tämä levy on My Dying Bridelle kuin uusi alku. Kuin joku oli tarjonnut meille Toisen Mahdollisuuden.

Hän alleviivaa pitkällä sormellaan sanat ”second” ja ”chance”. 

– Minä ja Andy olemme jälleen parikymppisiä! Tulevaisuus näyttää taas valoisalta, odotamme sitä kovasti! Halusin hyvän levyn hienoilla kansilla ja kunnon tuotannolla. Toivottavasti onnistuimme siinä. 

Aaron repeilee, kun virittelen kysymystä, järjestikö bändi kenties uusille jäsenilleen koesoittotilaisuuden ison maailman tapaan. Kaikkea muuta. Kitaristi Neil Blanchett ja rumpali, kotikulmien Paradise Lostissakin kannuttanut Jeff Singer olivat vanhoja tuttuja.

– Heh, olemme olleet tässä bisneksessä kauan aikaa. Sitä alkaa tuntea ihmisiä. Tuottajamme Mark tunsi Jeffin hyvin, he soittivat 90-luvulla yhdessä Kill II This -nimisessä yhtyeessä. ”Soitanpa Jeffille. Jos hän ei ole kiireinen, hän tulee studiolle, ja katsotaan sitten, miten asiat etenevät.” Jeff saapui. Mikä ihana heppu. Hän halusi ryhtyä samoin tein soittohommiin. En edes tiennyt, miten briljantti rumpali hän on! 

– Neil taas tuli bändiin, kun äänitykset olivat jo ohi. Kaikki levyllä kuultavat kitarat soitti siis Andrew. Neil auttaa meitä livenä. Hänellähän on oma bändinsä Valafar, emmekä halua varastaa häntä. Se saisi heidät vihaamaan meitä! 

Aaron kertoo, että Neil on työskennellyt viime ajat hiki hatussa klassisten MDB-biisien parissa. Kokemus on kitaristille uusi, sillä My Dying Briden kokoluokan yhtye tulee soittamaan myös isoja festivaalikeikkoja, mikä kuulemma hieman hermostuttaa lähinnä pikkukeikkoja heittänyttä Valafar-miestä.

Tässä kohtaa puheeksi on otettava Calvin Robertshaw. Kuten tässäkin lehdessä on tullut ilmi, eronneista jäsenistä keskusteleminen on arvonsa tuntevalle taiteilijalle usein yhtä mielekästä kuin akkuhapon nieleminen. Mutta Aaron Stainthorpelle asia ei ole mikään ongelma.

– Calvin oli jo tehnyt uusia biisejä Andrew’n kanssa, mutta hän tajusi melko varhaisessa vaiheessa, ettei enää halunnut tehdä metallia niin kuin aiemmin. Hän rakastaa death- ja thrash metalia. Hän on loistava kitaristi ja haluaa soittaa todella nopeita riffejä. Eikä se ole My Dying Bridea. Hän sanoi Andrew’lle, ettei halua tehdä tätä enää vaan halusi keskittyä muihin juttuihin. He kättelivät, ja sinne meni Calvin.

– Meidän onneksemme ero tapahtui uusien biisien esityöstövaiheessa. Meidän ei siis tarvinnut muutella juuri mitään, vain joitain pieniä juttuja, joita hän oli kehitellyt. Ja sehän sopi Andylle, joka sai vapaat kädet soittaa levylle kaikki riffinsä. Uskonpa, että kaikki kitaristit haluavat toimia näin! On toki sääli, että Calvin lähti. Mutta me olimme jo jatkaneet eteenpäin.

Tuoreutta tuo sekin, että levyllä vierailee norjalaisen folkyhtyeen Wardrunan Lindy-Fay Hella. Andrew Craighan, Wardruna-fani, tuumi, että hänen saamisensa mukaan olisi unelmien täyttymys. Sitten läheteltiin tiedostoja puolin ja toisin.

– Kun kuulin, mitä hän oli laulanut… se oli ihana pieni palanen musiikkia. On sopivaa, että kappale [The Solace] on keskellä levyä. Pieni hengähdys raitista ilmaa kaiken sitä ympäröivän pimeyden keskellä.

Tuoreet maalit

Vaikka My Dying Bride tunnetaan musiikkinsa laadukkuudesta, bändin levyjen kansikuvat eivät ole aina osuneet ihan napakymppiin. Mutta nyt tälläkin saralla tärähti ja kunnolla.

The Ghost of Orionin kansikuvan maalasi Israelissa syntynyt mutta Berliiniin asettunut taiteilija Eliran Kantor. Kansitaide suorastaan hivelee silmää. Sutiniekka käytti kuvan naisen mallina vaimoaan onnistuen vangitsemaan musiikista huokuvan surun ja kaukokaipuun lähes kouriintuntuvalla tavalla.

– Eliran oli yhteydessä minuun jo ennen kuin tyttäreni sairastui. Kerroin hänelle, että pidän hänen töistään ja että tulisimme varmasti työskentelemään vielä yhdessä. Sitten kaikki meni miten meni. Pysyimme kuitenkin yhteydessä ja kerroin hänelle, että teen niin siksikin, että muutoin unohtaisin hänet kuten todennäköisesti kaikki muutkin.

– Kun olin julkaissut tiedotteen hiljaiselomme syistä ja että tyttäreni on parantumassa ja bändimme palaamassa, Eliran laittoi minulle sähköpostia: ”Muistatko minut?” Totta kai, siistiä, tässäpä sanoitukset. Minulla oli joitain ideoita, ja tuloksena ei ole kaikkein tyypillisin hevilevyn kansikuva. Se on suorastaan silmiinpistävän erinomainen, itsenäinen taideteos. Hän loi sen yksinoikeudella meille. Ja minä rakastan sitä! Se tulee erottumaan muista levynkansista musiikkilehtien sivuilla ja varmasti näyttämään hyvältä teepaidoissakin.

Hieno nimi, The Ghost of Orion, saa pohtimaan tittelin alkuperää. Kreikkalaisessa mytologiassa, aivan kuten MDB:n musiikissakin, draama rakennetaan usein traagisesta rakkaudesta. Vai mitä olette mieltä tästä: Orion rakastuu Zeusin tyttäreen, taitavaan metsästäjään Artemisiin. Liitosta ja siskonsa neitsyyden säilymisen puolesta huolestunut Artemiin veli Apollo, auringon jumala, alkaa juonia. Eräänä päivänä hän näkee Orionin uimassa meressä. Hän haastaa siskonsa osumaan merestä juuri ja juuri erottuvaan maaliin. Kun Artemis virittää nuolensa tietämättä että kohteena on Orion, on jo liian myöhäistä. Orion huuhtoutuu kuolleena rantaan. Surun murtama Artemis nostaa Orionin tähdeksi taivaalle, jotta voisi aina katsella rakastaan. Mutta ehkä Orionin haamulla on vielä asiaa auringon jumalalle… niinpä. Fuck the sun.

Aaronkin on saanut varmasti painiskella itsesyytösten syövereissä, kun hänen rakastaan on koeteltu. 

Jotain spesiaalia

My Dying Bride ehti olla brittiläisen Peaceville-yhtiön artisti kaikkiaan 28 vuotta. Sitten yhtyeessä alkoi muhia ajatus, että nyt olisi sopiva aika muutokselle. Peaceville oli hyvä siinä mitä teki, mutta se ei tehnyt tarpeeksi. Näin muotoilee Aaron ja seuraa huolellisesti reaktioni, että sanansa menevät perille. Bändi tunsi, että sillä olisi enemmän annettavaa. He myös halusivat enemmän.

– Katselimme eri vaihtoehtoja, ja ”Nuken” tarjous oli helposti paras. Heillä on runsaasti hienoja bändejä ja me liityimme siihen perheeseen. Se vaikuttaa yhtiöltä, joka etsii uusia ideoita ja keksii jatkuvasti jännittäviä keinoja promotoida bändejään. Peaceville… he vain julkaisevat levyjä. He eivät promonneet meitä niin hyvin kuin olisivat voineet. Olemme edelleen ystäviä, mutta oli aika siirtyä eteenpäin, ja hyvä että teimme niin, sillä uusi levymme tuntuu siltä kuin se olisi debyyttimme.

– Kyllähän me olisimme voineet vain kävellä studioon ja äänitellä mitä tahansa vanhaa paskaa, joka olisi varmasti kelvannut porukalle. ”Joo-o, tämä on MDB:tä”. Emme todellakaan halunneet toimia niin vaan tarjota jotain spesiaalia, ja onnistuimme siinä. 

Vaihdos isomman lafkan siipien alle näkyy myös liikkuvan kuvan tuotantoarvoissa: uusi Your Broken Shore on yhtyeen tähän asti parhaiten toteutettu musiikkivideo. Aaronia naurattaa, kun hän muistelee sen kuvauspäivää. 

– Kuvasimme rauhallisen soitto-osion kirkkohallissa, sellaista viipyilevää mustavalkokuvaa. Kun kappale etenee death metal -kohtaan… hah hah. Siis sinä päivänähän satoi kuin saavista kaatamalla, koko päivän, ja örinäkohtaus päätettiin kuvata ulkona. Minut pistettiin päätä myöten jokeen palava soihtu kädessäni. Kuljimme kaavuissa, meille oli tehty maskit. Se oli näitä hulluja hetkiä: seisot siinä, kello on kolme aamulla ja katsomme toisiamme teekupit kourassa, kun kaikki ympärillämme on tulessa. ”Vittu, TÄMÄ on heavy metaliaaaargh!”

– Olimme läpimärkiä ja oli jäätävän kylmä, mutta se oli niiiin hauskaa, Aaron venyttää. – Se oli ensimmäinen videomme Jeffin kanssa, ja tietysti myös Neilin. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, ja todella hän piti siitä! 

Yhtye äänitti uudelle levylleen kaikkiaan yksitoista kappaletta, joista kolme tullaan julkaisemaan myöhemmin ep:llä. Kansitaide on jo työn alla.

– Kannen tekee toinen artisti. Kuten tiedät, Eliranin työt ovat upeita, mutta eepeen nähtyäsi silmäsi hyppäävät päästäsi! Ne kuvat… phuuh, ne ovat käsittämättömän upeita. No, sittenpä näet.

– Levy-yhtiömme pyysi valitsemaan ep:lle kolme kappaletta, ja sepä vasta olikin vaikeata. Joka kerta, kun nostin jonkin biisin, joku bändiläinen parahti, että ”ei herranen aika, sen täytyy olla albumilla!”. No niin, kädet pystyyn. Tässä tulee hulluksi. Annoimme sitten Nuclear Blastin tehdä valinnan. Se oli hyvä ratkaisu, sillä muuten olisimme alkaneet tapella. 

Sanomisen pakko

Kuten jokainen My Dying Briden uraa vähänkään seurannut tietää, yhtye tunnetaan myös tavallista syvemmästä kirjallisesta ilmaisustaan. Siitä on yksin vastuussa Aaron Stainthorpe. 

Encyclopedia Metallum kuvaa lyriikoiden aihepiirien koostuvan ”epätoivosta, tuskasta, romantillisuudesta ja uskon menettämisestä”. Yhtyeen uran alun shakesperiaaninen ilmaisukieli on hiljalleen saanut henkilökohtaisempia, brutaalin toteavia sävyjä. Taitavana lyyrikkona Stainthorpe jättää tekstiinsä runsaasti tulkinnanvaraisuuksia. Lyriikka on täynnä metaforia, joita sävytetään vaikkapa kristillisen symboliikan tyylikeinojen kautta.

Aaron, kuinka tekstisi syntyvät nyt, kun maailmaa ympärilläsi on ravisteltu oikein isän kädestä?

– Teen jatkuvasti muistiinpanoja. Mukanani kulkee kynä ja paperia, minne tahansa menenkin.

Aaron nostaa esiin paksun kirjan ja näyttää sitä sivuja plaraten. Kirjanen on täynnä tekstejä eri asetelmiin kirjoitettuina: pieninä neliöinä paperin keskellä, villinä koko sivun täyttävänä mielenpalona.

– Täällä on lyhyitä tarinoita, runoja, kaikenmoista. Joistain tulee My Dying Briden lyriikoita. Kirjoitan koko ajan. Jotkut polttavat, syövät ja juovat koko ajan. Minä kirjoitan. Minulla on sanottavaa. Minun TÄYTYY sanoa sanottavani. 

– Ennen kuin tyttäreni sairastui, menneisyydessä, kirjoitin bändille sanoja myöhään yöllä. Sytyttelin hieman kynttilöitä tunnelman luomiseksi. Kaadoin lasillisen viiniä. Metodi toimi oikein mainiosti monet vuodet. Mutta kun hän alkoi parantua, menetin kiinnostukseni juomiseen. En harrasta sitä enää juurikaan. Niinpä kirjoitin uuden levyn lyriikat päiväsaikaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun tein niin, eikä eroa huomaa. Ennen sitä vain odotti, että oikea hetki kirjoittaa iskisi, keskellä yötä. Nyt tajusin, että hommahan onnistuu aivan hyvin keskellä päivää teekupin kanssa, hah!

– Usein kuvio menee niin, että kuuntelen Andrew’n kirjoittamia riffejä ja kirjoitan niihin sanoja. Sitten kun yritän laulaa niitä, ne eivät toimikaan. Pistän ne sitten runokirjaani. Siinä minulla on sitten ainakin runo. Toisinaan muistan, että hei, minullahan oli se runo jossain, joka sopii musiikkiin. Kaivan sen, laulan sen ja se toimii! Ei tässä ole mitään kaavaa, ei oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kunhan sanat merkitsevät minulle jotain sillä hetkellä, kun ne on kirjoitettu, ja pystyn toimittamaan ne intohimoisesti, olen saavuttanut sen, mitä lähdin hakemaan. 

– Kun laulan sanoja livenä, itken puolet ajasta, pyrin tulemaan huutaen ja kirkuen hahmoksi, joka kappaleessa esiintyy. Koska ne sanat merkitsevät. En ole mikään juustoinen solisti, joka lampsii lauteille ja laulaa, että jee-beibi-jee. Pidän runoudesta, pidän vanhoista englantilaisista sanoista, menneen kielen mahtailevuudesta. Silloin kun minulla on jotain sanottavaa, en vain sano sitä. Käytän enemmän sanoja kuin minun todella tarvitsisi. 

– Kun näen levyn, jolla on yhden sanan titteli, se ei merkitse paljon mitään. Ja kun käännän levyn kannen, huomaan, että kappaleetkin on nimetty yhdellä sanalla. En oikein ymmärrä… tai siis käsitän kyllä, mitä tavoitellen kappaleet on nimetty niin, mutta yhdellä sanalla on hankala kertoa, mitä tarkoittaa. Minä käytän kymmentä sanaa, koska voin, Aaron heittää ja hymyilee ovelasti.

Aiotko kenties julkaista tarinoitasi?

– Minulla ei ole kustannustoimittajaa, joten kukaan ei määritä kirjoituksilleni deadlinea. Teen mikä tuntuu hyvältä. Mutta päätin kuitenkin, että vuonna 2020 minun täytyy koota kaikki sanani yhteen paikkaan. Sitten alkaa erittäin tylsä vaihe kirjoittaa koneelle kaikki käsinkirjoitetut muistivihkojeni tekstit.

– Kun vilkaisen vanhoja runojani, tulen usein tuumineeksi, että ”hmm, taisin muuten olla todella päissäni tuon rustailtuani”. Siellä on melko vajaata kamaa, mutta aion kirjata kaiken siitäkin huolimatta. Sitten katson, josko tavarasta syntyisi kirja. Toivon niin, sillä materiaalia löytyy reilusti. Ehkä Nuclear Blast julkaisee sen, tai sitten joku muu asiasta kiinnostunut taho. Katsotaan. Mutta tavoitteena olisi saada koko hoito julkaistua 2021.

Jos herättäisin sinut kolmelta yöllä ja kysyisin mielilausettasi tuotannostasi, mitä vastaisit?

– Apua! Uusia suosikkeja syntyy koko ajan. Jopa silloin, kun luen vanhoja tekstejäni. Niin tulee tehtyä, kun treenaamme vanhoja biisejämme. Kun sitten printtaan sanat ja alan laulaa niitä, huomaan, että ”tämähän on ihan vitun mahtava lause! Hyvin tehty Aaron!”. Hah hah!

– Uusia sanoja tehdessäni en vain kirjoita jostain tietystä aiheesta, vaan yritän kehittyä kirjoittajana. Kuinka sanoittaisin vielä mahtipontisemmin, kiinnostavammin, uskomattomammin. Kun kirjoitan nyt, se on jotain, mitä en olisi tehnyt 20 vuotta sitten. Pontimena on ”enemmän”. Niinpä tunnen kehittyneeni ajan myötä. Mutta kyllä rivejäni on yliviivattu My Dying Bride -lyriikoista. Käytän niitä sitten myöhemmin. 

Koittaa ainutlaatuinen hetki. Aaron nostaa jälleen esiin paksun, mustakantisen, käsinkirjoitettua tekstiä sisältävän runokirjansa. Hän alkaa lukea minulle juuri kirjoittamaansa runoa. 

– Tällä ei ole vielä edes nimeä… ”Let the dark city sleep” on runon ensimmäinen rivi. 

Aaron jatkaa hetken, keskeyttää ja alkaa kuvailla.

– Mitä tapahtuu, kun pimeä kaupunki nukkuu… Jaa no sitten täällä puhutaan jotain varjoista. Heh, mutta ensimmäisen rivin on oltava hyvä. Jos saa vedettyä ihmiset luokseen ensimmäisellä lauseella, saa heidän huomionsa myös seuraavia varten. Pari killerilausetta sopivissa kohdin, sillä tavoin ihmiset saa koukutettua kerta toisensa jälkeen. Se on yksi tekniikka. Joskus kaikki ovat mielestäni tappolauseita, joskus niitä on vain yksi ja loput ovat paskaa. Mutta ei silläkään ole väliä, kun ensimmäinen on niin loistava, hah hah! 

– Jos kirjoittaa niinkin paljon kuin minä, lempilausettaan ei voi valita. Eilenkin kirjoitin kymmenentuhatta sanaa. Tekstiä pitää alkaa digitoida, sillä sitä alkaa olla liikaa muistettavaksi.

Vetreä kolmikymppinen 

My Dying Bride täyttää siis pian pyöreitä, ja kolmikymppisiä on myös tarkoitus juhlistaa. Aaronia huvittaa, ettei mitään ole toistaiseksi lyöty lukkoon, mutta olisi naurettavampaa olla juhlistamatta moista rajapyykkiä. 

Palataanpa tuokioksi aivan alkuun. Siihen hetkeen, jolloin bändille piti suunnitella logo, jolla haluttiin pitäytyä kaukana tavanomaisuudesta ja hevikliseistä. Huhun mukaan logo syntyikin… hivenen eriskummallisella tavalla. Kerrotko hieman tästä? 

– Hah, joo. Puhutaan siis vuodesta 1989, ja kuten tiedät, logot olivat silloin vitun kreisejä. En halunnut meille mitään liian hullua, vaan nimen piti olla luettavissa. Siis ilman jotain ihme piikkejä ja kaikkea kummallista shittiä siinä ympärillä.

Kuva: John Steel

– Tein kymmenisen logoa… Hitto, olisi pitänyt säilyttää ne, saisipa jälkeenpäin hyvät naurut! Kokeilin erilaisia kyniä, mutta sitten päädyin käyttämään Sharpie-nimistä paksua kynää. Viskasin paperin lattialle, pistin kynän iso- ja etuvarpaani väliin ja yritin kirjoittaa ”My Dying Bride” JALALLANI. Se oli jotain mielenvikaista, hah! No, sitten laitoin kynän suuhuni ja kokeilin samaa tällä tekniikalla, Aaron havainnollistaa tilannetta koputtamalla päällään pöytää kynä suussa ja ulvomme molemmat naurusta. 

– En ollut edes juonut mitään. Nyt en muista, oliko se jalka-vai suutekniikka, joka loi lopullisen version, mutta oli miten oli, logo jota käytämme, on tehty kehoni osalla, muttei kuitenkaan käsilläni, hah hah! 

Samainen logo lienee käytössä, kun bändi suuntaa pian kiertueelle. Olet maininnut joskus kärsiväsi keikkajännityksestä. Kun esiintymisiä alkaa olla vyöllä jo jokunen, joko alkaa viimein helpottaa? 

– Jumaliste, että se on kammottavaa. Kirjoitan ainoastaan sanoja, joihin suhtaudun intohimoisesti. Joskus ne tulevat suoraan sydämestäni. Niitä on tuskallista kirjoittaa, mutta erittäin tuskallista laulaa. Ja sitten, kun niitä pitää esittää livenä tuhansien ihmisten edessä, se on vielä vaikeampaa! Olisi helpompaa seistä siinä suu kiinni ja riisua alasti. 

– Olen edelleen hermostunut koko keikan ajan ja taistelen jatkuvasti päästäkseni siitä yli. Oloni on koko ajan epämukava. Mielikohtani keikalla on viimeinen biisi. Silloin näen lopun, joka koittaa viiden, kuuden tai seitsemän minuutin kuluttua. Siinä vaiheessa alan rentoutua: ”Loistavaa, selvisimme tänne saakka, selviämme loppuunkin.” Kun keikka on ohi, mietin että mehän olisimme voineet soittaa vielä pari biisiä. Huoh… on se, perkele, edelleen yhtä painajaista. 

Tämä kysytään vain kovimmilta ukoilta: Aaron Stainthorpe, miltä sinusta tuntuu olla alan vaikutusvaltaisimman doom death -bändin perustajajäsen ja laulaja? 

– Mutta Tomi, tuohan on vain mielipide, eikös vain? Olen toki äärettömän ylpeä kaikesta mitä olemme saavuttaneet. Emmehän me aluksi olleet edes tosissamme, kunhan sekoilimme ympäriinsä. Toivoimme toki, että hommat kasvaisivat. Mutta ei meillä ollut pienintäkään hajua, että tämä kestäisi 30 vuotta ja että musiikkimme tulisi vaikuttamaan niin monella eri alueella. 

– Koska olen ”an Englishman” [Aaron kohentaa asentoaan ja lausuu sanat Downton Abbey -ylevyydellä], tuollaisen kuuleminen suoraan sanoen ujostuttaa. Amerikkalaisena toki suhtautuisin kommenttiisi ”fuck man, everybody loves me” -asenteella, hah! On kiva, kun ihmiset pitävät tekemisistäni. 

Jutunteon lähtökohdat puolsivat ajatusta vakavahenkisen ja siksi varoen käsiteltävän haastateltavan kohtaamisesta. Mutta kuinka maanläheinen, huumorintajuinen, sanavalmis ja helposti lähestyttävä veikko Aaron onkaan! Hänen esittämänsä musiikki ja siihen kirjaamansa sanat ovat kaikesta päätellen valosta lähtöisin.

Julkaistu Infernossa 2/2020.