”Mikäli ei kolise, niin eihän sille mitään mahda” – haastattelussa kotimainen melometalliryhmä Thaurorod

Melodista voimaheviä tykittävä Thaurorod on saanut aikaiseksi levyn, josta yhtye saatetaan muistaa vielä pitkään.

Kuva: Toni Forssell

Edellisestä Anteinferno-albumistanne on viitisen vuotta. Mihin suuntaan bändi on tänä aikana kehittynyt? 

– Ainakin luontoäiti on putsannut porukan tukkaa taas jokusen säikeen verran, basisti Pasi Tanskanen nauraa. 

– Bändi on hitsautunut paremmin yhteen, ja porukan kanssa on helppo tehdä töitä, kun tuntee kaikki jo pitkältä ajalta. Rumpalin [Joonas Pykälä-aho] pallinaaman näin ekan kerran jo vuonna 1988… Mitä siitä on aikaa? No, siitä on aikaa! 

– Pyrimme tekemään yhä parempia biisejä ja myös laajentamaan musiikillista ulosantia moneen suuntaan. Ainakin helvetin melodista soppaa tämä tulee aina olemaan, oli biisi sitten akustinen tai sähköinen ja kertoi se sitten keskiaikaisista taisteluista tai mahan täyttämisestä ihmislihalla. 

Millaisista asioista laulatte Coast of Goldilla? 

– Avausbiisi Power kertoo, että hieman heikossa hapessa oleva melohevi selviytyy, kunhan vain olemme kaikki yhtä niin fanien, metallimedioiden, levy-yhtiöiden kuin bändienkin kesken. Toisaalta biisin voi tulkita myös maailmanlaajuisesti kaiken tämän ihmisten räjäyttelyn ja rekkojen tungokseen ajamisen keskellä, mistä media mieluusti kirjoittaa kärjistäen ja kansojen kahtiajakautumista edesauttaen. 

– Levyllä käsitellään myös Oliver Cromwellin aikaa ja sen vaikutusta tämän päivän Britannian kansainyhteisöön, sitten on vähän metaforisesti kirjoitettua tarinaa bändin vaiheista, kertomus Victor Hugon Kurjat-romaanin Jean Valjeanista sekä Andin [Kravljaca, laulu] sanomaa siitä, että eläkää hyvät ihmiset ja ottakaa onni omiin käsiinne. 

– Sieltä löytyy myös iloisen power metalin kliseisintä aihetta eli ihmissyöntiä osana Neuvosto-Venäjän karkotuksia 1930-luvulla, muutamia battlerimpsuja, tarinaa Illuminatista ja katolisesta kirkosta sekä Halla, joka on jälleen metaforista osastoa bändistä, mutta henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. 

Bändissänne on käynyt vuosien varrella useampikin laulaja. Miksi sopivan tyypin löytäminen on ollut niin vaikeaa? 

– Riittävän hyvät laulajat, jotka olisivat myös käytettävissä, ovat vähissä – etenkin Suomessa. Toisaalta meillä on ollut paskaa tuuriakin. Michele Luppin kanssa hommat alkoivat hyvin, mutta vaikeanlaiset ihmissuhdeongelmat pistivät makaronin niin nippuun, ettei kaveri pystynyt toimimaan lainkaan. Tuollaiset asiat ymmärtää, mutta kun nousua tavoitteleva bändi yrittää tukea puolitoista vuotta, alkaa olla aika mahdotonta jatkaa löysässä hirressä roikkumista. Luppi on huikea tyyppi ja ehkäpä maailman paras laulaja. Hän ei kuitenkaan ollut se paras tyyppi tähän bändiin, vaan enempi AOR-orientoitunut, mikä näkyi hänen muutamassa kynäilyssäänkin. 

– Andin kanssa ei ole sellaista ”tuo laulaja ja tämä bändi” -asettelua, vaan hän on yksi meistä. Musiikillinen tausta ja ikäkin ovat pitkälti samat kuin muilla. Sen lisäksi Andi kirjoittaa loistavia biisejä sekä lyriikoita ja rakentaa uskomattomia taustalauluja omien päälaulujensa tueksi. 

Thaurorodilla on nimeä, mutta teistä ei ole kasvanut megaluokan yhtyettä. Millaisia tavoitteita olette asettaneet tulevaisuudelle? 

– Tehdään kaikkemme, jotta mahdollisimman moni kuulee bändistä ja uudesta levystä. Toivomme, että kaikki iskevät itsensä vaikka Thaurorodin Spotify-sivulle ja kuuntelevat edes kolme neljä biisiä uudelta levyltä. Mikäli ei kolise, niin eihän sille mitään mahda. 

– Tavoite on tehdä aina vain parempia biisejä ja soittaa parempia keikkoja. Haaveet menestymisen suhteen ovat toki korkealla, mutta lähestymme asiaa enemmän sitä kautta, että teemme kaiken niin hyvin kuin mahdollista ja toivomme sen näkyvän kasvavina fanijoukkoina, myytyinä levyinä ja kuunneltuina raitoina. 

Julkaistu Infernossa 2/2018.